Muurit ja padot murtuivat, kun yksilöt nostettiin joukkueen edelle – näin tehtiin Suomi-kiekon täyskäännös

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 30. joulukuuta vuonna 2017. Julkaistu uudestaan tammikuussa 2019 Suomen nuorten maailmanmestaruuden jälkeen.

Kalervo Kummola oli huolissaan. Suomi oli voittanut 2000-luvulla viisi MM-mitalia ja saavuttanut hopeaa sekä olympialaisissa että World Cupissa, mutta maan pelaajatuotanto oli hyytynyt.

Suomesta ei ollut kesän 2006 jälkeen varattu NHL:ään yhtään pelaajaa ensimmäisellä kierroksella. Vuosituhannen alun nuorten MM-mitalitkin alkoivat jo haalistua.

Jotakin täytyi tehdä. Kummolalla oli toive: hän halusi Erkka Westerlundin jäävän virkavapaalle Vierumäen urheiluopiston rehtorin tehtävistään. Kummola nimittäin halusi tehdä Westerlundista Suomen jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajan.

Westerlund otti tehtävän vastaan, mutta hänen tittelinsä oli valmennuksen ja koulutuksen johtaja. Westerlundin pesti jääkiekkoliitossa julkaistiin helmikuussa 2009.

Saman kevään toukokuussa Westerlund järjesti liiton kanssa Vierumäellä Suomi-kiekon Tulevaisuusseminaarin, johon kutsuttiin yli 200 suomalaisen jääkiekon "valmennuksen ja koulutuksen käytännön tekijää".

Seminaarin tavoitteena oli selvittää suomalaisen jääkiekon sen ajan tilaa ja kehittää urheilua. Westerlundin seminaarista tekemän raportin mukaan ensisijaiseksi kehityskohteeksi nousi yksilön kehittäminen: painopisteinä yksilön pelirohkeus, pelitaito ja fyysiset ominaisuudet.

Raportin kaksi muuta Suomi-kiekon sisällöllistä kehityskohdetta olivat pelinopeuden ja maalinteon parantaminen. Kuulostaa vielä nytkin – lähes yhdeksän vuoden jälkeen – tuoreelta.

– Jos kansainvälisesti ajattelee, suomalainen järjestelmä on perusvahva ja seuratyö on vahvaa. Ehkä siihen vaiheeseen tarvittiin uusi sykäys, että päästiin eteenpäin, Westerlund kertoo puhelimitse Ufasta.

– Valistuneimmat valmentajat lähestyivät jo silloin valmennusta pelaajalähtöisesti. Mielestäni sisältöpuolen suurin asia oli, että teimme yhteisen päätöksen yksilöihin panostamiseen. Valmennuksen lähestymistapa piti saada pelaajalähtöiseksi, kun se aiemmin oli ollut valmennus-, voittamis- tai ominaisuuskeskeistä. Silloin istutettiin laajempi siemen pelaajan voimavarojen ymmärrykseen.

Westerlundin piti työskennellä valmennuksen ja koulutuksen johtajana kaksi vuotta. Hän kuitenkin jätti tehtävänsä keväällä 2010, ja jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajaksi nimitettiin Jukka Rautakorpi.

– Jukka oli näköpiirissä ja kuvioon tuli myös huippu-urheilun muutosryhmä, joten sovimme, että nopeutamme asioita. Jukka joutui vähän pahaan väliin, mutta hänellä oli niin kova osaaminen tehtävään, että päätös oli hyvä tehdä, Westerlund sanoo.

Jo Westerlundin aikana jääkiekkoliitossa saatiin aikaan kulttuurillinen muutos. Jos tekemisen keskiössä oli yksilöiden kehittäminen, rakenteellisesti Suomi-kiekkoon haluttiin yhteisöllisyyttä.

– Rakennettu systeemi tietyllä tapaa mursi seurojen ja liiton välisen muurin. Liitto oli ennen norsunluutorni Helsingissä ja seurat tekivät työtään ruohonjuuritasolla. Loppujen lopuksi liitto on vain ja ainoastaan seuroja varten, Rautakorpi kertoo.

