Pitkän kaavan mukaan

Turun ja Naantalin välinen moottoritie on pimeällä kolkko paikka, ikään kuin tie veisi matkaajan jonnekin täysin tuntemattomaan. Tuo moottoritie tuli Anrei Hakuliselle tutuksi loppuvuonna 2011.

Ne olivat aikoja, jolloin hieman päälle parikymppinen Hakulinen kipuili kunnolla elämänsä kanssa.

Jääkiekkoilijaa ei oltu kelpuutettu Tuton Mestis-joukkueen miehistöön, jonka jälkeen hänen oli löydettävä jostain edes joku pelipaikka, ihan mistä vain.

Pelipaikka löytyi Naantalin VG-62:sta, joka pelasi Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla, Suomi-sarjassa.

Jääkiekko ei ollut koskaan ollut Hakuliselle mikään vakava asia, mutta ajautuminen Naantalin kiekkoporukoihin alkoi nakertaa nuoren miehen sielua ja mieltä kovalla kädellä, varsinkin kun päiväsaikaan piti käydä rakennuksilla töissä.

Hakulinen ui syvissä vesissä ajaessaan myöhäisillan tunteina Naantalista Turkuun marras-joulukuussa 2011.

Elämästä puuttui suunta ja ennen kaikkea ilo. Jääkiekon pelaaminen tuntui lähes höntsäämiseltä, rakennuksilla työskentely pakkasessa söi miestä.

Hakulinen teki ratkaisunsa. Pelailu alasarjoissa vailla mitään tavoitteita saisi riittää. Oli tullut aika panna luistimet ja pelivehkeet lopullisesti varastoon.

– Olin katkeamisen partaalla. Soitin äidilleni ja sanoin, että tämä on sitten viimeinen kausi jääkiekon parissa.

Yksi puhelinsoitto ja odottamaton tapahtumaketju muuttivat myöhemmin kaiken.

Tavallaan ei ole yllätys, että Hakulisesta tuli huippujääkiekkoilija. Jääkiekko on hänellä verissä.

Anrei on Hakulisen kiekkosuvun vesa. Pelaajan geenit tulevat isän puolelta.

Markku Hakulinen oli aikansa SM-liigan tunnettuja hyökkääjätähtiä. Tehokas taitopelaaja tunnettiin liigapaikkakunnilla kautta maan ja ”Huojuvan Hakulisen” tie vei aina Leijonien olympiajoukkueeseen asti talvella 1980.

Pukukopissa Markku oli hiljainen, syrjäänvetäytyvä ja enimmäkseen omissa oloissaan viihtyvä persoona. Aikalaisten mielestä hieman myyttinen hahmo, luonteeltaan herkkä sielu.

Isä-Markun kohtalo oli traaginen. Hän teki itsemurhan vain 34-vuotiaana. Anrei oli alle vuoden vanha.

– Veljelleni ja minulle tehtiin jo varhaisessa lapsuudessa selväksi, että isämme on kuollut. En ole miettinyt isän kohtaloon johtaneita seikkoja elämäni aikana. Ainoastaan sitä, mikä voisi olla toisin, jos isä kuuluisi elämääni, Anrei Hakulinen sanoo.

Vaikka Anrei ei muista isästään mitään, ovat tunteet nousseet pintaan, kun hän on illan myöhäisinä hetkinä ajatellut isäänsä.

– Kun joskus nuorena katselin leikekirjoja isäni peleistä, tippa nousi silmään. On se minulle ollut herkkä paikka. Se on edelleenkin herkkä paikka, jos hänestä puhutaan jotain pahaa.

Markku Hakulisen mustavalkokuvat: Etelä-Suomen Sanomat.

Vaikka isä puuttui elämästä, Anrei ei jäänyt lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa ilman aikuisen mallia. Äidin suku on ollut hyvin tiivis ja varsinkin jääkiekon parissa toimineet enot auttoivat Hakulisen veljeksien kasvatuksessa parhaansa mukaan.

”Äiti on ollut aika kova likka”

Äidin rooli perheen päänä on aina ollut Anrei Hakuliselle korvaamaton. Sairaanhoitajana vuorotyötä paiskinut yksinhuoltajaäiti joutui heittämään itsensä kunnolla likoon turvatakseen Anrein ja veljensä mahdollisuudet hyvään lapsuuteen ja nuoruuteen.

Välillä äiti teki ekstrahommiakin hankkiessaan rahaa, jotta pystyisi maksamaan poikansa 300 euron kuukausimaksuja hänen pelatessaan Turun Palloseuran B-junioreissa. Varusteistakaan ei tingitty.

– Äiti on ollut aika kova likka. Mies kuolee, joudut yksinhuoltajaksi ja silti kasvatat kaksi alle parivuotiasta poikaa hyviksi kansalaisiksi näyttämällä heidän elämälleen suuntaa, Anrei Hakulinen herkistyy.

– Olisi ollut kova paikka, jos äiti olisi ilmoittanut juniori-iässä, ettei mennä enää jääkiekon pariin. Hän hoiti asiat aina niin, että pystyttiin harrastamaan lajia.

Äidin kova panostus poikansa jääkiekkoharrastukseen ei valunut hukkaan.

Välillä tosin näytti siltä, ettei Anreista olisi huippukiekkoilijaksi.

Olutta ja lonkeroa kului

Anrei Hakulisen polku maajoukkuepelaajaksi on tyystin erilainen kuin muilla pelaajilla. Hän ei ollut Mikko Rantasen, Sebastian Ahon tai Aleksander Barkovin kaltainen nuorisotähti. Hän ei koskaan pelannut otteluakaan juniorimaajoukkueissa.

Pelkästään ajatus ammattilaisuudesta jossain SM-liigassa oli turkulaispojalle hyvin kaukainen asia.

Jääkiekon pelaaminen oli ollut Hakuliselle ensisijaisesti hauskanpitoa, pelailua hyvässä junioriporukassa, niin Turun Kisa-Veikoissa kuin myöhemmin Tutossa. Hän oli luonteeltaan peluri ja vapaa sielu. Kuivaharjoittelut mäkijuoksuineen eivät kiinnostaneet pätkän vertaa.

Kun Hakulinen oli parikymppinen, jääkiekon piiristä muodostuneen kaveriporukan kesken vietettiin laatuaikaa välillä rempseästikin.

Äidin järkkäämässä asunnossa konsolipelit olivat kovassa käytössä ja jääkaapista löytyi asiaankuuluvaa menovettä ennen kuin oli aika lähteä houkuttelevaan Turun yöhön.

Olutta ja lonkeroa saattoi kulua hyviä määriä viikonloppuisin. Siis kaikkea muuta kuin tavoitteellisen urheilijanuorukaisen palautusjuomaa.

Hakulisen ajatukset täysi-ikäisyyden alkuvuosina olivat tyystin muualla kuin jääkiekkoon panostuksessa. Nuoren urheilijan kurinalainen elämäntapa sekä tavoitteellisuus eivät kuuluneet hänen sanakirjaansa.

– Junnupelien jälkeen menimme meidän kämpille, pelasimme pleikkaria, joimme olutta ja lähdimme viihteelle. Se aika ei ollut lainkaan sellaista, mitä nykyisin urheilevilla nuorilla on. Illat venyivät joskus liian pitkiksi ja niistä sai maksaa maanantaisin hintaa, Hakulinen kertoo.

Voi pohtia, olisivatko Hakulisen ovet SM-liigaan auenneet jo aikaisemmin, jos elämä olisi ollut urheilullisesti tavoitteellisempaa juniori-iässä.

Toisaalta kyse oli tuohon ikään kuuluvasta normaalista elämänvaiheesta. Juniorivuosien tiivis ja rempseä kaveriporukka on sittemmin pärjännyt elämässään hyvin.

Myös Hakulinen löysi paikkansa.

Juhani Tamminen soitti

Hakulinen oli jo päättänyt lopettaa jääkiekon, kun puhelinsoitto talvella 2012 muutti hänen elämänsä suunnan. Langan toisessa päässä oli koko kiekkokansan tuntema persoona Juhani Tamminen.

Tamminen työskenteli tuolloin Suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Mestiksessä pelanneen Tuton varatoimitusjohtajana. Jääkiekkoleijona numero 79 kehotti Hakulista pohtimaan halukkuutta tulla Naantalista Tutoon paikkamaan erästä loukkaantumistapausta.

Elämälleen suuntaan etsineen Hakulisen ajatukset olivat sillä hetkellä muualla kuin jääkiekossa. Tarkoitus oli ottaa samalla loparit rakennustyömaahommista, jotka tuntuivat entistäkin vastenmielisemmiltä.

Hän pohti, että Tuton tarjoama vaihtoehto toisi ankeaan elämänvaiheeseen sopivaa vaihtelua.

– Mietin hetken ja ajattelin, että mennään nyt sinne. Pääseepähän pelaamaan hetken Mestistä. Jos sitä puhelinsoittoa ei olisi koskaan tullut, jääkiekon pelaaminen olisi varmasti loppunut.

Seuran toimistossa ison mahonkipöydän ympärillä sorvattiin Tammisen opastamana vaatimaton pelaajasopimus. Palkkiona oli huimat 50 euroa jokaisesta pelatusta Mestis-ottelusta.

– Tiesin hänen sukuhistoriansa, kysymys oli lahjakkaan kiekkosuvun vesasta. Neuvottelupöydässä pojan silmät sananmukaisesti suurenivat mahdollisuudesta päästä taas kunnolla kehiin, Juhani Tamminen muistelee.

– Halusin sytyttää häneen jääkiekon kipinän. Halusin viestittää hänelle, että sinä olet peluri, älä hukkaa luojan sinulle antamaa lahjaa.

Ensitapaaminen kiekkolegenda Juhani Tammisen kanssa Tuton toimistolla ison pöydän ääressä ei ole unohtunut Hakuliselta vieläkään.

– Muistan, kun kävelin Tamin ”officeen” allekirjoittamaan sopimusta. Rahallinen korvaus oli tosi minimaalinen, mutta Tami lupasi 300 euron bonuksen, jos pelaan loppukaudella riittävän hyvin.

Kauden jälkeen Hakulinen sai Tammisen lupaaman muodollisen bonuksen ja kaupan päälle sorvattiin seuraavan kauden pelaajasopimuskin. Kaivattu kipinä jääkiekon pelaamiseen oli syttymässä uudelleen.

Lopettaminen ei sittenkään ollut vielä ajankohtaista.

– Elämäni olisi tänä päivänä varmasti hyvin erilaista, jos sitä mahdollisuutta ei olisi tullut. Ehkä saattaisin olla velipojan kanssa samassa rakennusalan insinööritoimistossa, ken tietää.

Oivallus ja herääminen ei tule koskaan liian myöhään

Kesällä 2013 Hakulisen asenne joutui uudenlaiseen testiin.

Hän epäili Tuto-valmentaja Ismo Lehkosen harjoittelumetodeja heti ensimmäisellä kerralla joukkueen kokoontuessa. Alku oli kaikkea muuta kuin lupaava.

– Olimme Paavo Nurmen stadionin ympäristössä ja juoksimme Karikon lenkkiä ympäri, mikä ei ollut meikäläisen juttu ollenkaan. Kuntokin oli mikä oli. Mietin silloin, että mitähän tästäkin tulee, pitkä kesä ainakin.

Oheisharjoittelua aina inhonnut Hakulinen sai kuitenkin hieman buustia touhuun, kun Lehkonen komensi joukkueensa jäälle läpi kesän. Jäällä Hakulinen viihti, olihan juuri pelaaminen hänen juttunsa.

Lehkosen metodeissa oli siis jotain hyvääkin.

– Ika oli siinä mielessä erinomainen valmentaja, että hän arvosti niin sanottuja pelureita. Kaiken lisäksi pääsin pelaamaan kahden Mestiksen huippunimen Tuukka Pulliaisen ja Aki Keinäsen kanssa. Siitähän tuli sitten hurlumhei-kausi kaukalossa.

Valmentajalla on parhaimmillaan loistava ihmistuntemus ja kyky aistia erilaisia persoonia, joita ei pakolla haluta sulloa tiettyyn muottiin. Kyky toimia herkempien persoonien kanssa vaatii valmentajalta pettämätöntä pelisilmää.

– Tunnen valmentajana sellaiset pelaajat, joita voi paineistaa, mutta Anrei oli toista maata. En halunnut koetella hänen rajojaan tai paineistaa harjoittelun suhteen. Se olisi ollut hänen kohdallaan tuhon tie, Ismo Lehkonen muistelee.

Herääminen ja oivallus eivät synny koskaan liian myöhään. Ei edes Hakulisen tapauksessa.

23-vuotias kiekkoilija sai pikkuhiljaa kuvaa siitä, millaista ammattilaisurheilijan arjen pitää olla. Hakulinen alkoi saada kunnolla kipinää urheiluun.

Kun kuvaan tuli mukaan säännöllinen fysiikkaharjoittelu sekä laadukas jääharjoittelu, alkoi tulosta tulla Mestis-ympyröissä kaudella 2013–2014.

Lehkonen innosti Hakulista lisää järkkäämällä hänelle agentin, jollaisesta hän ei ollut uneksinutkaan. Agentin avulla alettiin etsiä paikkaa pääsarjasta, jääkiekon SM-liigasta.

– Silloin aloin viimeistään tajuta, että jääkiekosta voisi saada jopa ammatin.

Ovet ammatilaisuuteen avautuivat keväällä 2014, kun Hakulinen suuntasi ensimmäiseen SM-liigaseuraansa Lahden Pelicansiin.

Yksinhuoltaja-äidin antamat elämänarvot ovat kantaneet Anrei Hakulista tähän hetkeen asti. Kotoa saatuja arvoja hän aikoo juurruttaa myös mahdolliseen jälkikasvuunsa.

– Haluan olla reilu ja olla mukana mahdollisimman paljon heidän elämässään. Läsnäolo on tärkein asia ja toki haluaisin ohjata heidät harrastusten pariin.

Kuulostaa siltä, että Hakulisen elämään on löytynyt suunta.