Linn Kantola, 20, istuu keittiönsä pöydän ääressä aurinkoisena marraskuun päivänä.
Kantolan koti on Uudessakaarlepyyssä, mutta ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että hän pystyy asumaan itsenäisesti, omassa asunnossaan.
Vielä muutama vuosi sitten Kantola voi niin huonosti, että asui nuorisopsykiatrisella osastolla.
Kaikki alkoi murrosiän kynnyksellä.
– Mielestäni iso vaikuttava asia oli se, että minua kiusattiin ala- ja yläkoulussa. Sitten tuli vanhempieni avioero ja läheisten ihmisten kuolemat. Perusturvallisuuteni järkkyi, Kantola kertoo Yle Österbottenille.
Kantolan haastattelu on julkaistu Yle Österbottenin verkkosivuilla 9. marraskuuta. Artikkelin voi lukea täällä.
Kantola sanoo olevansa herkkä, ja arvelee, että koki siksi asioita osin vaikeampina kuin joku toinen olisi ehkä kokenut.
– Tunsin oloni todella pahaksi ja olevani tunteideni kanssa yksin. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt minua. On aika vaikeaa saada oikeaa apua, kun ei oikein tiedä, minkälaista apua tarvitsisi tai mikä saisi voimaan paremmin.
Lisää: Mitä tehdä, jos oma lapsi voi huonosti? – nuorisopsykiatrin kolme käytännönläheistä neuvoa
Pitkä aika osastolla
Monet yrittivät auttaa. Oma perhe tietysti. Yläkoulun koulukuraattori, ja sitten koulupsykologi.
Vaikka he tekivät mitä pystyivät, Linn Kantola kertoo olonsa pahentuneen.
Hän siirtyi asiakkaaksi Pietarsaaren mielenterveystoimistoon.
Sieltä saatu apu ei ollut kuitenkaan riittävää eikä hänen pahanolon kierrettään, johon liittyi myös itsetuhoisuutta, saatu katkaistua.
– Kahdeksannella luokalla kaikki romahti täysin. Arvosanani putosivat, energia katosi ja elämän kipinä oli poissa.
Vähän myöhemmin Kantola otettiin sisään nuorisopsykiatriselle osastolle Vaasaan.
Kaiken kaikkiaan Kantola oli osastolla noin 13 kuukautta.
Ajanjaksoon sisältyy asioita, joista hän on tänään kiitollinen, sekä asioita, jotka olivat kauheita.
– En kokenut aina, että saamani hoito olisi tuntunut hoidolta. Usein tuntui, että se oli vain säilytyspaikka, jossa vain olin eikä kukaan ei tehnyt juuri mitään. Henkilöstöpula oli jo silloinkin suurta, Kantola kertoo.
Henkilöstön puute merkitsi usein sitä, että Kantola ei saanut lähteä ulos kävelylle, vaikka hänellä olisi ollut lääkärin lupa olla ulkona. Ei yksinkertaisesti ollut hoitajaa, joka olisi lähtenyt hänen mukaansa.
– Ei ehkä kuulosta isolta jutulta, että ulos ei saa mennä kävelemään, mutta ulos pääseminen ja tavallisen maailman näkeminen voi olla juuri se pieni lisä, jonka tarvitset selviytyäksesi päivästä.
Enemmän taaksepäin kuin eteenpäin
Kantola kertoo kokeneensa myös kontaktin lääkäreihin vaikeaksi.
Hän kokee, että päätöksiä tehtiin ilman, että hän sai osallistua, jopa silloin, kun siihen ei ollut syytä.
– Siellä oli monia lääkäreitä, jotka tulivat ja menivät. Heillä kaikilla oli erilaiset näkemykset minusta ja ongelmistani, ja erilaiset suunnitelmat siitä, mitä pitäisi tapahtua.
Kantola koki, että hirveän monta päivää kului ilman, että olisi tapahtunut jotain, mikä olisi voinut viedä häntä oikeaan suuntaan.
Jos paikalla oli vain suomenkielistä henkilökuntaa, kontakti hoitohenkilökuntaan kutistui minimiin.
Kantola tunsi menevänsä toipumisprosessissa enemmän taaksepäin eikä eteenpäin.
– Se oli hyvin triggeröivä ympäristö olla.
Jälkeenpäin katsottuna Kantola kokee viipyneensä osastolla liian kauan. Hän kokee laitostuneensa ja sopeutumisen normaaliin elämään olleen vaikeaa.
Mutta hyviäkin muistoja on. Sairaalakoulu on yksi niistä. Sen ansiosta Kantola sai peruskoulun päätökseen.
– Muistan sen ajan ilolla. Kouluun menosta tuli se, mitä odotin. Siellä koin, että minut todella hyväksyttiin sellaisena kuin olen ja sain apua koulunkäyntiin. Koulu oli katkos muuten kovassa arjessa.
Kantola muistaa myös joitain hoitajia, jotka tekivät parhaansa auttaakseen ja tukeakseen häntä.
– He yrittivät saada minut uskomaan, että tunnelin päässä on terve elämä. He kannustivat minua kaikin keinoin ja siitä olen kiitollinen.
Osastolla työskenteli myös muuta kuin hoitotyötä tekeviä henkilöitä. He toivat myös iloa arkeen.
– He letittivät hiuksiani, puhuivat tavallisista asioista ja pelasivat korttia. Pienet asiat voivat merkitä niin paljon, kun sinulla ei muuten ole mitään hauskaa odotettavaa.
Kaiken hyvien ja huonojen kokemusten jälkeen, voitko sanoa, että osasto piti sinut hengissä?
