Hiihdon maailmancup ei ollut ehtinyt edes käynnistyä, kun kauden ensimmäinen kohu oli valmis.
Kansainvälinen hiihtoliitto FIS tiedotti 21. marraskuuta, että 20 kilometrin yhteislähtö perinteisellä hiihtotavalla korvaa 4. joulukuuta Lillehammerin cupviikonlopun huipennuksen eli 20 kilometrin skiathlonin.
Muutoksen syyksi ilmoitettiin Lillehammerin heikko lumitilanne, jonka vuoksi norjalaisjärjestäjät eivät saisi lumetettua riittävästi baanaa perinteisen ja vapaan hiihtotavan lenkeille.
Samalla FIS tiedotti, että kilpailut järjestettäisiin maastohiihdon vuoden 1994 olympiamaisemien sijaan ampumahiihtostadionille kyhätyllä reippaan kolmen kilometrin latupätkällä.
Näin FIS ja Lillehammer toimivat myös edellisenä vuonna samoihin syihin vedoten – tosin sillä erotuksella, että vuosi sitten Lillehammerissa kilpailtiin vain kaksi henkilökohtaista kilpailua, sprintti ja väliaikalähtö vapaalla hiihtotavalla.
Kun valveutuneille hiihtopiireille selvisi, millaisella radalla sunnuntaina hiihdettäisiin, kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että kilpailut päättävästä miesten 20 kilometrin yhteislähdöstä tulisi farssi.
Miehille mahdoton yhtälö
Kansainvälinen hiihtoliitto FIS on lisännyt vuosien saatossa yhteislähtöjen määrää maastohiihdossa.
Lyhyet, normaalisti 15 kilometrin mittaiset massalähdöt ovat olleet ongelma etenkin miehille, joiden kilpailut ovat olleet muutamaa tapausta lukuun ottamatta joukossa lykkimistä odotellen viimeisen kilometrin kiriä.
Naisissa eroja on sentään syntynyt, vaikka matka on ollut viisi kilometriä miehiä lyhyempi.
FIS päätti yhtenäistää naisten ja miesten kilpailumatkat täksi kaudeksi. Jos Holmenkollenin legendaarinen viisikymppiä erotetaan omaksi saarrekkeekseen, yhteislähdöistä enää yksi on pituudeltaan 15 ja kolme 20 kilometriä.
Muutos on kuitenkin vain kosmeettinen, mikäli kilpailuja ei käydä riittävän haastavissa maastoissa.
Miksei lumetettu alkuperäistä?
Tässä kohtaa herää kysymys, miksi Lillehammerin kisajärjestäjät lumettivat ampumahiihtostadionin lenkin alle puolen kilometrin päässä sijaitsevan hiihtostadionin sijaan – siis sen stadionin, johon kilpailut oli alun perin myönnetty.
Hiihtostadionin maastot kuuluvat maailmancupkiertueen rankimpiin. Niissä erojen tekeminen on mahdollista pitkien työntekopätkien ansiosta. Tämä ei syystä tai toisesta kelvannut norjalaisjärjestäjille ja päätöksen siunanneelle FIS:n delegaatiolle.
Lopputulos oli sunnuntaina karua katsottavaa ja luettavaa. Naisissa kärkitusina mahtui kymmenen sekunnin sisään, kun taas miehissä 30. sijalle päätynyt Andrew Musgrave hävisi voittajaksi kirineelle Norjan Pål Golbergille vaivaiset 10,1 sekuntia.
Tv-näkyvyydessä maastohiihtoa edellä olevassa ampumahiihdossa yhteislähdöissä viivalle kelpuutetaan vain 30 urheilijaa. Eilen maastohiihtäjät kilpailivat ampumahiihtäjien maastoissa 69 miehen ja 56 naisen voimin.
Ei tarvinnut olla ennustaja nähdäkseen, että tällainen määrä hiihtäjiä helpolla ladulla tarkoittaisi havereita.
– Se oli yhtä sotkua, suksen katkeamisen vuoksi kisan keskeyttänyt Ruotsin Calle Halfvarsson summasi tuntonsa 20 kilometrin yhteislähdöstä.
Ihmetys maastonvalintaa kohtaan ei jää tähän. Lillehammerissa töissä ollut Viaplayn asiantuntija Sami Jauhojärvi kertoi Yle Urheilulle, että järjestäjillä olisi ollut varastossa lunta vielä usean kilometrin tarpeisiin.
Missä joustavuus?
Oloista riippumatta yksi asia ei sunnuntaina muuttunut: Norjan miehet ottivat yhteislähdöstä kauden toisen neloisvoittonsa ja saivat kahdeksan hiihtäjää kymmenen parhaan joukkoon.
Menestyksestä huolimatta norjalaisjärjestäjien ja FIS:n päättäjien olisi syytä katsoa peiliin: jos kilpailut viedään tietoisesti helppoon maastoon, yhteislähtö on kilpailumuotona viimeinen vaihtoehto.
Kilpailullisesti yhteislähtöä parempi vaihtoehto olisi ollut 10 kilometrin väliaikalähtö perinteisellä hiihtotavalla – siis matka, joka kilpaillaan viikon kuluttua Beitostölenissä.
Kun Lillehammerin heikko lumitilanne oli tiedossa jo viikkoja etukäteen, miksei Lillehammerin skiathlonia ja Beitöstölenin väliaikalähtöä olisi voitu vaihtaa päittäin? Näin urheilijat ja katsojat olisivat säästyneet jälleen yhdeltä häpeälliseltä show'lta, jossa maastohiihto on suurin häviäjä.
Vai väittääkö joku oikeasti nauttivansa 20 kilometrin kilpailusta, jossa 19 kilometrin aikana haetaan vain asemia viimeisen kilometrin massakiriä varten?
Suurin kysymys kuuluu, miksi FIS antoi toisena vuonna putkeen norjalaisille mahdollisuuden kilpailuttaa hiihtäjiä ampumahiihtäjien maastossa.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta 6.12 klo 12.00 asti.
