– Oivoi. Mä en pysty pitämään silmiä auki.
Amanda Rantanen kiemurtelee sohvalla nauraen ja kääntyy ikkunaa kohden.
Tietokoneen näytöllä pyörii toisinto yhdestä Suomi-jalkapallon ikimuistoisimmista maaleista.
Kaiken nähneen selostaja Matti Härkösenkin ääni kiihtyy, kun vasta kentälle vaihdosta tullut Rantanen on karkaamassa läpiajoon.
Maaleja Rantanen on tehnyt elämänsä aikana satoja. Kaudella 2020 niitä syntyi kotoisessa liigassa kymmenen.
Toiset maalit jäävät kuitenkin paremmin mieleen kuin toiset. Ensimmäisen A-maajoukkueosuman muistanee loppuelämänsä, ainakin, jos sen tekee naamallaan, juuri ennen päätösvihellystä, vain minuutin kentällä olon jälkeen.
Maali noteerattiin isosti mediassa ja sosiaalisessa mediassa, myös Suomen ulkopuolella.
Kotimaisten kielten keskus Kotus valitsi naamamaalin joulukuun 2020 sanaksi. Jumalan kädestä jumalan nenään, saatesanoissa kerrottiin.
Mutta miksi sen katsominen tuntuu linköpingiläisen olohuoneen sohvalla kiusalliselta, vielä pari vuotta tapahtuneesta?
Rantanen miettii hetken.
– Tulee todella ihania muistoja, mutta aina myös naurattaa. Se koko tapahtumaketju… En mä tiedä!
Sitten hän alkaa nauraa, ties monetta kertaa haastattelun aikana, vaikka juttutuokio on vasta alussa.
Rantasen puhelin alkoi soida heti aamusta. Hän sai vastata erilaisiin haastattelupyyntöihin ja tv-ohjelmakutsuihin. Viestejä sateli, seuraajamäärä sosiaalisessa mediassa räjähti ja tuli yhteistyöpyyntöjä.
– Muutaman kerran joku tuli kadulla vetämään hihasta, että olenko se Helmareiden hyökkääjä, se Amanda, joka teki maalin.
Ennen tuota joulukuista tiistaita 2020 Rantanen oli jalkapalloa pelaava luokanopettajaopiskelija Helsingistä.
Seuraavana päivänä hän oli koko Suomen tuntema jalkapalloilija.
Vielä kaksi vuotta sitten Rantanen asui Töölössä, opiskeli päivisin luokanopettajaksi ja vietti iltansa jalkapalloharjoituksissa. Viikonloput pyörivät pelien ympärillä.
Opiskelukirjat pysyivät pelireissuilla enimmäkseen kassissa, mutta opintopisteitä ropisi sopivaan tahtiin. Rantanen eteni tasaisesti kohti luokanopettajan ammattia. Toisen lapsuuden haaveen, jalkapalloilijan unelman, hän oli vasta vähän aikaa sitten ehtinyt haudata.
HJK:ssa pelit eivät sujuneet. Kun yksi loukkaantuminen parani, iski toinen. Lopulta loukkaantumiskierre kesti kaksi vuotta.
– En nauttinut yhtään futiksesta, se ei antanut mitään ilon tunteita. Ehkä myös unohdin rakastavani lajia, kun sitä en voinut tehdä. Oli todella vahva fiilis, miksi pelaan, kun se tuntuu tältä. Muutenkin se oli minulle todella vaikeaa aikaa, myös futiksen ulkopuolella, Rantanen muistelee.
Nousu takaisin huipulle
Vanhemmat houkuttelivat tyttärensä PK:n treeneihin, ja niinpä hän jatkoi jalkapallon pelaamista – harrastusmielessä Ykkösdivarissa, vanhempiensa valmennettavana.
– En ajatellut, että minusta tulisi enää ammattilaista. Olin silloin surullinen, etten päässyt kokeilemaan, millaista se olisi.
PK-35 nousi Kansalliseen liigaan ja Rantasen rakkaus jalkapalloa kohtaan syttyi uudelleen. Samaan aikaan haave ammattilaisuudesta nosti päätään.
– Alkuvuodesta silloinen maajoukkuevalmentaja Anna tuli katsomaan meidän treenejä. En enää ajatellut, että olisin ikinä osa maajoukkuetta. Mutta silloin tajusin, että hän huomasi minut. Olen niin onnellinen, että jatkoin ja annoin itselleni aikaa.
Kaikki konkretisoitui muutamaa kuukautta myöhemmin, vielä saman vuoden syksynä. Rantanen istui bussissa A-maajoukkueen kanssa Skotlannissa matkalla lentokentältä hotellille.
– Mietin, että tämä on niin siistiä, tätä minä oikeasti haluan.
Kukaan Kansallisen liigan pelaaja ei ole saanut yhtä paljon huomiota kuin Rantanen naamamaalinsa jälkeen. Huomio ei ottanut laantuakseen, kun Helmarit paria kuukautta myöhemmin varmisti EM-kisapaikkansa. Rantanen nähtiin niin Puoli Seitsemän sohvalla kuin Urheilugaalassa edustamassa Helmareitakin.
Aluksi huomio hämmensi.
– Olihan se aika uutta. Olin vasta vuoden pelannut liigaa ja sitä ennen Ykköstä. En ollut ollut mitenkään futiksellisesti esillä. Mutta kaikki on ollut todella positiivista, tykkään olla kontaktissa ihmisten kanssa.
Sen huomaa. Kun haastattelu välillä keskeytyy, kaivaa Rantanen esiin puhelimensa, joka on viestejä tulvillaan.
Ammattilaisen unelma
Mieleenpainuva maali herätti myös ulkomaalaisten seurojen kiinnostuksen, tai oli kyselyitä tullut jo heti kotimaan kauden jälkeenkin. Niihin Rantanen päätti odottaa.
– Olin pelannut vasta vuoden liigaa. Usein teen päätökset sen perusteella, mitä tunnen. Oli todella vahva tunne, että olisi ollut liian aikaista.
Samaa vahvaa tunnetta hän seurasi myös seuraavana kesänä, kun aika oli sopiva. Uusi osoite löytyi KIF Örebrosta, noin 200 kilometrin päästä Tukholmasta.
Nyt Rantanen elää Ruotsissa ammattilaisen arkea. Entiset opiskelukaverit käyvät päivisin luennoilla ja kirjoittavat kuka kandia, kuka maisterintyötä.
Rantasenkin työt eli harjoitukset ovat päivisin. Uusi seura Linköping on ammattimainen organisaatio, jossa harjoitellaan toisinaan kahdesti päivässä.
Illat on pyhitetty levolle, jotta seuraavana päivänä jaksaisi taas harjoitella.
Ja sitä seuraavana.
Rantanen myöntää, että elämä pyörii lähes yksinomaan futiksen ympärillä. Mielessä on usein joko saman päivän tai seuraavan päivän harjoitus – tai sitten viikonlopun peli.
Uudessa kaupungissa riittää tutustuttavaa, sillä Linköpingiin Rantanen on saapunut vain muutamaa päivää aiemmin. Nurkissa ei kuitenkaan näy muuttolaatikoita tai epämääräisiä tavararöykkiöitä.
– Äiti on sellainen. Tyhjensimme ne heti ja veimme varastoon, Rantanen kertoo.
Äiti on onneksi ollut auttamassa, sillä yksin muuttamisesta ei olisi tullut mitään.
Joukkueen tapaaminenkin viivästyi, kun Rantanen sairastui. Ensimmäiset päivät uudessa kotikaupungissa sujuivat hotellin sängyllä maaten.
Rantanen pahoittelee, ettei asunto ole vielä valmis. Takaseinälle olisi tarkoitus hankkia televisio. Kattolamppu odottaa vielä kaapissa asentajaansa – kuvaajakin joutuu nostamaan kädet ylös kymmenen minuutin yrittämisen jälkeen.
Suomalaiseksi kodin tunnistaa pienistä asioista: Marimekon tyynyistä, meikkipussista ja Vallilan keittiönpyyhkeestä.
Vaikka sisustus on skandinavisen minimalistinen, koristaa lipastoa ja ikkunalautaa kasvit – ja tuoreet kukat.
Niitä Rantasen kodista löytyy aina.
– Rakastan kukkia. Ne tekevät kodin!
Ruotsin vuosina koti-Suomessa hoidossa ollut jättiläispeikko on tulossa vanhempien kyydissä hiihtolomalla.
– On kyllä hauskaa, että odottaa kovasti oman kasvin saapumista tänne. Se ehkä kertoo vähän siitä, että välillä saattaa olla yksinäistä.
Rantasen puhe kääntyy rakkaaseen kotikaupunkiin usein – kavereihin Töölössä, lapsuudenkotiin Puistolassa, kotikenttään Pihliksessä…
– Huomaan, että ikävöin vähän isompaa kaupunkia. Ne ovat minun juttuni, Rantanen myöntää, mutta ryhtyy sitten heti puolustamaan uutta kotiaan.
– Mutta ihanaa kokea myös pienempi kaupunki, täällä on vähän rauhallisempaa!
Usein urheilijat kuvailevat arkeaan kovin yhtäläisesti: on syömistä, harjoitukset, lisää ruokaa, lepoa, ehkä toiset harjoitukset, ruokaa ja kunnon yöunet.
Mutta miltä ammattilaisen arki jalkapallon ulkopuolella näyttää?
Rantanen miettii hetken.
– Kun juuri on muuttanut, tässä ei oikein ole mitään omaa arkea. Mitä minä edes teen, mitä minun arkeni on.. Mitäköhän tein Örebrossa?
Rantanen nauraa ja pyörittelee jälleen hiuksiaan mietteliäänä. Pian hän on valmis vastaamaan: ruoanlaitto, kävelyt ja kaupungilla käyminen on kivaa.
Perheen ja kavereiden näkeminen on mukavaa, mutta etäisyyden vuoksi harvinaisempaa.
Sisko tosin asuu myös Ruotsissa, parin sadan kilometrin päässä Göteborgissa. Aiemmin sisko asui Tukholmassa, ja hänestä on ollut iso apu uuteen maahan sopeutumisessa.
Perhe on Rantaselle tärkeä ja vanhemmatkin käyvät kylässä aina voidessaan.
– Olisiko äiti ollut ensimmäisenä syksynä Örebrossa käymässä neljä vai viisi kertaa. Mutta se kertoo myös siitä, että he ovat niin futishulluja, että haluavat tulla katsomaan pelejä!
Vaikka isä ja äiti eivät enää valmenna Rantasta, vinkkejä satelee yhä, etenkin isältä ja TPS:ssä pelaavalta Daniel-veljeltä. Muuten kuulumiset vaihtuvat päivittäin ryhmächatissa ja videopuheluissa.
Rantanen pitää puheluista, sillä silloin hän ei koe olevansa yksin. Kotona on harvemmin hiljaista, musiikki tai podcast soivat jatkuvasti. Vaimea taustamusiikki on sammunut hetki sitten kuvaajan toiveesta.
Mutta millaiseksi arki muodostuu? Rantanen ei vielä tiedä, ja siksi se on kiehtovaa.
– Aluksi on vähän hukassa. On vain ne treenit ja sitten mietin, että mitäs nyt tehdään. Onhan se vähän hassua.
Rantasen opinnot ovat juuri nyt tauolla – niitä hän jatkaa mahdollisesti keväällä. Opinnoista hän ei nyt stressaa.
– Haluan keskittyä vain futikseen ja siihen, että pystyy olla ekaa kertaa ammattilainen. Siinä on aika iso ero.
Tuntojaan Rantanen on purkanut pieneen kirjaseen. Hän kirjoittaa vähän, joka ikinen päivä. Sinne tallentuvat paitsi mielentilat, myös tekemiset viiden vuoden ajalta.
Rantanen ei vielä tiedä, pelaako jalkapalloa vielä 30-vuotiaana. Vielä hän ei tiedä, missä seuraavan päivän harjoitukset pidetään. Sen Rantanen on kuitenkin oppinut, että kaikki selviää aikanaan.
Ja onhan hänellä Linköpingissä apunaan maajoukkuekaveri Olga Ahtinen. Harjoituksiinkin on ollut helpompi mennä, kun joukkueessa pelaa tuttuja.
– Tykkään tosi paljon ihmisistä, mutta tuollaisissa tilanteissa olen vähän ujompi. Varsinkin kun ruotsi ei ole oma äidinkieleni, Rantanen huokaa.
Seuraavana päivänä harjoituksissa suomalaisille tuttu päävalmentaja Andree Jeglertz jakaa ohjeita vielä englanniksi. Mutta ruotsin Rantanen aikoo nyt Linköpingissä opetella.
Rantanen osaa jo pyöräreitin seuran komealle kotistadionille: yli 7 000 katsojaa vetävälle Linköping Arenalle.
Lempikahvilaa ei vielä ole kerennyt muodostua, eikä suosikkilähikauppaakaan. Jotain koti-kodista muistuttaa myös vastapäisen lähikaupan kylmäkaapista löytyvä suomalainen oluttölkki – tarkemmin sanottuna sen ruotsalainen kevytversio.
– Ai siellä en ole vieraillutkaan, täytyy hakea, kun tulee Suomesta vieraita, Rantanen nauraa.
Vieraita odotellessa hän keskittyy jalkapalloilijan arkeensa – siihen, mistä hän pienestä pitäen haaveili, mutta minkä hän hetkeksi ehti jo haudata.
– En todellakaan osannut kuvitella kaksi vuotta sitten, että istuisin tässä. Kun joskus lopetan, lopetan varmasti tyytyväisenä, koska on päässyt kokeilemaan ja oikeasti tietää, mitä se on. Ei tarvitse koskaan miettiä, että mitä jos.