– Ehdottomasti. Tiedän, että tarvitsin sitä hoitoa aikoina, kun minulla oli erityisen vaikeaa.
Hoitopaikkoja tarvitaan lisää
Pohjanmaan hyvinvointialueella on Vaasassa Huutoniemellä kahdeksan osastopaikkaa 13–17-vuotiaille nuorille.
Paikkojen on määrä kattaa koko hyvinvointialueen tarpeet, mutta Yle Österbottenin haastattelema psykiatrian vastuualuejohtaja Mirja Remes on huolissaan, että ne eivät riitä. Remeksen haastattelu on julkaistu Yle Österbottenin verkkosivuilla 25. lokakuuta.
Linn Kantola on samaa mieltä kuin Remes.
– Nämä kahdeksan paikkaa eivät riitä. Osastot olivat niin monta kertaa täynnä ja huoneisiin laitettiin lisää sänkyjä, jotta lisää väkeä pystyttiin ottamaan sisään, Kantola sanoo.
Ensi vuonna Pohjanmaan hyvinvointialueen psykososiaalisissa palveluissa keskitytään erityisesti lapsiin ja nuoriin. Kantola toivoo, että se tarkoittaisi konkreettisia toimia.
– Pohjanmaa on laaja alue ja siellä on paljon nuoria, jotka voivat huonosti. Avopalveluihin on panostettava paljon enemmän, jotta apua saa aikaisemmassa vaiheessa näiden pitkien jonojen sijaan.
– On pitkä aika odottaa apua kolme kuukautta, koska sitä pyydetään silloin, kun sitä todella tarvitaan, Kantola sanoo.
Tilanne on tiedossa, ensilinjaan panostetaan
Pohjanmaan hyvinvointialueen psykososiaalisten palveluiden toimialuejohtaja Kosti Hyvärisen mukaan nuorisopsykiatrisella osastolla on ollut tänä syksynä ja aiemminkin sekä ylikuormitusta että henkilökuntavajetta muun muassa koronan ja muun kausiluontoisen sairastelun takia.
Hyvärinen on lukenut artikkelin Kantolan kokemuksista, mutta kommentoi nuorisopsykiatrian tilannetta yleisemmällä tasolla.
Hyvärinen arvelee, että osastolla oleville nuorille ylikuormitustilanne on voinut näkyä juuri niin, että nuoren henkilökohtaisiin tarpeisiin ei ole pystytty vastaamaan juuri oikealla hetkellä tai esimerkiksi ulkona käymiseen ei ole riittänyt avustajaa.
Tilanne on kuitenkin tiedostettu, ja Hyvärisen mukaan vielä tämän vuoden aikana tullaan käymään keskusteluja mahdollisuuksista ohjata nuorisopsykiatriaan resursseja.
Yksi ongelma on vaikeus saada rekrytoitua nuorisopsykiatreja Pohjanmaalle. Psykiatripula on valtakunnallinen.
– Olemme yrittäneet rekrytoida, mutta kyllä meillä on tekijöitä vähän.
Se, mihin Hyvärisen mukaan on tärkeätä panostaa, on myös lasten- ja nuortenpsykiatristen palveluiden ”ensilinja” eli ne palvelut, joilla ongelmiin pyritään tarttumaan jo ennen kuin syntyy osastohoidon tarve. Tähän työhön on jo otettu muun muassa kouluterveydenhuolto mukaan.
– Ensilinjan vahvistaminen on meillä meneillään, eli se kuinka me vastataan siihen, että nuori ei koskaan joutuisi osastohoitoon.
Ensilinjan palveluita kehitetään muun muassa koulutuksin.
– Kun saamme palveluverkoston toimimaan optimaalisella tavalla, näkisin että ne kahdeksan osastopaikkaa riittävät. Mutta tämä tarkoittaa massiivista työtä asian eteen.
Yle Österbottenin haastattelussa Pohjanmaan hyvinvointialuekuntayhtymän johtaja Marina Kinnunen toteaa, että ainakaan tällä hetkellä nuorisopsykiatrisen osaston osastopaikkoja ei olla lisäämässä. Tilannetta ja paikkatarvetta kuitenkin tarkastellaan jatkuvasti.
Kinnunen muistuttaa, että loppujen lopuksi luottamushenkilöt tekevät päätöksen siitä, mihin palveluihin ensi vuoden rahat hvynvointialueella ohjataan.
”Olo voi parantua”
Terveytensä ja olonsa kanssa kamppaileville nuorille Kantola haluaa lähettää terveisiä, että asiat voivat parantua. Pahasta olosta voi löytää tien pois.
– Kaiken keskellä ajattelee helposti, että tältä tulee aina tuntumaan. Mutta olo voi parantua, ja on ihmisiä, jotka voivat ja haluavat kulkea polun kanssasi.
Nykyään Kantola voi hyvin.
Hän on hoitotyön opinnoissaan loppusuoralla ja elämä tuntuu valoisammalta, suurelta osin vuoden kestäneen terapian ansiosta.
– Odotan uutta päivää, kun herään aamulla. Olen hyvin kiitollinen, että voin hyvin ja että löysin tien ulos. Se oli vaikeaa aikaa, mutta olen iloinen, että elän.
Artikkeliin pohjana on käännös Yle Österbottenin toimittaja Moa Mattfolkin artikkelista: Den psykiatriska vården haltar – Linn, 20, tillbringade ett drygt år på avdelning: ”Det kändes ofta som om det bara var förvaring”.
Yle Österbotten kysyi pohjalaisilta kokemuksia avun hakemisesta mielenterveysongelmiin. Vastauksia tuli kymmeniä. Yksi vastanneista oli Linn Kantola.
Aiheesta enemmän: