Onpa ihanaa taas kohdata! hihkaisee naisporukka toisiaan halaten. Olen puhujana työhyvinvointipäivillä, joiden kaltaiset tapahtumat loistivat poissaolollaan viimeiset pari vuotta.
Tänä syksynä koulutus- ja tyhypäiviä on taas järjestetty. Vaikka eturivin paikat loistavat edelleen perisuomalaiseen tyyliin tyhjyyttään, jokin tuntuu muuttuneen. Ihmiset puhuvat keskenään aiempaa enemmän.
Kun ennen pandemiaa tulin heittäneeksi osallistujille pallon ja tarjosin mahdollisuuden pariporinoihin tai ryhmätehtäviin, huomasin, että jutut oli nopeasti juteltu. Aistin, että moni pitää yleisön osallistamiseen tarkoitettuja tehtäviä ajanhukkana.
Nyt olen huomannut, että saan hädin tuskin suunvuoroni takaisin sen luovutettuani. Niin innoissaan ihmiset ovat mahdollisuudesta jutustella jonkin muun kuin tietokoneen ruudun kanssa.
Tämä ei toki päde kaikkiin. Päinvastoin osa tuntuu olevan lähestulkoon kauhuissaan siitä, että kotoa on taas poistuttava ihmisten ilmoille. Ilmiön ovat huomanneet työnantajat, jotka koettavat parhaansa mukaan keksiä vetovoimatekijöitä, joilla etätyöläiset saataisiin houkuteltua takaisin toimistolle. Myös kouluissa on huomattu, että kaikki eivät hihku innosta lähiopetuksen jatkuttua.
Kotiin jääminen palkitsee välittömästi, kotoa poistuminen taas viiveellä.
Ihmisen käyttäytyminen on periaatteessa varsin yksinkertainen yhtälö. Sellainen käyttäytyminen pysyy yllä, jolle on käyttöä. Emme siis kovinkaan pitkään jaksa tehdä sellaista, mikä ei ole palkitsevaa. Tässä kuitenkin piilee juju: Se, mikä on palkitsevaa yhdelle, ei välttämättä ole sitä toiselle.
Ruuhkavuosia elävänä äitinä ja koirien ystävänä minut houkuttelisi työpaikalle työnantajan järjestämä päivähoito ja mahdollisuus silittää koiraa. Nämä olisivat siis työpaikan vetovoimatekijöitä, niin sanottuja palkkioita.
Toisaalta keskityn parhaiten yksin ja kieltämättä ajatus ihmismassojen kohtaamisesta vähän ahdistaa. Vaikka vaikutan ulospäin sosiaaliselta, kaikki sosiaaliset kontaktit eivät aina ole palkitsevia, vaan kuormittavia. Joutuisin siis pohtimaan tarkasti, mihin vaaka kallistuu.
Palkitsevinta ei välttämättä ole se, että saa jotain lisää, vaan se, että jokin epämukava tunne poistuu.
Ihminen on rakennettu niin, että hän pyrkii välttämään kärsimystä. Palkitsevinta ei välttämättä ole se, että saa jotain lisää, vaan se, että jokin epämukava tunne poistuu.
Ajatus siitä, että on mahdollisuus jäädä halutessaan kotiin, voi tuntua helpottavalta. Siksi koti saattaa vetää puoleensa silloinkin, jos tietää, että töissä tai koulussa voisi olla luvassa jotain mukavaa.
Ryhtymisen kynnys voi olla iso ylittää. Kotiin jääminen palkitsee välittömästi, kotoa poistuminen taas viiveellä. Ihmisolennot ovat erityisen alttiita tarttumaan siihen, mikä palkitsee nopeasti. Siksi olohousut, kotisohva ja läppäri vetävät puoleensa.
Tunteet kuuluvat kiinteästi sekä töihin että kouluun, vaikka emme aina sitä huomaa. Psykologi Paul Gilbertin mukaan tunteiden säätelyä ohjaa kolme järjestelmää. Ensimmäinen järjestelmä saa meidät reagoimaan uhkiin ja kielteiseen stressin. Toinen järjestelmä saa meidät jahtaamaan palkitsevia kokemuksia, esimerkiksi saattamaan työtehtäviä loppuun tai solmimaan uusia verkostoja. Sekä kielteinen stressi että innostuksen sekainen puurtaminen kuormittavat pitkään jatkuessaan, jos niistä ei palaudu. Palautumiseen tarvitaan kolmatta järjestelmää, joka aktivoituu kun koemme psykologisesti turvallista yhteyttä toisiin.
Etäilyn aikana paitsiossa olleet yhteiset tauot ja ohimenevät kohtaamiset työ- tai opiskelukavereiden kanssa voivat herättää erilaisia tunteita. Yhtä ne palauttavat, toista kuormittavat. Työpaikan tai koulun vetovoimatekijät riippuvat yksilön kokemuksesta.
Pakottamisen sijaan työnantajien ja oppilaitosten kannattaa panostaa siihen, miten luoda ympäristöstä psykologisesti turvallinen erilaisille ihmisille. 2020-luvun kohtaamisissa ei voida pelata vain ekstroverttien säännöillä.
Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat toki kaksi eri asiaa. Sosiaalisellakin ihmisellä sosiaaliset taidot voivat olla ruosteessa pitkään jatkuneen etäilyn jälkeen. Joskus jännityksen rikkoo jo pelkästää se, että sanoo ääneen sen, mitä moni kokee: Tuntuupa vähän jännältä ja kömpelöltä olla taas ihmisten seurassa.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja sosiaalipsykologi, jonka valtaa puheripuli jännittävissä tilanteissa.
Kolumnista voi keskustella 1.12. klo 23.00 saakka.