Hyppää sisältöön

Camilla Nissinen pudotti kirjeen postilaatikkoon ja katosi, jotta tuttu miesjoukko ei enää löytäisi häntä – lahkosta irtautuminen kesti 10 vuotta

Camilla Nissinen kasvoi Jehovan todistajien yhteisössä, jossa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko ja syyllisyyden tunne. Nyt hän on kirjoittanut kokemuksistaan romaanin.

Camilla Nissinen haluaa kertoa, millaista on kasvaa eristäytyneessä yhteisössä, jossa elämää määrittelevät tarkat säännöt. Kuva: Ari Haimakainen / Yle
Laura Kosonen

Syksyllä vuonna 2015 joensuulainen Camilla Nissinen kirjoitti kirjeen ja tiputti sen postilaatikkoon. Sen jälkeen hän sulki puhelimen ja matkusti pois kaupungista, ettei häntä löydettäisi.

Nissinen tiesi, mitä tapahtuu, kun kirje menee perille. Todennäköisesti ovelle ilmestyisi miesjoukko, ja Nissinen pyörtäisi taas päätöksensä. Niin oli käynyt jo kerran aiemminkin.

Mutta tällä kertaa kirje luettaisiin seurakunnassa, ja kaikki siihenastinen häviäisi perustuksia myöten. Perhe ja ystävät katoaisivat elämästä. Olisi pärjättävä yksin.

Juuri niin tapahtui.

Camilla Nissinen puntaroi pitkään eroamista yhteisöstä, koska tiesi sen johtavan totaaliseen yksinäisyyteen. Kuva: Ari Haimakainen / Yle

Camilla Nissinen, 34, erosi Jehovan todistajista seitsemän vuotta sitten. Nyt hän haluaa kertoa, millaista on ensin kasvaa ja sitten pyristellä irti elämästä, jossa seuralaisena on raskas syyllisyyden ja ulkopuolisuuden tunne.

Nissinen on myös syksyn esikoiskirjailija. Hänen romaaninsa Meitä vastaan rikkoneet kuvaa kokijan äänellä kahta suljettua yhteisöä: lapsuutta Jehovan todistajissa ja varhaisaikuisuutta psykiatrisella osastolla.

Raskas kysymys leijui jokaisessa päivässä

Niin kauan kuin Camilla Nissinen muistaa, hänellä on ollut syyllinen olo. Milloin mistäkin, mutta aina jostakin.

– Lapsena mietin jatkuvasti, miten toimin ja mitä sanon, etten vahingossakaan tuota pettymystä Jumalalle.

Nissinen on aina yrittänyt tehdä elämässään asiat oikein.

Lapsena se oli mahdoton tehtävä, sillä Jumala tarkkaili jopa ajatuksia. Perhe ja seurakunnan yhteisö olivat lämpimiä ja rakastavia, mutta näkymätön voima niiden yläpuolella ei.

Kumpaa haluat ilahduttaa, Jumalaa vai saatanaa? Kysymys leijui ilmassa jokaisessa päivässä, eikä sitä lopulta tarvinnut edes sanoa ääneen.

Jehovan todistajien uskonto korostaa lopun ajan odotusta. Seurakunnan kokouksissa puhuttiin demoneista ja Harmageddonista. Ne tulivat elävinä lapsen uniin asti.

– Itseään piti tarkkailla koko ajan, koska ihminen on pohjimmiltaan heikko. Kaltaiselleni tunnolliselle lapselle se oli todella raskasta ja vahingollista.

Kun Nissinen oli esikoulussa, hän joutui vahingossa mukaan lipunnostoon itsenäisyyspäivänä. Jehovan todistajat eivät vietä juhlapyhiä, koska pitävät niitä maallisina.

Katso videolta Camilla Nissisen muisto esikoulusta:

Nissinen eli lapsuutensa kahdessa eri maailmassa. Toisessa niistä hän jäi hyvin yksin.

Koulupäivä alkoi aamunavauksella. Päivästä toiseen Camilla ohjattiin ulos luokasta. Samoin tehtiin silloin, kun koulussa askarreltiin äitienpäiväkortteja tai vietettiin vappunaamiaisia.

Jehovan todistajiin kuuluvat lapset saivat kyllä harrastaa, mutta harrastukset piti valita tarkkaan. Esimerkiksi joukkueurheilu ei ollut sopivaa.

Kavereita oli vaikea saada muualta kuin oman seurakunnan piiristä. Sitä paitsi barbileikkiä Raamatun vedenpaisumuksesta olisi ollut hankala selittää luokkakavereille.

Ei koskaan yhtään joululahjaa

Aikuisikään asti Camilla Nissinen olisi päihittänyt kenet tahansa “En ole koskaan” -pelissä.

“En ole koskaan osallistunut syntymäpäiväjuhliin.”

“En ole koskaan saanut yhtään joululahjaa.”

Se ei tarkoittanut, että elämä omassa yhteisössä olisi ollut ilotonta tai ankeaa. Vieraita kävi ja juhlia pidettiin – ne vain eivät olleet samoja kuin valtaväestöllä. Perhe hitsautui tiiviiksi, ja sitä ympäröi samanmielisten seurakunta.

Maailmojen väliin kasvoi kuilu.

Kun muu Suomi käpertyi koteihinsa joulupöytien ääreen, Jehovan todistajien piireissä tunnettiin jopa pientä ylemmyydentuntoa: me kyllä tiedämme, että joulun viettäminen on väärin ja maallista hapatusta.

Camilla Nissinen oli 6-vuotias, kun vanhemmat ottivat hänet mukaan jehovantodistajille tyypilliseen ovelta ovelle -työhön. 9-vuotiaana hän pyysi itse, että saisi käydä kasteella. Usein Camilla kävi läpi päivän tekemisiään ja pohti, oliko täyttänyt Jumalan toiveet.

Camilla Nissinen työskentelee kirjastossa pedagogisena informaatikkona. Lapsuudessa Harry Potter -kirjat olivat hänelle vieraita, koska niiden lukeminen ei ollut sallittua. Kuva: Ari Haimakainen / Yle

Syyllisyys ja häpeä ovat opittuja tunteita

Uskonnollisissa yhteisöissä on vasta viime vuosina alettu puhua hengellisestä väkivallasta. Keskustelua on käyty esimerkiksi evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta monissa lahkoissa ja suuntauksissa aihe on edelleen vaiettu.

Tutkimusten mukaan hengellisen väkivallan riski on suuri, jos uskonnossa hyvin keskeistä on jako oikeaan ja väärään ja jos hengellisyyteen liittyy palkintojen ja rangaistusten läsnäolo. Yhteisöllisyyden korostaminen, autoritaarisuus ja eriytyminen muusta yhteiskunnasta lisäävät hengellisen väkivallan riskiä.

Jehovan todistajilla raja meidän ja muiden välillä on ehdoton. Uskontoon kuuluu karttamiskäsky. Se tarkoittaa, että muu seurakunta katkaisee kaikki yhteydet uskonnosta lähtevään. Rajuin seuraus on, että lähtevä joutuu perheensä ja ystäviensä hylkäämäksi.

Häpeään perehtynyt psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Katja Myllyviita kertoo, että tiukan uskonnollinen lapsuuden ympäristö nousee esiin terapiavastaanotolla.

– Kokemukset voivat olla traumaattisia. Varsinkin, jos uskontoon liittyy pelottelua ja voimakkaita mielikuvia, joille lapset ovat alttiita, Myllyviita sanoo.

Hän muistuttaa, että häpeä ja syyllisyys ovat opittuja, sosiaalisia tunteita. Geeneihin on kirjattu alttius oppia laumakäyttäytymistä, ja lauma opettaa sosiaaliset tunteet.

–Siinä mielessä olemme ympäristömme armoilla, Myllyviita sanoo. Hän on kirjoittanut aiheesta myös Häpeän hoito -nimisen kirjan.

Lukion jälkeen seinä tuli vastaan

Ensimmäiset epäilykset heräsivät biologian tunnilla lukiossa. Kurssilla käytiin läpi evoluution perusteita. Miten koko tiedemaailma voi nähdä asian niin toisin kuin Jehovan todistajat, Camilla Nissinen pohti.

– Ja sitten podin valtavaa syyllisyyttä siitä, että olen huono kristitty.

Lukion jälkeen Nissinen teki toisin kuin luokkakaverinsa. Hyvä todistus ei johtanut jatko-opintoihin, vaan hän muutti Itä-Suomesta Lappiin pienelle paikkakunnalle tehdäkseen saarnaamistyötä. Sitä oli määrä tehdä työn ohessa 70 tuntia kuukaudessa.

– Laskin tunteja koko ajan. Jos olin vaikka flunssassa, olo oli syyllinen ja mietin, olenko oikeasti sairas vai vaan laiska, Nissinen kertoo.

Pohjoisessa mielen muurit puristuivat entistäkin ahtaammalle. Jo teini-iässä Camilla Nissinen oli alkanut säädellä tunteitaan syömisellä.

Kun ruokia jakoi kiellettyihin ja sallittuihin, maailma pysyi hallinnassa. Syömättömyys oli ratkaisu ahdistukseen, mutta johti ahmimiseen ja oksentamiseen.

Syyllisyyden kehä syveni.

Syömishäiriöstä tuli keino hallita ahdistusta. Se kuitenkin kavensi elämää entisestään ja vei sairaalakierteeseen. Kuva: Ari Haimakainen / Yle

Epäilys kyti ja kasvoi

Kotoa muuton jälkeen syömishäiriö ryöpsähti niin pahaksi, että lopulta vanhemmat toimittivat Nissisen sairaalahoitoon. Alkoi vuosien jakso, jolloin Nissinen oli välillä sairaalassa ja välillä kotona.

Samoina vuosina elämään tulivat yliopisto-opinnot ja uudet opiskelukaverit. Nissinen ihmetteli, miten he vaikuttivat niin tyytyväisiltä maallisessa elämässään. Toiseen suuntaan vetivät perhe ja seurakunta.

Lukion biologian tunnilla virinnyt epäilys kyti ja kasvoi.

Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo olivat Nissiselle tärkeitä. Miksi uskonto sitten tuomitsi tietyt seksuaaliset suuntautumiset, vaikka Nissisen mielestä ihmisten välisessä rakkaudessa ei ollut mitään väärää. Miksi seksuaalisuutta hallittiin häpeällä ja itsetyydytystä pidettiin niin inhottavana tapana, että se saastuttaa ihmisen ja turmelee mielen?

Lopulta sama asia, josta Nissinen oli kärsinyt koko elämänsä, oli myös avain muutokseen: hän halusi tehdä oikein.

– Tulin pohdinnoissani lopputulokseen, että uskonnossa on piirteitä, jotka ovat ehdottomasti väärin. Oli pakko lähteä, koska halusin säilyttää hyvän omantunnon.

Ystävät vaihtoivat kadunpuolta

Todellinen toipuminen alkoi vasta, kun Nissinen päätti hajottaa kaiken, minkä päälle oli rakentanut.

Hän kirjoitti ja lähetti kirjeen.

Nissinen ei ollut kuulemassa, kun kirje luettiin seurakunnalle, mutta seuraukset tuntuivat: entiset parhaat ystävät vaihtoivat kadulla puolta vastaan tullessaan. Lapsuudenperheestään hän ei halua haastattelussa puhua, mutta kuvailee yksinäisyyttä totaaliseksi.

Aluksi ahdistus kasvoi entisestään, helpotus tuli vasta vähitellen. Asia asialta Nissinen otti maailmaa haltuun. Valmiita vastauksia ei enää ollut, vaan oikeaa ja väärää oli punnittava itse.

Tuli päivä, jolloin hän oli valmis viemään Jehovan todistajien konventeissa käytetyt siistit kotelomekot kirpputorille ja heittämään uskonnolliset kirjat paperinkeräykseen. Samalla hän opetteli elämää, jossa ei käydä vaa’alla monta kertaa päivässä.

Nissinen valmistui yliopistosta, sai töitä ja työkavereita ja alkoi seurustella tulevan puolisonsa kanssa.

Seitsemässä vuodessa ulkopuolisuuden tunne ei ole kokonaan hävinnyt. Esimerkiksi jouluisin Camilla Nissisellä on usein kiusaantunut olo.

Katso videolta, miltä joulun vietto tuntuu hänestä nykyisin:

Lapsuudesta asti tuttu seuralainen, syyllisyys, ei ole sekään kadonnut minnekään. Psykoterapiassa siihen on kuitenkin voinut opetella suhtautumaan lempeämmin.

– Olen alkanut inhota sanontaa “teet vain parhaasi”. Minun tapauksessani silloin mikään ei riitä, Nissinen naurahtaa.

Useimpina päivinä elämä on helpompaa kuin ennen. Enää Jumala ei vahdi jokaista ajatusta eikä kakkupalaan liity valtavaa latausta.

Mutta oikea, juureen leivottu ruisleipä, johon sipaistaan voita päälle, on vieläkin vaikea pala. Se on lohturuoka, jota äiti leipoi lapsuudessa.

– Samalla, kun repäisin itseni irti, särjin väistämättä monen läheiseni sydämen.

Äitiys on tuonut uusia sävyjä ajatuksiin omasta lapsuudesta. Kuva: Ari Haimakainen / Yle

Vuosi sitten Nissisen ja hänen puolisonsa perheeseen syntyi esikoinen. Kaikki se onni teki sukupolvien ketjusta erityisen kipeän asian. Nissinen ei voi ymmärtää, miten mikään mahti voisi saada katkaisemaan yhteyden omaan lapseen.

Vähän aikaa sitten lapsi täytti vuoden. Nissinen ei ollut koskaan aikaisemmin järjestänyt kenellekään syntymäpäiviä.

Onneksi juhlat olivat pienet. Nissinen osti kakun, ja puolison vanhemmat tulivat juhlimaan päivänsankaria.

Lue myös:

Hengellinen väkivalta voi satuttaa yhtä pahasti kuin fyysinen väkivalta

Suosittelemme sinulle