Maaherra Bruno Jalander (1872-1966) luuli jo viimeisen hetkensä koittaneen.
Jalanderin asuntoon tunkeutui keskellä yötä kaksikymmentä kiväärein aseistautunutta punakaartin miestä. Jalander yritti näyttää tyyneltä, kun hänen raahattiin Helsingin Kasarmintorin reunalla sijaitsevasta kodistaan läheiselle poliisiasemalle.
Bruno Jalander kertoo muistelmissaan: ”Poliisikamarilla puhkesi suunnaton raaka riemu, kun Jalander tuotiin sinne vangittuna. Huudettiin niin, että kajahti: Nuora kaulaan ja hirteen.”
Elettiin marraskuuta 1917. Sosiaalidemokraatit olivat kaksi päivää aiemmin julistaneet maahan yleislakon, jonka aikana surmattiin yli 20 ihmistä. Sisällissodan alkuun oli reilu kuukausi ja tunnelma oli erittäin jännittynyt.
Uudenmaan läänin maaherrasta Bruno Jalanderista oli kovaa vauhtia tulossa yksi valkoisen Suomen johtohahmoista. Maaherrana hänen vastuullaan oli järjestyksen ylläpito ja hän oli tarmokkaasti perustamassa suojeluskuntia. Vain noin viikkoa ennen pidätystään Jalander oli lähettänyt suojeluskunnan joukot Mommilaan, jossa venäläiset matruusit olivat riehuneet ja surmanneet Suomen rikkaimman miehen Alfred Kordelinin. Kun suomalaiset sosialistit uhkasivat kostaa suojeluskuntien väliintulon, Jalander esiintyi julkisuudessa itsevarmasti ja onnistui estämään tilanteen pahenemisen.
Sisällissodan puhjettua tammikuussa 1918 maaherra Jalander painui maan alle. Hän kuitenkin pysytteli punaisessa Helsingissä, eikä paennut pohjoista kohti, kuten valtaosa valkoisista. Jalanderin henki oli jälleen hiuskarvan varassa: punaisten tappolistalla hän oli sijalla kaksi edellään vain kenraali Mannerheim.
Jalander vaihtoi osoitetta tuon tuosta ja selvisi. Punakaartin pidätyksestä Jalanderin oli pelastanut vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja, sosialidemokraatti Väinö Hakkila. Jalander ei unohtanut ystävänpalvelusta, vaan tuki Hakkilaa Lapuan liikkeen aikana.
Siirrytään ajassa noin kymmenen vuotta eteenpäin, loppukesään 1930. Jälleen maaherra Bruno Jalanderin henki on löyhässä.
Suomi valmistautui eduskuntavaaleihin ja Lapuan liikkeen toiveet olivat korkealla. Valkoisen Suomen perillisenä itseään pitävä järjestö oli juuri näyttänyt voimaansa marssittamalla yli 10-tuhatta kannattajaansa pääkaupunkiin niin sanotussa taloonpoikaismarssissa.
Lapuan liikkeen johdossa oli Bruno Jalanderin vanhoja ystäviä Vihtori Kosolasta alkaen. Maaherra joutui silti törmäyskurssille lapualaisten kanssa.
Lapuan liikkeen tavoitteena oli estää kommunisteiksi leimaamiensa kansalaisten asettuminen ehdolle vaaleissa. Näin muun muassa Lohjalla. Laillisuutta valvovalle maaherra Jalanderille tämä ei käynyt. Hän asetti Lohjan vaalilautakunnan jäseniä syytteeseen ja sai Lapuan liikkeen vihat niskoilleen.
Tilanne kehittyi niin kuumaksi, että sisäministeri Erkki Kuokkanen kutsui Jalanderin puheilleen ja varoitti tätä vakavan väkivallan uhasta. Myös presidentti Lauri Relander pelkäsi, että maaherra salamurhataan. Jalander katsoi parhaimmaksi poistua hetkeksi maasta ja suuntasi Ruotsiin vedoten terveysongelmiinsa.
Punaisten lahtarista Bruno Jalanderista oli vuosikymmenessä tullut oikeiston ykkösinhokki, jonka henki ei ollut ”pennin tai luteenkaan arvoinen”, kuten yhdessä uhkakirjeessä kirjoitettiin.
Jalander oli aikansa huippujulkkis
Mutta kuka oli tämä oikealta ja vasemmalta vihattu Uudenmaan läänin maaherra?
Nykyihmiselle Bruno Jalanderin nimi ei sano mitään. Myös historiankirjoituksessa Jalander on jäänyt alaviitteeksi.
Historioitsija Aleksi Ahtola oli jo opiskeluaikanaan törmännyt Jalanderin hahmoon ja ihmetellyt, miksei näin kiinnostavasta henkilöstä ole elämäkertaa. Tutkimuksen aukko täyttyi, kun Ahtolan väitöskirja Julkisuus kaksiteräisenä miekkana. Maaherra ja upseeri Bruno Jalander poliittisessa kulttuurissa 1917–1946 tarkastettiin tammikuun lopussa Helsingin yliopistossa.
– Bruno Jalander oli Uudenmaan läänin maaherra, todellinen supervirkamies. Hän oli presidentti K.J. Ståhlbergin ystävä ja hengenheimolainen, nelinkertainen puolustuksesta vastannut ministeri, joka riitautui Mannerheimin ja konservatiivisen eliitin kanssa, Ahtola tiivistää Jalanderin uran.
Jalanderin hahmo esiintyy pienessä roolissa Kansallisteatterin Ståhlbergistä kertovassa näytelmässä Ensimmäinen tasavalta. Ahtola oli asiantuntija-apuna näytelmän käsikirjoittamisessa.
Presidentti Ståhlberg kaavaili Jalanderista myös pääministeriä, mutta hanke kaatui siihen, ettei Jalander kuulunut mihinkään puolueeseen. Jalander oli ollut hetken Kokoomuksen jäsen, mutta eronnut, koska halusi omien sanojensa mukaan vapaasti päättää mielipiteistään.
Jalanderia pidettiin myös vahvana ehdokkaana Ståhlbergin seuraajaksi presidenttinä. Tai ainakin lehdistön veikkauksissa hän oli kärkiehdokkaiden joukossa. Tämäkin hanke kaatui siihen, ettei Jalander kelvannut minkään puolueen ehdokkaaksi. Ahtolan mukaan Jalanderin tarina kertoo puolueiden vallan kasvusta Suomessa.
Bruno Jalander sai sotilaskoulutuksen ja yleni lopulta kenraalimajuriksi. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Jalander oli Pietarissa ja toisin kuin monet upseeritoverinsa, selviytyi hengissä vallankumouksen sekasorrosta. Jalanderin alaiset sotilaat jopa palkitsivat hänet taskukellolla – huomionosoitus, jota Jalander arvosti lopun elämäänsä.
Juuri ennen toista maailmansotaa Jalander toimi Kansainliiton evakuointikomission puheenjohtajana sisällissotaa käyneessä Espanjassa.
– Kyseessä oli ensimmäisiä suomalaisten saamia kansainvälisiä merkittäviä luottamustoimia, jota voi verrata oikeastaan vain Martti Ahtisaaren, Ensio Siilasvuon ja Elisabeth Rehnin tehtäviin, Ahtola sanoo.
Kaiken päälle Bruno Jalander oli aikansa huippujulkkis. Jalander piti lehtileikekansiota, joita kertyi lopulta useita ja niissä olevien juttujen määrä ylittää helposti tuhannen rajan.
– Jalanderista oli lehtijuttuja lähes päivittäin, Ahtola sanoo.
Näyttävässä ja ulospäin suuntautuneessa Bruno Jalanderissa oli itsessäänkin julkkispotentiaalia, mutta varsinainen seurapiirihirmu hänesti tuli toisen avioliittonsa myötä.
Suomen epävirallinen edustuspari
Jalanderin ja oopperalaulaja Aino Acktén vihkitilaisuus kevättalvella 1919 järjestettiin julkisuudelta piilossa. Liitosta kerrottiin jälkikäteen pienellä lehti-ilmoituksella.
Aleksi Ahtola arvelee, että matalan profiilin taustalla saattaa olla hienotunteisuus pariskunnan aiempia puolisoita kohtaan.
Kyseessä olisi ehdottomasti ollut suuri seurapiiritapahtuma. Jalander oli tunnettu hahmo, mutta Aino Ackté oli vielä enemmän: hän oli kansainvälinen supertähti. Ackté oli valloittanut 1900-luvun alussa maailman oopperalavat Pariisia, New Yorkin Metropolitania ja Lontoon Covent Gardenia myöten.
Ackté hallitsi myös julkisuuspelin ja tavallisesti osasi ottaa tilanteesta ”kaiken reklaamin irti”.
Ahtola kuvailee, kuinka Ackté osasi tarpeen vaatiessa mielistellä kansainvälisiä musiikkikriitikoita vaikuttaakseen heidän arvioihinsa. Acktén tiedetään myös opastaneen Jean Sibeliusta julkisuuden suhteen. Todennäköisesti hän jakoi vinkkejään myös tuoreelle aviomiehelleen.
Avioliiton myötä Jalander sai käyttöönsä Acktén laajan sosiaalisen verkoston. Pariskunta alkoi kestitä komeassa asunnossaan Dianapuiston reunalla kuninkaallisia, diplomaatteja ja valtiovieraita. Jalander rupesi myös esiintymään säännöllisesti julkisuudessa mielipidevaikuttajana.
– Jalander rupesi käyttämään julkisuutta tietoisena strategiana, Ahtola sanoo.
Jälleen taustalla vaikutti se, ettei hänellä ollut puoluekoneistoa tukenaan – julkisuus oli Jalanderille keino yrittää vaikuttaa asioihin.
Jalander esimerkiksi arvosteli tiukkasanaisesti kieltolakia haastattelussa, josta hän lähetti tiedotteen muille lehdille. Kun lausunnosta suivaantunut hallitus yritti vaientaa Jalanderin, tämä postitti paimenkirjeenkin lehdistölle. Jalanderin kieltolakilausunto läpäisi kansainvälisen median ja siitä kirjoitettiin Intiaa myöten. Hallituksen oli lopulta pakko niellä harmituksensa.
Julkisuus on kuitenkin kaksiteräinen miekka, kuten Ahtola väitöskirjansa otsikossa toteaa.
Kieltolakiasiassa Jalander onnistui suututtamaan vanhan ystävänsä ja raittiusmiehen Santeri Alkion, joka päätoimitti Maalaisliiton pää-äänenkannattajaa Ilkkaa.
Varsinaisen vihakampanjan kohteeksi hän joutui, kun uskalsi arvostella Lapuan liikettä. Välirikolla oli vaikutusta myös Aino Acktén ja Savonlinnan oopperajuhlien tulevaisuuteen.
Operettisankari kylpee itserakkautensa auringossa
Vielä 1920-luvun alussa Bruno Jalander oli ollut oikeistolehtien suosiossa. Jalander toimi läheisessä yhteistyössä tunnetun aktivistin, AKS:n puheenjohtajan Elmo Kailan kanssa. Jalander muun muassa vuosi Kailalle sotaministeriön dokumentteja, joita Kaila julkaisi lehdessään.
Suhde alkoi kuitenkin rakoilla 1920-luvun puolivälissä. Jalander oli mukana uudistamassa Etsivää Keskuspoliisia, joka oli Esko Riekin johdolla tiiviissä yhteydessä oikeistopiireihin.
Kokoomusta lähellä olevat lehdet, Uusi Suomi ja Iltalehti etunenässä, alkoivat kirjoittaa negatiiviseen sävyyn entisestä sankaristaan. Ahtola muistuttaa, että sanomalehdet olivat vielä tuossa vaiheessa poliittisesti sitoutuneita.
Lapuan liikkeen myötä sävy kävi entistä tylymmäksi. Iltalehti kirjoitti Lohjan vaaliluetteloselkkauksen aikaan elokuussa 1930:
”Operettisankaria käy sietäminen niin kauan, kun hän tyytyy kylpemään oman itserakkautensa auringossa, kalistelemaan teatterisapeliaan omalle operettiyleisölleen ja vastaanottamaan siltä halvat suosionosoitukset ja kukkaset”.
Tekstissä on selviä viittauksia Jalanderin julkkisrooliin ja liittoon Aino Acktén kanssa.
Ackté oli samana kesänä 1930 järjestänyt hänen osaltaan viimeiseksi jäävän oopperajuhlan Olavinlinnassa. Taiteellisesti kiitosta saanut tapahtuma ei onnistunut taloudellisesti ja yhtenä syynä pidetään Lapuan liikkeen vihakampanjaa Jalanderia kohtaan. Jalander ei pystynyt osallistumaan oopperajuhlille, sillä ne järjestettiin samaan aikaan talonpoikaismarssin kanssa. Järjestyksestä vastannutta maaherraa tarvittiin Helsingissä.
Oikeistolehtien päävaatimuksena oli erottaa Jalander maaherran virasta.
Vihakampanja huipentui Mäntsälän kapinaan vuonna 1932. Mäntsälän kapina oli Lapuan liikkeen viimeinen voimannäyttö, josta kirjoitettu paljon. Maaherrana Jalanderin roolina oli jälleen puolustaa laillisuutta. Hän määräsi kapinoitsijat pidätettäväksi.
Oikeistoaktivistit kävivät Jalanderin kimppuun. Hänet muun muassa yhdistettiin pahamaineiseen pikkurikolliseen ja seurapiirineitiin Minna Craucheriin sekä omalaatuiseen ja makaaberiin Tattarisuon tapaukseen. Oikeistolehdet leimasivat Jalanderin syylliseksi Mäntsälän kapinaan – syyte, joka Aleksi Ahtolan mukaan ei pidä paikkansa, mutta elää yhä vielä jopa historiantutkimuksissa.
Painostus tuotti lopulta tulosta. Presidentti Svinhufvud vapautti Jalanderin maaherran tehtävästä elokuussa 1932.
Viimeinen esiintyminen Yleisradion lähetyksessä
Bruno Jalanderin julkinen ura kotimaassa oli tullut päätökseen.
Hänen nimittämisensä Kansainliiton edustajaksi Espanjaan sopi äärioikeiston Jalanderista muodostamaan negatiiviseen kuvaan: Kansainliittoa pidettiin rappeutuneena ja turmiollisena järjestönä.
Toiseen maailmansotaan Jalander ei osallistunut. Hän oli toki jo varsin iäkäs, mutta taustalla vaikutti myös hankala suhde Mannerheimiin.
Aleksi Ahtola rinnastaa Bruno Jalanderin toiseen oikeistolaisessa Suomessa sivuraiteelle ajautuneeseen vaikuttajaan, kenraaliluutnantti Aarne Sihvoon. Molemmilla oli hankausta Mannerheimin kanssa ja kummatkin erotettiin Mäntsälän kapinan yhteydessä.
Ahtolan mukaan miehiä kuitenkin erottaa se, että Sihvo sai sodan jälkeen revanssin ja hänet nimitettiin Puolustusvoimien komentajaksi.
Bruno Jalander sen sijaan unohdettiin. Aleksi Ahtolan mukaan edes hänen hengenheimolaisensa, ståhlbergiläisen laillisuuslinjan kannattajat, eivät pitäneet Jalanderin muistoa yllä.
Ahtola arvelee yhdeksi syyksi Bruno Jalanderin julkkisasemaa: lehtikuvissa ja seurapiiritapahtumissa paistatellut näyttävä kenraali ei ollut tarpeeksi vaatimaton suomalaisen sankarin rooliin.
Bruno Jalanderin viimeinen julkinen esiintyminen oli Yleisradion radiohaastattelussa vuonna 1946. Jalander jatkoi tyylilleen uskollisena ja arvosteli voimakkaasti Mannerheimia. Ahtolan mukaan joku raja kuitenkin ylittyi. Toimittaja Erkki Vala sai varoituksen, Jalander vetäytyi hiljaiseloon.
Bruno Jalander kuoli vuonna 1966. Hän oli 94-vuotias.
Lue lisää: