Tyypillinen mielikuva viikinkiajasta lienee, että skandinaavimiehet purjehtivat lohikäärmeveneillä maailman merille ja niiden rannoilla asukkaat piilottelivat heiltä eivätkä suin surminkaan suunnitelleet lähtöä heidän kotikonnuilleen.
Cell-lehdessä julkaistu ruotsalais-islantilainen geenitutkimus maalaa toisenlaisen kuvan runsaan tuhannen vuoden takaisesta asujaimistosta Skandinaviassa. Liikkeelle ei lähdetty vain pohjoisesta muualle Eurooppaan tai idäntielle, vaan liikennettä oli myös vastakkaiseen suuntaan.
Tutkimuksen mukaan Skandinavian väestön geneettinen kirjo oli viikinkiaikana suurempi kuin sitä ennen ja – yllättävää kyllä – jo varsin pian myös sen jälkeen. Muinaisen muuttoliikkeen Skandinaviaan täytyi olla vilkkainta juuri viikinkien vuosisatoina, tutkimuksessa päätellään.
Vertailussa oli mukana miltei 300 sekvensoitua muinais-DNA-löytöä ensimmäiseltä vuosisadalta 1600-luvulle, valtaosin kuitenkin viikinkiajalta eli 700-luvun puolivälistä 1000-luvun puoliväliin. Vertailtavana oli yli 16 600:n nykyisten Tanskan, Ruotsin ja Norjan asukkaan perimä.
- Suurin osa tutkimuksen muinais-DNA:sta on vene- ja muista haudoista, ennen muuta Upplannista ja Gotlannista. Tutkimus esittelee englanniksi kaikki haudat esineineen, ajoituksineen ja haudattujen iästä ja sosiaalisesta asemasta tehtyine tulkintoineen.
- Sandbyn kehälinnassa Öölannissa tehtiin 500-luvulla suuri verilöyly. Uhrit jäivät makaamaan kuolinsijoilleen, eikä paikkaa koskaan asutettu uudelleen. Arkeologien löytämistä vainajista seitsemän DNA oli säilynyt kyllin hyvin tämän tutkimuksen tarkoituksiin.
- Aikansa mahtavimpiin kuulunut sotalaiva Kronan upposi Öölannin rannikolle vuonna 1676. Yli 800 miehistön jäsentä kuoli. Heidät oli värvätty eri puolilta tuonaikaista Ruotsia. 12:n DNA on mukana tutkimuksessa.
Kuka uskalsi, halusi tai oli pakotettu tulemaan viikinkien pohjolaan? Erilaiset prosessit toivat erilaista väkeä eri puolilta eri aikaan, vastaa Tukholman yliopiston molekyyligenetiikan professori Anders Götherström, yksi tutkimuksen johtajista.
Karttaan piirtyi neljä suuntaa, joilta tulleiden geenit näkyvät viikinkiajan Skandinavian asukkaiden perimässä: yhtenä Britannia ja Irlanti, toisena etelä ja kolmantena itä. Neljäs geenivirta toi koillisesta uralilaista perimää eli myös suomalaisväriä Pohjois-Ruotsiin ja -Norjaan.
Tutkimuksessa julkaistujen karttojen nuolet osoittavat alueet, joille muuttajia kultakin alueelta pääasiassa tuli. Vihreän nuolen alkupää on Britanniassa ja Irlannissa, punaisen sekä siellä että etelässä ja sinisen puolestaan Baltiassa ja Venäjällä.
Etelästä nykyiseksi vertailupopulaatioksi otettiin sardinialaiset. Idän suuntaa edustivat liettualaiset.
Laajimmin eri puolilta viikinkiaikasta Skandinaviaa löytyi Britanniasta ja Irlannista tulleiden geenejä. Itämereltä sen sijaan näytetään suunnatun lähinnä vain Gotlantiin ja Mälarenin ympäristöön Keski-Ruotsiin.
Kuinka paljon muuttajia oli? Lukumäärää on mahdoton sanoa, mutta Current Biology -lehdessä joitakin vuosia sitten julkaistu ruotsalaistutkimus osoittaa, ettei kantaväestöstä poikkeava tulokas saanut kulmakarvoja kohoamaan kummastuksesta ainakaan Ruotsin vanhimman kaupungin Sigtunan kadulla.
Tuon tutkimuksen mukaan vain puolet Sigtunan asukkaista oli viikinkiajan viimeisellä vuosisadalla aivan paikallisia. Neljännes oli muualta Skandinaviasta ja neljännes vieläkin kauempaa. Naisista heitä oli valtaosa.
Genomeista ei ole kertomaan matkaan lähdön motiiveja; niitä on pääteltävä siitä, mitä muuten tiedetään tuonaikaisesta maailmasta.
Britannian ja Irlannin suunnalta pohjoiseen tuli munkkeja ja muita lähetyssaarnaajia, joita kiinnosti pakanaväestön käännyttäminen kristinuskoon. Toisaalta kauppiaat ovat seilanneet aina, ja ulkomaisia diplomaatteja tuli myös viikinkijohtajien pakeille.
Väkisin tuotuja orjia oli epäilemättä kaikista suunnista geenipooliin päätyneissä.
Geenien perusteella Britanniasta ja Irlannista tuli jossakin määrin enemmän naisia kuin miehiä. Erityisen naisvaltaista oli kuitenkin muuttoliike Baltian suunnasta.
Skandinavian nykyväestön genomikartalla on yhä nähtävissä viikinkiaikana muualta tulleiden muisto, mutta se on laimentunut voimakkaasti. Tukholman yliopiston paleogenetiikkakeskuksen tutkijan Ricardo Rodríguez-Varelan mukaan jälkipolvia pitäisi tilastollisesti olla selvästi enemmän.
Jostakin syystä tulokkaat saivat vähemmän lapsia kuin kantaväestö. Taaskaan syy ei selviä geeneistä, vaan selitystä on haettava muista tiedoista tuolta ajalta.
Ehkä tulosta selittää se, ettei orjille ollut sallittua siittää jälkeläisiä, eikä niitä ainakaan periaatteessa ollut kirkonmiehilläkään, joilta uskonto edellytti selibaattia. Kauppiailla puolestaan saattoi olla mielessä seuraava kaukomatka, ei monilapsisen perheen perustaminen Skandinaviaan.
Yhdestä näkökulmasta, mahdollisten katastrofien vaikutuksesta, vinkkaa viime syksynä Current Biology -lehdessä ilmestynyt tutkimus Norjasta, nykyisen Trondheimin alueelta.
Tutkimus osoitti 1300-luvun ruttopandemian yhdenmukaistaneen populaation perimän. Kun jopa kolmannes asukkaista kuoli, tulokkaiden geenivariantit olivat vähälukuisuuttaan alttiimpia pyyhkiytymään geenipoolista kuin valtavariantit.
Erityistapaus tutkituissa on 800-luvulla Västmanlannissa Ruotsissa haudattu nainen. Venehauta on tyypillinen viikinkieliitin jäsenelle, mutta nainen oli joko itse syntynyt Englannissa tai ainakin hänen molemmat vanhempansa olivat tulleet sieltä.
Tutkimuksessa puntaroidaan myös sitä mahdollisuutta, että geenipoolin skandinaavistuminen uudelleen viikinkiajan jälkeen johtuikin Skandinavian sisäisestä muuttoliikkeestä. Ehkä alueille, joilta DNA-aineisto on, tuli jostakin syystä paljon väkeä sellaisilta Skandinavian kolkilta, joille ei ollut viikinkiaikana muutettu muualta maailmasta.
Tulkintoja monimutkaistavat myös aikakausien erot hautaamistavoissa ja se, että suurin osa DNA-näytteistä on kaupungeista.
Viikinkiajan alussa vainajat yleensä poltettiin eikä DNA:ta juuri ole löydettävissä. Kaupungeissa puolestaan kauppaverkot olivat suuret ja niitä pitkin kulki tavaran lisäksi epäilemättä myös väkeä, toisin kuin maaseudun yhteisöihin.
Niinpä tulokset eivät välttämättä edusta koko senaikaista populaatiota, tutkimuksessa myönnetään. Analysoituja genomeja on kuitenkin niin paljon, että Götherström pitää jatkoa hienosäätönä.
Pohjois-Skandinavian väestön geenipooli muodostaa tutkimuksessa oman poikkeavan lukunsa.
Pohjois-Ruotsin ja -Norjan perimässä on uralilainen komponentti, joka on suomalaisille ja saamelaisille tavallinen. Keski- ja Länsi-Euroopassa se on perin harvinainen, ja Skandinaviassakin se hiipuu genomikartalta pikku hiljaa kohti etelää.
Kronanin miehistön jäsenistä neljä on poikkeus aineistossa. Heidän perimänsä uralilaisuus saattaa johtua siitä, että heidät oli värvätty Suomen puolelta Ruotsin valtakuntaa. Tietää sitä ei voi, ja hylyn löytöpaikan perusteella heidät sisällytettiin eteläruotsalaiseen aineistoon.
Tutkimus osoittaa, että pohjoisen populaatiossa edelleen selvästi näkyvä uralilainen komponentti ja sen asteittainen väheneminen etelän suunnassa olivat olemassa jo viikinkiaikana ja mahdollisesti sitä aiemminkin. Muuttoliikkeen alun jäljille pääseminen vaatisi kuitenkin lisää munais-DNA-löytöjä pohjoisesta.
Lue myös:
Kuuntele Areenasta tuore radiosarja:
