Hyppää sisältöön
Mielipide
Media

Johanna Vuorelman kolumni: Median uutisointi voi näyttää vinoutuneelta, jos se ei vastaa poliittisia mieltymyksiäsi

Syytteitä median vinoutuneesta uutisoinnista on viime vuosina totuttu kuulemaan perussuomalaisten suusta. Uskomus median vihamielisyydestä on kuitenkin vanhempaa perua, kirjoittaa Vuorelma.

Johanna VuorelmaPolitiikan tutkija

Stanfordin yliopiston tutkijat tekivät kiinnostavan havainnon 1980-luvulla. He halusivat selvittää, näyttääkö median uutisointi vinoutuneelta eri poliittisia mieltymyksiä edustaville mediankäyttäjille. Tutkijat valitsivat uutistapahtumaksi vuoden 1982 Beirutin verilöylyn ja havaitsivat, että katsojat pitivät tapausta koskevaa uutisointia vinoutuneena ja vihamielisenä juuri oman poliittisen ryhmänsä vastaisesti.

Havainto on poikinut valtavasti tutkimusta viimeisten vuosikymmenten aikana.

Sama tulos toistuu tutkimuksesta ja maasta toiseen: median uutisoinnin uskotaan olevan vihamielistä ja vinoutunutta juuri omia kohtaan.

Tämä asettaa journalistisen median vaikeaan tilanteeseen: jos objektiivinenkin uutisointi nähdään poliittisesti vinoutuneena, media joutuu jatkuvasti perusteettoman epäluottamuksen kohteeksi.

Yleisön mediakriittinen ote on median laadun ja läpinäkyvyyden kannalta tärkeää, mutta jos epäluottamus syvenee ja laajenee, se voi nakertaa journalistisen median toimintaedellytyksiä.

Suomessa luottamus mediaan on hyvällä tasolla, eikä mediakenttä ole samalla tavalla polarisoitunut kuin Yhdysvalloissa. Silti Suomessakin on totuttu kuulemaan väitteitä median vinoutuneesta uutisoinnista niin poliitikkojen kuin kansalaisten suusta.

Vuonna 1984 pääministeri Kalevi Sorsa (sd.) politisoi mediaa voimakkaasti ja syytti sitä ”infokratiasta” eli poliittisen vallan käyttämisestä. Sorsan mielestä Yleisradio suhtautui puolueisiin vihamielisesti, jopa ”rikollisina”. Vapaa media oli tuolloin vasta rakentumassa ja hakemassa muotoaan suomalaisessa demokratiassa.

Pitkäaikainen ministeri Paavo Väyrynen (kesk.) on toistuvasti syyttänyt mediaa ajojahdista ja ”mielikuvaterrorista”. Väyrysen mielestä ”mediapeli” ratkaisi niin vuoden 1994 presidentinvaalit kuin EU-jäsenäänestyksenkin.

2010-luvulla syytteet median poliittisuudesta kuuluivat erityisesti suureksi puolueeksi nousseen perussuomalaisten retoriikkaan. Perussuomalaiset syyttivät ”punavihreää valtamediaa” tosiasioiden pimittämisestä ja vihamielisestä suhtautumisesta heihin. Väite vihamielisestä ja poliittisesti motivoituneesta mediasta kuuluu eurooppalaisen oikeistopopulismin ideologisiin kulmakiviin.

Uskomus median vihamielisyydestä kuuluu tämänkin päivän poliittiseen keskusteluun Suomessa. Sosiaalisesta mediasta on tullut uusi alusta mediaan kohdistuvan epäluottamuksen kanavoimiselle.

Pääministeri Sanna Mariniin (sd.) kohdistuvissa kohuissa toistuu usein sama kaava. Sosiaalisen median keskusteluissa paitsi puolustetaan tai vastustetaan pääministeriä intohimoisesti, myös kohdistetaan kriittinen katse median suuntaan: taas media yrittää kaataa pääministerin synnyttämänsä turhan kohun avulla.

Mediassa etsitään jatkuvasti tapoja vastata kriittisiin väitteisiin ja vakuuttaa mediankäyttäjä uutisoinnin tasapuolisuudesta. Välillä journalistit pitävät eri poliittisista suunnista tulevia syytöksiä merkkinä onnistumisestaan: jos niin vasemmisto kuin oikeisto syyttää meitä vihamielisyydestä, uutisoinnin täytyy olla tasapainossa. Tällainen puolustus jää usein ohueksi, koska se ei ollenkaan erottele kritiikin sisältöä.

Joskus taas media sortuu itsekritiikin puutteeseen. Tutkijoiden työhön kuuluu kollegoiden työn jatkuva kriittinen arviointi, mutta toimittajille se ei aina näytä olevan luontevaa. Asiallisen mediakritiikin edessä olisi syytä olla itsekriittinen myös julkisesti, koska se vahvistaa luottamusta journalismin itsesäätelyyn.

Puhe vihamielisestä mediasta on kuitenkin sellaista retoriikkaa, joka ei vahvista journalismin laatua vaan uhkaa tiedonvälitystä. Koska uskomus vihamielisestä mediasta on psykologinen ja eri aikakausina havaittava ilmiö eri maissa, sitä on syytä lähestyä ongelmana, johon ei ole olemassa pysyvää ratkaisua.

Pysyvän ratkaisun löytämisen sijaan journalistit joutuvat aina uudelleen keksimään tavat tasapainotella kolmen tavoitteen välillä: tunnistaa oma valta-asema mediavälitteisessä politiikan todellisuudessa, pysyä itsekriittisenä perustellun mediakritiikin edessä ja torjua pyrkimykset maalata mediasta poliittinen syntipukki.

Mediankäyttäjänä pyrin puolestaan jatkuvasti havaitsemaan omia psykologisia vinoumiani. Jos uutisointi herättää minussa ärtymystä ja intuitiivisen epäilyn näkökulman tasapuolisuudesta, pysähdyn miettimään omaa reaktiotani.

Tarkka itsetutkiskelu saattaa hyvin paljastaa, että kysymys ei olekaan uutisoinnin vinoumasta vaan vahvan tunnepitoisesta suhtautumisestani aiheeseen.

Johanna Vuorelma

Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä politiikan tutkija, joka puolustaa intohimoisesti vapaata mediaa.

Kolumnista voi keskustella 2.11. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle