Seitsemän siistiä tikkiä keskellä päätä, ajeltujen hiusten keskellä erottuu selvästi kuvien yläosasta. Katariina Kurikko, 29, katsoo pari vuotta sitten ottamiaan kuvia kuin ulkopuolinen, vaikka muistot tuolta ajalta ovat vahvat.
– Tuntuu hurjalta katsoa näitä kuvia, ihan kuin katsoisi jonkun muun elämää, hän myöntää.
– On niin absurdi ajatus, että minulle on käynyt näin. Ja se, että sanon ääneen, että olen ollut kahdessa aivoleikkauksessa.
Tällä hetkellä Kurikko tuntee helpotusta, aivan kuten hän tunsi toisen leikkauksensa jälkeen. Silloin hän tiesi, että hänen unelmansa ringeten MM-kotikisoista voi olla vielä mahdollinen.
Takana oli kuitenkin hänen elämänsä hirvein vuosi.
Yksi oire herätti lääkärin
Tunteiden vuoristorata on kulunut vertaus, mutta se on todennäköisesti myös osuvin, kun Katariina Kurikko miettii edellisiä vuosiaan.
Kolme vuotta sitten Kurikko eli unelmaansa. Hän oli toteuttanut junioriaikojen haaveensa ja pelasi Kanadan pääsarjassa Cambridge Turbos -joukkueessa puoliammattilaisena. Tähän päästäkseen Kurikko oli jättänyt vakituisen työnsä mainostoimistossa, ottanut säästönsä käyttöön ja joutunut siirtymään miehensä kanssa etäsuhteeseen.
Pelit kulkivat mainiosti, Cambridge voitti itäisen divisioonan ja oli menossa vahvassa vireessä mestaruusturnaukseen. Lisäksi Kurikko oli voittanut Suomen maajoukkueen kanssa maailmanmestaruuden Barnabyssa pelatuissa MM-finaaleissa. Se oli hänelle kolmas MM-kulta.
Sitten iski korona, sarjat keskeytettiin ja maailma sulkeutui. Kurikko palasi Suomeen pikavauhdilla.
Pian Suomeen palattuaan Kurikolle alkoi tulla migreenioireita – päänsärkyä, huimausta, pahaa oloa ja valoherkkyyttä. Koska hänen ystäväpiirissään oli ollut migreeniä, Kurikko ei hätääntynyt, mutta kysyi lääkäriltä, löytyisikö siihen hoitoa.
Lääkäri kuunteli Kurikon oireita ja tarttui yhteen niistä: kerran kun Kurikolla oli ollut heikko olo, hänen toinen jalkansa oli pettänyt ja siitä oli mennyt tunto. Lääkäri lähetti Kurikon varmuuden vuoksi magneettikuviin, vaikka uskoi, että kyse olisi todennäköisesti vain migreenistä.
Ei ollut, ja magneettikuvien löydöksestä alkoi Katariina Kurikon vuoristoradassa pari vuotta kestänyt alamäki.
Puhelinsoitto veti maton alta - kahdesti
Kun Kurikko saapui kaksi ja puoli vuotta sitten magneettikuvauksista kotiinsa, hänen puhelimensa soi melkein heti. Soitto tuli sairaalasta. Kurikolta kysyttiin, missä hän oli, eihän hän vain aja autoa ja millainen olo hänellä oli.
– Tuo oli se hetki, kun tiesin, että nyt tulee jotain pahaa. Ei tuollaista muuten kysytä, Kurikko kertoo.
– Se pysäytti ja säikäytti todella paljon.
Kurikon piti lähteä saman tien takaisin päivystykseen Helsingin Meilahteen, ja siitä alkoivat pari päivää kestäneet tutkimukset. Ensimmäisenä päivänä pystyttiin sulkemaan se, ettei tilanne ollut akuutti.
Tutkimusten perusteella Kurikolla oli tuntematon muutos, ehkä kysta, kahden aivokammion välissä, ja se esti selkäydinnesteen kierron aivoissa normaalisti. Kurikko pääsi leikkaukseen jo kesäkuussa.
Leikkaus oli onnistunut, ja Kurikko palasi kuukauden tauon jälkeen asteittain urheilemaan. Kaksi kuukautta leikkauksesta hän oli jo jäällä.
Kun kausi alkoi, Kurikko nautti pelaamisesta. Hänen edustamansa Kiekko-Espoo pelasi vahvaa alkukautta, ja Kurikko koki olevansa onnekas. Hän mietti, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi ollut Kanadassa, kun migreenioireet alkoivat. Olisiko hän päässyt hoitoon? Olisiko muutos löydetty?
– Sain tuosta voimaantumisen tunteen ja herätyksen, että elämää ei saisi ottaa itsestäänselvyytenä.
Tästä herätyksestä Kurikko sai lisämuistutuksen, kun leikkauksesta oli kulunut vuosi. Tuolloin kontrollikuvat kertoivat, ettei muutoksessa ollutkaan kyse kystasta. Ja nyt muutos oli kasvanut.
Jälleen Kurikko sai puhelinsoiton, joka veti maton hänen jalkojensa alta.
– Menin shokkiin. Minulla on vahva muistikuva niistä asioista, jotka korostuivat siinä puhelussa. Epäillään, että se on kasvain, ja se on todella vaikeassa paikassa, mutta ei tiedetä, mitä voidaan tehdä, Kurikko muistelee.
– Olen jälkikäteen vasta tajunnut, että tuo puhelu on ollut minulle se traumaattisin hetki. Sain tuollaisen uutisen puhelimitse, enkä käytännössä mitään muuta informaatiota, mitä siinä vaiheessa kaipasin.
Pukukopista pakopaikka
Tuosta puhelinsoitosta alkoi kuukausien odottaminen, sillä lääkärit halusivat nähdä, miten kasvain käyttäytyisi, ja ottaa seuraavat kuvat vasta puolen vuoden kuluttua.
Loppukesästä ja syksystä tulikin Kurikolle synkkää aikaa. Hän yritti olla tuhlaamatta energiaa mitä jos -skenaarioihin, mutta siinä hetkessä mikään ei auttanut.
– Minusta tuntui, että maailmani romahti. Oli todella vaikea pitää ajatuksia kasassa. Kesäloma meni ihan sumussa ja itkiessä.
Kun Kurikko palasi töihin, hänellä diagnosoitiin vaikea masennus, ja hän oli pitkään sairauslomalla. Hän ei myöskään ollut alkukaudesta pelikuntoinen, mutta hän kävi jäällä silloin tällöin. Se oli rutiini, joka piti Kurikon elämässä kiinni.
– Kaikki, mitä olin pitänyt turvallisena, vietiin lähestulkoon pois. Yksi niistä asioista, joka pysyi normaalina, oli ringette.
Hallille meno ei kuitenkaan ollut Kurikolle helppoa. Hän oli kertonut joukkuekavereilleen tilanteestaan, mutta pukukopissa hän ei ollut oma energinen itsensä. Se oli hänelle silti pakopaikka.
Kurikolle oli tärkeää, että hän sai joukkuekavereiltaan tilaa. Hän sai tulla hallille omana itsenään, ja se piti hänet pinnalla.
– Vaikka tulin hallille alakuloisena, niin ei siinä voinut olla nauramatta, kun nuoremmat pelaajat sähläsivät vieressä. Sain heiltä hirveästi energiaa ja ajatukset kokonaan muualle edes sen tunnin, kahden ajaksi.
Harjoitusten ulkopuolella Kurikon ajatukset pyörivät terveydentilassaan. Hänellä oli mielessä lukuisia kysymyksiä, joihin olisi halunnut vastauksen. Hän yritti saada kirurgille soittoaikaa, mutta senkin saamiseen meni useampi kuukausi. Kun hän sai kirurgin lopulta puhelimeen marraskuun tienoilla, tämä osasi antaa helpottavat vastaukset: kasvain on pieni ja se kasvaa hyvin hitaasti.
Näillä tiedoilla Kurikko jaksoi odottaa joulukuun kuvia.
Surutyötä etukäteen
Kontrollikuvissa varmistui, että kyseessä on kasvain, ja siitä halutaan ottaa koepala. Kirurgi toivoi leikkausta 2–4 kuukauden sisään, mutta tilannetta vaikeutti muun muassa uusi korona-aalto sekä hoitajien lakko. Jossain kohtaa Kurikolle sanottiin, että leikkaus saattaisi venyä syksylle.
Siinä vaiheessa Kurikon oli vaikea olla ajattelematta pahimpia skenaarioita. Entä jos syksyllä huomataan, ettei kasvaimelle enää voisi tehdä mitään, mutta sille olisi voinut tehdä jotain keväällä. Hän jopa joutui kohtaamaan ajatuksen kuolemasta.
Kaiken tämän keskellä Kurikko mietti myös MM-kotikisoja. Jos leikkaus olisi vasta syksyllä, se olisi tiennyt lopullisesti MM-haaveiden romuttumista.
– Kello tikitti koko ajan. Mitä pidemmälle mentiin, sitä vähemmän minulla oli aikaa. Vaikka urheilu oli tässä se pienin asia, se oli kuitenkin unelma.
Kurikko alkoi valmistaa itseään pettymykseen ja teki jo etukäteen surutyötä siitä, ettei hän olisi MM-joukkueessa. Hän laittoi asioita mittakaavaan ja päätti edetä terveys edellä. Tärkeintä oli päästä leikkaukseen.
Kun Kurikko oli toukokuussa lähtemässä viikonlopun maajoukkueleirille, hän sai puhelimeensa ilmoituksen, että leikkaus olisi seuraavana torstaina. Tuolloin hänet valtasi suuri tunneryöppy.
– En tiennyt, miten päin olla. Olin todella iloinen, tosi helpottunut, mutta samalla siinä purkautui surua ja jännitystä. Se oli hyvin hämmentävä tilanne. Sitten minun piti vain kasata itseni, sillä kilpailin maajoukkuepaikasta!
”Ensimmäinen leikkaus oli vaikeampi. Siinä minulla oli selkeästi pahempi olo, sillä siellä aivopaineet olivat päässeet kasvamaan.”
”Toisessa leikkauksessa minulla oli tosi hyvä olla. Olin todella helpottunut, ja sen huomaa siitä, että hymyilen kuvissa. Tiesin tässä kohtaa, että kisaunelmani voi olla vielä mahdollinen.”
”Viimeisiin vuosiin on mahtunut unelmien täyttymyksiä, ihan totaalista romahtamista ja kaikkea, mitä tämän tunneskaalan välille oikeastaan mahtuu.”
”Pahinta oli epätietoisuus ja epävarmuus. Olin todella yksin asian kanssa.”
Läheisten tuki oli Kurikolle korvaamatonta. Hän löysi itselleen vuoden alussa terapeutin, jonka kanssa hän on pystynyt käymään läpi tuntemuksiaan ja pelkotilojaan.
Suuria tunteita myös edessä
Kurikko toipui toisesta leikkauksesta fyysisesti vielä nopeammin kuin ensimmäisestä. Hän teki koko kesän tiiviisti töitä fysiikkavalmentajansa kanssa, ja vaikka välillä hän sortuikin rehkimään liikaa, hän osasi levätä. Henkisesti toipuminen oli raskaampaa.
Sosiaalisesta mediasta maajoukkuekavereiden päivitykset kovista tehotreeneistä saattoivat aiheuttaa ahdistusta, kun Kurikko oli itse käynyt vain puolen tunnin kävelylenkillä. Ajoittain myös masennus nosti päätään, ja hän joutui jättämään treenin kesken, koska hänen henkinen kapasiteettinsa ei vain riittänyt. Kurikko on kuitenkin tyytyväinen, että hän osasi olla itselleen armollinen ja salli kaikki tunteet itselleen.