– Nyt liitto tekee työtä seurojen tasolla käytännössä, eikä vain Helsingin toimistolla tai Vierumäellä. Seuroissa ja liitossa alettiin ymmärtää paremmin, mitä yksilöiltä vaaditaan kansainvälisessä pelissä.

Seurojen ja liiton yhteistyö käynnistyi kunnolla syksyllä 2009, kun jääkiekkoliitto palkkasi Jussi Tapolan alle 16-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajaksi. Tapola oli ensimmäinen päätoiminen nuorten maajoukkueen valmentaja jääkiekkoliitossa.

Tapolan ikäluokka olivat vuonna 1994 syntyneet. Samalla käynnistyivät liiton ja Tapolan tekemät seurakäynnit. Tavoitteena oli tarjota yksilöille entistä enemmän tukea myös maajoukkueen valmentajilta. Samalla seurat saivat tietoonsa liiton näkemyksiä kansainvälisistä tapahtumista.

– Iso kysymys oli se, mitä nuorten maajoukkuevalmentajat tekevät turnausten välillä. Nyt se on itsestäänselvyys. Seurat odottavat nykyään, että maajoukkuevalmentajat tulevat tapahtumien jälkeen kertomaan kansainvälisten pelien tapahtumista, Rautakorpi sanoo.

Tänä päivänä maajoukkuevalmentajien lisäksi jääkiekkoliiton koulutuspäällikkö (Jukka Lamminaho), maalivahtikouluttajat, aluevalmentajat, A-maajoukkueen valmennus ja huippu-urheilujohtaja tekevät yhteensä noin kaksi tuhatta seurakäyntiä vuodessa.

Avaa kuvien katselu

Nuorten maajoukkueiden (U16–U20) päätoimisten valmentajien seurakäynnit ovat kauden aikana pääosin palautekäyntejä, joiden aikana maajoukkuevalmentaja käy maajoukkuetapahtumassa mukana olleen pelaajan ja tämän seurajoukkuevalmentajan kanssa läpi tapahtuman annin.

Palautekäynnillä katsotaan näytteitä pelaajan pelistä, keskustellaan kehitystarpeista, ja pelaaja tekee myös itsearvion pelistään ja tavoitteistaan.

– Palautekeskustelut ovat kaiken ydin. Opetamme pelaajia arvioimaan omaa toimintaansa, Suomen alle 18-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentaja Tommi Niemelä kertoo.

– Tulemme keskelle arkea, jossa todellinen työ tapahtuu, ja kerromme maajoukkuetoiminnan palautteen pelaajalle ja valmentajalle yhdessä. Maajoukkue on kuitenkin vain ikään kuin peili pelaajalle siitä, kuinka hyvä pelaaja on.

Jääkiekkoliiton rakentamassa mallissa yksi valmentaja johdattaa yhden ikäluokan Huippu-Pohjola-leiristä lähtien alle 18-vuotiaiden MM-kisoihin. Kyseessä on siis kolme vuotta kestävä projekti, jonka aikana maajoukkuekutsun saa noin 50 pelaajaa. Samaan aikaan C-A-junioreiden SM-sarjoissa pelaa kussakin noin 600 pelaajaa.

Jussi Tapola oli järjestelmän ensimmäinen päätoiminen valmentaja, ja 1994-ikäluokka itse asiassa tärkeä esimerkki Suomi-kiekon 2010-luvun noususta.

Jussi Tapola työskenteli toista vuottaan HPK:n A-nuorten päävalmentajana, kun häntä pyydettiin Suomen alle 16-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajaksi. Hän otti tehtävän vastaan ja työskenteli vielä kauden 2009-10 samaan aikaan HPK:n liigajoukkueen apuvalmentajana, kenenkäs muunkaan kuin Jukka Rautakorven vierellä.

