Vuonna 1919 Suomessa alkanut kieltolaki oli onnenpotku alkoholin salakuljettajille. Eduskunta kielsi lailla alkoholin myynnin ja valmistuksen, joten pian Itämeren yli Virosta, Puolasta ja Saksasta alkoi saapua Suomeen alkoholia, pääasiassa 96-prosenttista spriitä eli pirtua.
Tietokirjailija Juha Ylimaunu on uusimmassa teoksessaan Pirtusota ja salakuljettajat selvittänyt, miten salakuljetus meren yli Suomeen tapahtui.
Pirtun salakuljetus oli järjestelmällistä, tarkkaa ja taidokasta. Sen lonkerot ulottuivat ulkomailta aina Suomen pikkukyliin saakka. Se oli aikansa järjestäytynyttä rikollisuutta.
– Itäisen Suomenlahden kautta hoidettiin käytännössä koko sisäsuomen alkoholihuolto, kiteyttää Ylimaunu.
Viinaa tuli salakuljettajien käsien kautta Suomeen miljoonia litroja vuodessa. Ja vaikka osa salakuljettajista jäi kiinni, suuri osa pääsi läpi. Markkinat olivat valtavat.
– Salakuljetus oli hyvin ammattimaista toimintaa, kertoo tietokirjailija, filosofian tohtori Juha Ylämaunu.
Heti Suomen itsenäistymisen jälkeen Suomen poliisivoimat olivat vielä varsin järjestäytymättömiä. Se takasi rikollisuudelle, siis myös salakuljettajille, varsin helpot apajat.
Heti 1920-luvun alkupuolella salakuljettajat toivat Suomeen viinaa Suomenlahden takaa Virosta. Asialla olivat virolaiset alan ammattilaiset.
Kolme neljä vuotta myöhemmin pirtun pääpaikaksi tuli nykyisessä Puolassa sijaitseva Gdańsk. Tuolloin Gdańsk oli vielä ensimmäisen maailmansodan jäljiltä nimeltään Danzigin vapaakaupunki, jota hallitsi Kansainliitto.
Kolmas paikka, josta pirtua alkoi tulla Suomeen, oli Saksa. Eikä vain pirtua, vaan myös muun muassa likööriä ja konjakkia.
– Kaikkea tuotiin, mutta kustannustehokkain tapa oli tuoda 96-prosenttista spriitä eli pirtua peltikanistereissa, tietokirjailija Juha Ylämaunu kertoo.
Mutkikas matka
Reitti pirtun alkulähteeltä viimeiselle ostajalle oli monivaiheinen, vaarallinen ja mutkikas.
Ensimmäisessä vaiheessa pirtu päätyi laivaan esimerkiksi Danzigin tukkuliikkeestä. Sieltä pirtu saapui Suomenlahdelle tai Ahvenanmerelle, jossa neste vaihtoi laivaa ja usein myös omistajaa.
– Lähellä Suomen rantaa viina purettiin pirtutrokareiden veneisiin, jolloin pirtu jälleen vaihtoi myös omistajaa. Seuraavan kerran omistaja vaihtui rannalla, kertoo Ylimaunu.
Pirtun salakuljettamiseksi rantaan tarvittiin erityisiä pirtuveneitä. Ne olivat nopeita ja niissä oli kantokykyä. Keula oli usein pitkä, ja vene muutenkin sulavan muotoinen.
– Parhaimmissa veneissä oli lentokoneen moottori antamassa ylivoimaisen nopeuden verrattuna viranomaisten veneisiin, kertoo Ylimaunu.
Vaikka pirtuveneitä viuhui Suomenlahdella, tuli suurin osa pirtusta Suomeen aivan tavallisilla laivoilla ja kalastajaveneillä.
Kun pirtu oli päässyt rantaan, alkoivat jatkokuljetukset Suomen sisämaahan. Kuljetusketju oli hyvin monipolvinen, ja pirtun omistaja vaihtui aina tarpeen mukaan.
Koko pirtuketju oli tarkasti verkostoitunut – itsenäisiä, pelkästään yksin toimineita salakuljettajia ei ollut lainkaan.
– Kaikilla oli yhteistyökumppaneita niin kotimaassa kuin ulkomailla. Heillä oli tiedossa, millaisia lasteja saa, milloin ja kenen aluksista. Kaikki perustui verkostoihin ja yhteistyökumppaneihin.
Tietokirjailija Juha Ylimaunu kertoo, että pirtun reitit sisämaassa selviävät oikeuden pöytäkirjoista, kun poliisi on selvittänyt pirtun alkuperää salakuljetuksesta kiinni jääneiltä.
Pirtua kuljetettiin rannikolta reppuselässä tai piilotettuna esimerkiksi junissa.
– Esimerkiksi Kotkasta tiedetään, että siellä lastattiin kokonaisia vaunulastillisia kotkalaista hyvää silakkaa Savoon. Tosiasiassa silakkatynnyreissä oli pirtukanistereita mukana, Ylimaunu kertoo.
1920-luvun puolivälissä poliisit alkoivat tehdä tiesulkuja, jolloin pirtun kuljettaminen vaikeutui.
– Pahimmillaan miehet kuljettivat reppuselässä kantokaravaaneina kymmeniä ja satoja kilometrejä pirtukanistereita metsien halki.
Merkittävä osa pirtuketjussa olivat itäisen Suomenlahden saaret, kuten Kotkan edustalla sijaitsevat Seiskari, Suursaari ja Lavansaari. Ulkosaarilta tuli pirtua erityisesti Viipurin suuntaan ja Etelä-Karjalaan.
– Pirtun salakuljetus oli vain yksi saarelaisten elinkeinoista. Saarien asukkaat tunnettiin salakuljetuksesta. Oli jopa valituksia siitä, että saaren poliisi ja pappi intoutuivat niin paljon salakuljetuksesta, ettei pappi joutanut sunnuntaisin pitämään kirkonmenoja.
Tietokirjailija Juha Ylimaunu kertoo, että aiempaa tutkimustietoa salakuljettajista on hyvin vähän. Vanhimmat tutkimukset ovat väittäneet, että salakuljettavat olisivat saksalaisia tai muuten ulkomaalaisia suurpääoman edustajia.
Ylimaunun mukaan salakuljettajia oli kuitenkin kaikista kansankerroksista.
– Mitä enemmän ollaan rannikolla tai sisämaassa, sitä enemmän kiinni jääneet salakuljettajat olivat suomalaisia kalastajia tai työmiehiä.
Pohjanlahdella pääsalakuljettajat olivat pääasiassa virolaisia ja suomalaisia.
Hintaero ratkaisi
Kun kieltolaista järjestettiin joulukuussa 1931 kansanäänestys, peräti 70 prosenttia äänestäneistä oli kieltolain kumoamisen kannalla. Se oikeastaan kuvasti kansan mielipidettä myös pirtun salakuljetusta kohtaan. Salakuljetus tuntui jotenkin hyväksyttävältä, vaikka olikin laitonta.
Kuitenkaan edes kieltolain loppuminen vuonna 1932 ei heti lopettanut salakuljetusta. Ensimmäiset Alkoholiliikkeet avautuivat, mutta niitä oli aluksi vain harvoilla paikkakunnilla.
– Ne eivät tyydyttäneet kaikkea kysyntää, ja hintaero ulkomaalaisen spriin ja viinakaupan myymän viinan välillä oli iso. Tämä hintaero sai salakuljetuksen jatkumaan, kertoo tietokirjailija Juha Ylimaunu.
Salakuljetus jatkui erityisesti Suomenlahdella. Sen sijaan Pohjanlahdella salakuljetus hiipui kohta kieltolain loppumisen jälkeen, koska kuljetuskustannukset alkoivat kohota liian suuriksi.
Hiljalleen salakuljetus kävi tarpeettomaksi ja kannattamattomaksi myös muualla Suomessa.
– Merivartiosto perustettiin vuonna 1930 nimenomaan pirtun salakuljettamisen ehkäisemistä varten. Tuolloin saatiin ote salakuljetuksesta, ja se pikku hiljaa hiipui.
Vuonna 1943 Suomi ja Ruotsi sopivat, että ne tehostavat Ahvenanmeren valvontaa. Alueelle tuli molempien maiden vartioveneitä.
– Se lopetti käytännössä Selkämeren ja Pohjanlahden suurimittaisen pirtun salakuljetuksen.
Voittajat ja häviäjät
Juha Ylimaunun mukaan salakuljettajista parhaiten menestyivät he, jotka osasivat lopettaa ajoissa. He, jotka ymmärsivät, että kieltolaki ei voi jatkua loputtomiin.
Nämä kaukonäköiset olivat osanneet siirtää omaisuutensa liikekiinteistöihin tai muuhun lailliseen bisnekseen ja pystyivät jatkamaan elämäänsä rikkaina.
He, jotka eivät ymmärtäneet lopettaa ajoissa, kokivat usein karun kohtalon.
– He, jotka jatkoivat, taatummin myös köyhtyivät, sanoo tietokirjailija Juha Ylimaunu.
Kuuntele tästä, mitä tietokirjailija Juha Ylimaunu kertoo pirtun salakuljetuksesta. Kirsi Lönnblad haastattelee.
Lue seuraavaksi: Kieltolaki toi rikollisille erävoiton – poliisi kärsi pahasti alivoimasta