Naisten maajoukkue kokoontui viimeiselle testileirille elokuussa ja maajoukkue julkistettiin pian tämän jälkeen. Kurikko sai puhelinsoiton päävalmentaja Pasi Katajalta pian leirin jälkeen.
– Muistan vain, että kyyneleet alkoivat valua. Menin puhelun jälkeen olohuoneeseen kertomaan miehelleni, että minut oli valittu joukkueeseen, Kurikko muistelee ja herkistyy yhä.
– Se oli tosi iso juttu.
Ensimmäisen leikkauksen jälkeen Kurikko ei saanut tehdä mitään rasittavia liikkeitä kuukauteen. Seuraavana kuukautena hän sai palata asteittain urheilemaan.
Kurikon nopeaan toipumiseen leikkauksista vaikutti hänen vahva urheilutaustansa.
”Olen ollut huipputason kilpaurheilija, pelannut maailman huipulla, ja yhtäkkiä en jaksa tehdä asioita entiseen tapaan. Sitä oli vaikea hyväksyä hetkittäin.”
”Ei minulla olisi ollut paloa ja motivaatiota pakottaa itseäni treenaamaan, ellen olisi tiennyt, että minulla on mahdollisuus tähän MM-unelmaan.”
Joukkue valitsi Kurikon varakapteeniksi ennen kuin tiesi mitään hänen vaikeasta matkastaan MM-kisoihin.
”Olen tosi otettu ja nöyrä tämän asian äärellä. Varakapteenius merkitsee minulle todella, todella paljon.”
Kurikko sanoo, että hän prosessoi yhä kaikkea tapahtunutta. Vaikka lopputulos oli paras mahdollinen, ja hän on erittäin kiitollinen ja onnellinen, vuosi on todella pitkä aika elää epätietoisuudessa. Kasvain ei tämän hetken tiedon mukaan vaikuta Kurikon elinaikaan, mutta jatkossa sitä hoidetaan aina leikkaamalla.
Myös henkisesti Kurikko on palaamassa ennalleen. Hän on huomannut pystyneensä pitämään näiden parin vuoden aikana jonkinlaista roolia yllä.
– Ikinä ei voi tietää, millaista taakkaa toinen ihminen kantaa hymyn takana. Se on itselleni sellainen iso oppi, jota haluan vaalia ja kehittää entistä enemmän itsessäni. Että kun kohtaan toisen ihmisen, niin muistaisin nämä asiat.
Ringette on Kurikolle edelleen suuri rakkaus. Laji, kuten myös ringetteyhteisö, olivat hänen tukenaan silloin, kun hän sitä tarvitsi. Siksi nykyään Ringetteliitossa viestintä- ja markkinointipäällikkönä työskentelevä Kurikko haluaa antaa myös takaisin. Hän haluaa tarjota muille samanlaisia kokemuksia, elämyksiä ja muistoja lajin parissa, mitä hän on saanut.
– Joukkueesta tulee toinen perhe. Me vietämme niin paljon aikaa hallilla ja pelaajat pysyvät ystävinä, vaikka lopettaisivat pelaamisen. Laji on yleisissä mielikuvissa pieni, mutta meidän yhteisömme on todella tiivis.
MM-kisaunelmastakin tuli Kurikolle totta, eikä hän malta odottaa, että pääsee pelaamaan kotihalliinsa läheistensä ja perheensä kannustaessa. Suuria tunteita herättää myös se, että nämä kisat saattavat olla Kurikolle hänen uransa viimeiset – ainakin kotikisat.
– Tämä matka, minkä olen tähän tehnyt… Luulen, että kun ensimmäisen kerran seisomme siniviivalla ja kuuntelemme Maamme-laulua, niin se on itselleni aika suuri hetki, Kurikko huokaisee.
Ringeten MM-finaaliottelut:
Perjantai 4.11. Kanada–Suomi, Yle TV2 klo 18.00
Sunnuntai 6.11. Suomi–Kanada, Yle TV2 klo 15.45