Kaudet 2010-2012 Tapola keskittyi kuitenkin täysillä maajoukkuepestiinsä. Kolmen vuoden urakka päättyi Tshekin Brnossa alle 18-vuotiaiden MM-kisojen pronssiotteluun, jossa Kanada oli jatkoajan jälkeen vahvempi maalein 5-4.

Puolitoista vuotta myöhemmin ikäluokan alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa Malmössa Suomi juhli maailmanmestaruutta 16 vuoden tauon jälkeen.

1994-ikäluokan tähtinä tuikkivat Rasmus Ristolainen, Esa Lindell, Ville Pokka ja Teuvo Teräväinen. Vuotta nuorempina Malmön kultajuhlissa olivat muiden muassa Julius Honka, Artturi Lehkonen ja Juuso Ikonen – kaikki edellä mainitut ovat mainioita esimerkkitapauksia hyvästä seuratyöstä ja yksilövalmennuksesta.

Kokonaisuutena kovemmat ikäluokat olivat kuitenkin vasta kypsymässä. On aika tutustua 2000-luvun Suomi-kiekkoon lukuina. Vertailussa ovat NHL-varaukset ja nuorten MM-kisamenestys:

Eteenpäin on siis menty, ja 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun alun ikäluokkiiin kestäneen "laman" jälkeen pelaajatuotanto on saatu elvytettyä.

Yksi tärkeä vaihe jälleenrakennuksessa oli päätoimisten nuorten maajoukkueiden valmentajien palkkaaminen, mutta varsinainen urakka on tehty seuroissa.

Laadukas arkityö seuroissa valmennuspäälliköiden johdolla esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, Jyväskylässä, Oulussa, Turussa ja Tampereella on ollut kaiken avain. Kuten Rautakorpi totesi, jääkiekkoliitto on olemassa vain seuroja varten.

Ja suomalaisseuroissa osaaminen on erittäin korkealla.

Oulun Kärppien 17-vuotias hyökkääjä Arttu Nevasaari saapuu Raksilan jäähallille kiirehtien suoraan koulusta. Ennen illan harjoituksia hänellä on edessään palautekeskustelu alle 18-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentajan Tommi Niemelän kanssa.

Nevasaari on ollut Niemelän maajoukkueissa mukana 15-vuotiaasta lähtien. Marraskuun maajoukkueturnaus Hämeenlinnassa oli häneltä hyvä, pelinäytteissä on maaleja ja työmoraalia molempiin suuntiin.

Niemelä nostaa avainsanaksi tehokkuuden. Nevasaari antaa itselleen sapiskaa kiekottomana pelaamisesta.

– Maajoukkue on ollut tukena ja olen saanut kovia pelejä kansainvälisesti. Olen nähnyt maailmalla, miten siellä toimitaan. Olen päässyt mittaamaan itseäni kansainvälisesti, Oulussa kasvanut Nevasaari sanoo.

Palautekeskustelu kestää puolisen tuntia, ja sen jälkeen Nevasaaren ohjelmassa ovat lyhyt oheisharjoitus ja joukkueharjoitus jäällä. Nevasaari voisi pelata vielä Kärppien B-junioreissa mutta hän murtautui seuran A-nuoriin täksi kaudeksi.

Jääkiekkoliiton pelaajapolussa C-A-juniorit muodostavat kilpavaiheen, jossa yksilöön keskittyviä aamuharjoituksia pyritään järjestämään akatemiatoiminnan kautta kolmesti viikossa. Arki-illat keskitytään joukkueharjoituksiin ja ottelut on yritetty lyödä kalenteriin viikonlopuiksi.

– Tällä hetkellä viesti tulee jääkiekkoliitosta hyvin perille. Uskon ja toivon, että viesti otetaan ympäri Suomea hyvin vastaan. Olemme Oulussa pyrkineet painottamaan niitä asioita, joita liitto on painottanut. Esimerkiksi tänä vuonna maalinteko on ollut meillä iso teema, Kärppien A-nuorten päävalmentaja Ville Mäntymaa kertoo.

Avaa kuvien katselu

Jääkiekkoliitto on viime vuosina panostanut urheiluakatemioihin. Liitto on palkannut yhteistyössä seurojen kanssa jääkiekkolehtoreita, jotka yhdessä koulujen kanssa järjestävät C-A-junioreille mahdollisuudet aamuharjoituksiin.

Jääkiekkolehtorien vastineiksi lapsivaiheessa (alle 13-vuotiaat) voidaan kutsua seuroihin pestattuja taitovalmentajajia, joiden tarkoitus on kehittää jääkiekkojunioreiden yksilötaitoja yhdessä seura- ja aluevalmentajien kanssa.

Pienemmät seurat saavat apua arkeensa niin kutsutusta sateenvarjotoiminnasta, jossa 26 isompaa seuraa kahdeksalta eri alueelta pitää huolta yli 120 pienemmästä seurasta.

– Pyrimme levittämään ymmärrystä siitä, missä kansainvälinen kärki menee. Mitä peli on nyt, mitä peli on huomenna ja miten siihen päästään? jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtaja Rauli Urama kertoo.

– Yksilötasolla käymme läpi, mikä on kunkin yksilön seuraava askel, jolla hän pääsee lähemmäs kansainvälistä kärkeä. Pyrimme siihen, että suomalainen pelaaja voi halutessaan taistella maailman parhaan jääkiekkoilijan tittelistä. Meidän täytyy luoda sellainen ympäristö, jossa se on oikeasti mahdollista.

Keväästä 2009 on kulunut lähes yhdeksän vuotta. Valmennuskulttuurissa se on melko lyhyt aika, mutta Suomi-kiekossa on tapahtunut 2010-luvulla paljon. Paljon on toki myös vielä tehtävää. Jääkiekolla on Suomessa muihin lajeihin verrattuna valtavat resurssit, joiden vuoksi vuosikymmenen aikana tehdyt toimenpiteet ovat olleet mahdollisia.

Tulevaisuusseminaarin kaltaista tapahtumaa ei ole sen jälkeen järjestetty, mutta jokaisen kauden päätteeksi liitto käy kilpavaiheen seuravalmentajien ja valmennuspäälliköiden kanssa läpi menneen ja tulevan.

– Kun kauden aikana kansainvälisissä turnauksissa tulee nyansseja pelistä, viesti menee seuroihin ja jo seuraavalla viikolla asiat saattavat näkyä pelaajan pelissä. Reagoimme asioihin todella nopeasti ja pystymme ratsastamaan aika lailla aallonharjalla, Urama kertoo.

Suomi-kiekon rakenteet alkavat jo siis olla pystyssä, mutta eikö tärkeintä ole se, mitä niiden sisällä on? Puhelimen välityksellä Erkka Westerlundin äänestä kuulee intohimon.

Hän painottaa, että myös yhteiskunta on muuttunut nopeasti. Nykynuoret ovat rohkeampia ja "eläneet myönteisemmässä ympäristössä". Nykyisin jääkiekkojuniorille ei enää huudeta virheistä, vaan päinvastoin jopa kannustetaan tekemään niitä.

Yksilön kehityksessä korostuvat rohkeus, virheiden tekeminen ja niistä oppiminen.

– Urheilijalähtöisessä valmennuksessa kaikkein isoin juttu on henkisen puolen kehittäminen. Miten me valmentajat osaamme auttaa urheilijaa motivaation suhteen? Miten voimme kehittää urheilijan asennetta ja itseluottamusta? Tai vastuuta ja suoritustunnetta? Westerlund pohtii.

– Olemme todella hyviä jääkiekon valmentamisessa, mutta tällä alueella täytyy vielä pystyä systemaattisesti parempaan. Jos valmennuksen näkisi lähtökohtaisesti henkisten voimavarojen kautta ja vasta sen jälkeen valmentaisimme jääkiekkoa. Sitten olemme jo pitkällä.