Salibandyn MM-kisat päättyivät Suomen osalta voitettuun pronssiotteluun Sveitsiä vastaan. Ylen asiantuntija Perttu Kytöhonka niputtaa analyysissään Suomen turnauksen.
1. Ruotsi ja Tshekki asettaneet uuden haasteen
Yksitoista kuukautta sitten Helsingin MM-kisoissa Suomi pelasi vahvan alkulohkon ja lähti MM-finaaliin varsin suurena ennakkosuosikkina Ruotsia vastaan. Jopa hieman epäruotsalaista altavastaajasalibandyä pelannut Ruotsi onnistui kuitenkin nappaamaan voiton Suomen nenän edestä osin Suomen omilla aseilla.
Nyt Sveitsissä Ruotsi oli turnauksen alusta loppuun paras joukkue. Joukkueen rakentaminen ja roolitukset olivat selkeät turnauksen alusta saakka, pelillinen prosessi oli nytkähtänyt eteenpäin ja lisäksi Helsingissä ajoittain pinnalle ryöpsähtänyt ylimääräinen hämmentäminen loisti poissaolollaan.
Suomi onnistui hyvällä pelisuunnitelmalla, suunnitelman laadukkaalla toteutuksella ja Lassi Torisevan huippuluokan maalivahtipelillä tekemään välierästä todellisen trillerin, mutta kokonaisuus huomioiden, parempi joukkue eteni MM-finaaliin.
MM-finaalissa Ruotsi kohtasi Tshekin, joka eteni MM-finaaliin ensimmäistä kertaa vuoden 2004 jälkeen. Kärkimaista selvästi nuorin tshekkiryhmä oli niin ikään ottanut merkittäviä pelillisiä askeleita sitten viime vuoden Helsingin MM-kisojen. Finaalissa joukkue oli vielä vastaantulija, mutta joukkueen ikärakenne ja nopea pelillinen kehitys lupaavat Tshekille hyvää tulevaisuudessa – ja lisähaasteen Suomelle.
Juuri nyt näyttää siltä, että MM-finaalissa pelanneet Ruotsi ja Tshekki ovat vieneet sekä joukkueen rakentamisprosessin että pelillisen prosessin vaateen uudelle tasolle. Suomen aiempi menestysresepti, jossa joukkueen pelillinen kehittäminen turnausten välillä ja niiden aikana on varsin suurpiirteistä, ei näytä enää riittävän.
2. Uusien vastuunkantajien sisäänajo vaikeaa
Suomen maailmanmestaruus vuonna 2018 tuli joukkueella, jonka ydin oli pelannut pitkään yhdessä ja jonka pelaajista useampi pelasi uransa parasta salibandyä.
Kun tarkkailin Suomea sen päävastustajan Ruotsin valmennustiimistä käsin 2019–2020, näytti Suomi parhaimmillaan hyvällä tavalla ”muodottomalta” joukkueelta, joka joustaa, taipuu, sopeutuu ja löytää aina keinot voittaa. Tähän suuri ansio on ollut Petteri Nykyn johtaman valmennustiimin johtamisotteella, jossa viisikoille on annettu vahva autonomia omasta pelaamisestaan.
Suomen kyky sopeutua ja sietää yllättäviä tilanteita oli esimerkiksi Prahassa 2018 Ruotsiin verrattuna täysin omaa luokkaansa. Nimitin Suomen pelaamista ja joukkuetta ”antihauraaksi” – se näytti joukkueelta, joka vain hyötyy erilaisista iskuista ja haasteista.
Antihaurasta se ei lopulta kuitenkaan ole ollut. Pelillisen kehitysprosessin ohkaisuus ei ollut ongelma niin kauan, kun joukkueen ydin pysyi samana ja pelaajien terveystilanne hyvänä. Nyt kun Suomen joukkue on erityisesti puolustajien osalta tullut ja tulossa murrosvaiheeseen, haasteet ovat tulleet silmille.
Oireiluja on nähty aiemminkin. Kotimaisessa F-liigassa erinomaisia otteita esittäneiden pelaajien on ollut hyvin vaikea onnistua maajoukkueen riveissä. Kun uusi pelaaja on hypännyt maajoukkueen matkaan, hänen on pitänyt varsin itseohjautuvasti sopeutua jo edellä mainittuun ”muodottomuuteen”.
Tuki on jäänyt vähäiseksi. Pelaaja on heitetty altaan syvään päähän ja katsottu, että pysyykö hän pinnalla. Onnistuminen on tällöin hyvin vaikeaa.
On tehtävä samalla yksi asia selväksi – suomalaispelaajien taso kyllä riittäisi. Esimerkiksi tässä MM-turnauksessa lähinnä vaihtopenkkiä kuluttaneet ja osattomilta vaikuttaneet Aaro Astala ja Joona Rantala olisivat kummatkin olleet vahvoja ehdokkaita Ruotsin MM-ryhmään.
Salibandy on joukkuepeli ja sitä joukkuepeliä kentällä toteuttavat viisikot. Yksittäisen huippuyksilönkin on erittäin vaikea onnistua ja kyetä parhaaseen suoritukseensa, mikäli he jäävät irrallisiksi palasiksi kokonaisuudessa.
3. Muutosta tilauksessa ja tulossa
Petteri Nykyn johtaman valmennustiimin menestyksekäs aika Suomen maajoukkueen peräsimessä päättyi näihin kisoihin. Tuloksia on tullut, mutta nyt käyrä on ollut laskeva. Niklas Nordenin johtama Ruotsin maajoukkue on voittanut viimeiset kolme isoa keskinäistä peliä – MM-finaalin 2021, World Gamesin finaalin kesällä 2022 ja MM-finaalin 2022.
Uusiksi on menossa myös Suomen maajoukkueen peruskivenä toiminut puolustus, kun Helsingin MM-kisojen jälkeen sivuun jääneiden Tatu Väänäsen ja Juha Kivilehdon lisäksi myös Janne Lamminen, Mikko Leikkanen ja Lauri Stenfors ovat enemmän tai vähemmän suoraan sanoneet, että nämä kisat jäivät heidän viimeisikseen. Suomen uuden päävalmentajan, Esa Jussilan kiperäksi tehtäväksi jää löytää uudet vastuunkantajat kahden vuoden päässä odottaviin seuraaviin MM-kisoihin.
Nyt mukana olleet Otto Lehkosuo, Eemeli Akola, Konsta Tykkyläinen, Jesperi Lindfors sekä Jere Niemelä ovat varmasti vahvoilla jatkossakin, mutta edellä mainittujen kansainvälisellä tasolla kokeneiden tekijöiden korvaaminen ei käy käden käänteessä.
Muutokset ovat näin ollen väistämättömiä, mutta niissä piilee myös mahdollisuuksia. Pelaajien jäädessä sivuun ja tuloskäyrän ollessa laskeva voidaan todeta, että Jussilan valmennustiimillä on sekä paine että vahva mandaatti uudistaa miesten maajoukkueen toimintaa.
Odotettavissa on, että joukkueen pelilliseen kehittämiseen ja pelaajakokeiluihin satsataan aikaisempaa enemmän. Tshekki näytti jo näissä kisoissa, että vaikka kovin moni nuoresta joukkueesta ei todennäköisesti olisi tullut esimerkiksi tähän Suomen MM-ryhmään valituksi, jämäkällä joukkuepelaamisella kokemattomampikin pelaaja voi yltää parhaimpaansa ja sen yli.