Hyppää sisältöön
Mielipide
Muoti

Joonas Konstigin kolumni: Kunhan on rentoa ja mukavaa! Eli miten ihmiskunta lakkasi välittämästä ja oppi rakastamaan verkkareita

Pukeutuminen on arvokysymys, ja mitä meistä kertoo, että tärkeimmät arvomme ovat rentous ja mukavuus? Jotakin yllättävän hyveellistä, kirjoittaa Konstig.

Sekakäyttäjä tonki roskiksia rivitalon pihalla. Miehen yllä oli auringon haalistama huppari ja verkkarit, jalkineet olivat sitä reikäistä muovilipsaria, joka imitoi värikästä Emmentalia. Varmaan metro tuonut tutkimusmatkalle porvarilliseen Tapiolaan, mietin. Hyvä ettei sentään meidän roskiksia loni. Hyvä ettei vaimo tai lapset näe, heille tulisi varmaan turvaton olo.

Sitten mies tiputti muovipussin roskalaatikon sisään. Se ei ollutkaan hänen löytösaalistaan, vaan jäi roskikseen. Hän sulki laatikon kannen ja kääntyi minua kohti.

Miehen vaatteet olivat sekakäyttäjän vaatteet, mutta hänen kasvonsa ja kulmikkaat metallisankaiset silmälasinsa olivat espoolaisen insinöörin perikuva. Samassa minulle valkeni, että mies ei ole dyykkaamassa, vaan vie roskia omaan roskikseensa. Hän asuu täällä. Hän tienaa luultavasti kolme kertaa enemmän kuin kaltaiseni runopoika. Hän vain on vaihtanut rennot ja mukavat kotivaatteet ylleen työpäivän päätteeksi.

Mutta silti. Hän näyttää sekakäyttäjältä.

Miksi aikuiset pukeutuvat kuin lapsi jumppatunnille?

”Miksi?” mietin koko matkan kotiin asti. Miksi tämä on niin yleistä 2000-luvulla? Miksi aikuiset pukeutuvat kuin lapsi jumppatunnille? Mikseivät ihmiset ota muita huomioon pukeutuessaan? Eivätkö he ajattele koko asiaa, vai eivätkö he välitä?

Olen viettänyt viime vuodet 1940-luvulla historiallisia romaaneja luodessa ja katsellut siinä sivussa tuntikaupalla arkistofilmien mustavalkoista arkielämää. Niissä kadunlakaisijat kulkevat puku päällä ja kravatti kaulassa, ja tehdastyöläiset marssivat vappubanderollien alla liivipuvussa ja lierihatuissa. Valtiollisen poliisin pidätyskuvat 30- ja 40-luvuilta ovat täynnä pikkurikollisia, jotka asultaan sopisivat pk-yrityksen toimitusjohtajiksi. Jos jonkun paidankaulus sitten potretissa vähän lerpattaa, häntähän epäilee heti murhaajaksi.

Mitä sitten tapahtui? Miksi lakkasimme välittämästä ulkoasusta ja vaihdoimme pukumme rentoon ja mukavaan?

Tämä aina niin tärkeä ‘miksi’ johti minut eräänlaiseen valaistukseen.

Ensiksi ajattelin, mitä kaikkea muuta pukeutuminen voi olla kuin rentoa ja mukavaa. Ihmisen asu voi olla esimerkiksi:

aikuinen, aistikas, ammattimainen, chic, edustava, elegantti, fiksu, hauska, hienosteleva, hillitty, hohdokas, huoliteltu, itsevarma, jännittävä, kaunis, keikaroiva, kunnioittava, luova, miellyttävä, mietitty, muodikas, muodollinen, näyttävä, pramea, repäisevä, svengaava, taiteellinen, tärkeilevä, valikoiva, viehättävä, ylellinen, ylpeä…

…Mutta tuntui kuin ihmiskunta olisi hylännyt kaikki muut vaihtoehdot ja valinnut rennon ja mukavan. Rentous ja mukavuus ovat siis monelle näitä tärkeämpiä arvoja.

Ah, mutta siinäpä se.

Tämähän on arvokysymys. Ihmiset viestivät asullaan heille tärkeitä arvoja. Ja jos ”vaatteet on mun aatteet”, eikö pukeutuminen voisi olla myös hyveellistä? Eikö se voisi toteuttaa jotain suurista länsimaisista hyveistä?

Minkälainen olisi viisas asuvalinta? Itsehillintää osoittava? Rohkea? Oikeudenmukainen? Suurisieluinen? Nöyrä?

Ja silloin tärppäsi, sillä rento ja mukava on kyllä nöyrää.

Olen kainosti pukeutunut kertoakseni, että älkää minun takiani vaivautuko.

Maailma näytti yhtäkkiä erilaiselta. Nöyryys on arvokas kristillinen hyve. Nöyrät ihmiset eivät ainakaan ole pahantahtoisia. Nöyryys ei ole huomaamattomuutta toisia kohtaan. Päinvastoin: nöyrän pukeutumisen voi nähdä suomalaisluterilaisena tapana viestittää, että minä en vaadi teiltä mitään. Olen kainosti pukeutunut kertoakseni, että älkää minun takiani vaivautuko.

Niin paljon kuin nykyään hoetaankin, että kaikkien pitää toteuttaa itseään, valtaosa valitsee kuitenkin kirkuvan statementin sijasta ylleen rennon-mukavan modernin uniformun, hupparin ja verkkarit.

Voi tietysti kysyä, kokeeko verkkareihin pukeutunut insinööri olevansa erityisen nöyrä. Ei välttämättä. Mutta se on lopulta toissijaista.

Olennaista on, että lökäpöksyistä harmistumisen sijasta ne on mahdollista nähdä hyveellisenä asuna. Ja kun siinä onnistuu, maailma näyttää heti paremmalta. Ja eikö kaiken nykyisen keskellä tämä olekin entistä tärkeämpää? Että pystyy näkemään maailman kaikesta huolimatta hyvänä paikkana?

Jopa verkkareista on siihen.

Joonas Konstig

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, joka huomauttaa, että tämä ei tapahtunut meidän korttelissamme, en siis kuvannut ketään teistä naapureistani!

Kolumnista voi keskustella 6.12. klo 23.00 saakka.

Suosittelemme sinulle