Koputus ovelle keskellä yötä, koska tahansa voidaan viedä pois, epäluottamus, pelko puhua. Muistot eletystä varjostivat inkerinsuomalaisen Elsa Rautajoen elämää aina 2000-luvulle helsinkiläiseen vanhainkotiin.
Elsa Dubbelman syntyi vuonna 1915 tsaarinvallan viimeisinä vuosina Inkerinmaalla Sääskelässä. Sukunimi tulee hollantilaiselta laivanrakentajalta, joka ilmeisesti tuli Venäjälle Pietari Suuren mukana ja asettui Inkerinmaalle. Jälkeläiset viljelivät maata – maaorjina, koska alue kuului Venäjään.
– Itsekin olen viidennessä polvessa maaorjan poika, hymähtää Elsan poika Reijo Rautajoki.
Inkeriläisistä opettajista Suomessa väitellyt filosofian tohtori Reijo Rautajoki kuvaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Inkeriläinen äitini paitsi äitinsä, myös koko sukunsa elämää ja sitä kautta inkerinsuomalaisten historiaa ja kohtaloita 1900-luvulla.
Sodat, väestönsiirrot ja sorto ovat hajottaneet satoja vuosia Inkerinmaata asuttaneen suvun ympäri maailman. Sukulaisia löytyy Venäjältä, Ruotsista, Virosta, Kazakstanista.
Elämä Inkerinmaalla oli hyvää, kunnes alkoivat Stalinin vainot
Maaorjien jälkeläiset olivat onnistuneet kasvattamaan tiluksiaan ja vielä 1920-luvulla elämä oli Rautajoen mukaan hyvää.
– Maa otettiin vallankumouksen jälkeen haltuun, mutta palautettiin NEP-politiikan aikana ja talonpojille jaettiin yhteismaita. Talonpojat pärjäsivät erinomaisesti myyden tuotteitaan Pietarin toreilla, kertoo Rautajoki.
Stalinin nousu valtaan toi kuitenkin mukanaan vainot ja pakkokollektivisoinnin. Maaorjien jälkeläisistä tuli kulakkeja. Elsankin perhe menetti maansa kolhoosille. Sukulaisia vietiin vankileireille. Inkerinmaata alettiin venäläistää. Kirkot suljettiin, koululaitosta alettiin venäläistää.
– Äidin opiskeluaikana viimeinen opettajakoulu, teknikum, muutettiin venäjänkieliseksi. Kun äiti toimi opettajana Hatsinassa, opetti hän siellä venäjäksi, kertoo Reijo Rautajoki.
Työpaikkana saksalaisten komentokeskus
Elsa Dubbelman oli valmistunut opettajaksi ja opiskeli Leningradissa matematiikan opettajaksi, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Vihollisen joukot lähestyivät Leningradia. Inkeriläisiä, myös Elsan sukulaisia, jäi kummallekin puolen saartorengasta. Elsa asui Hatsinassa, jonka saksalaiset miehittivät 1941.
– Kun saksalaiset tulivat alueelle, rupesivat partisaanit katkomaan puhelinjohtoja. Inkeriläisiä epäiltiin partisaaneiksi, ainakin aluksi. Miehet pistettiin yöksi lukkojen taakse ja aamulla pääsi pois. Yhtenä aamuna vartija kysyi, tunteeko kukaan ketään, joka puhuu saksaa. Elsan veli sanoi, että hänen siskonsa on saksantaitoinen. Siltä paikalta ajettiin kotiin, veli tuli mukaan, ja isältä ja äidiltä kysyttiin, Elsalta ei paljon juuri kyselty, toteaa Rautajoki.
Elsa toimi saksalaisten komentokeskuksessa sihteerinä ja tulkkina kolme vuotta. Miten hän suhtautui saksalaisiin miehittäjiin?
– Se oli hänelle työtä. Hän oli tulkkina ja sihteerinä, joutui kirjoittelemaan erilaisia papereita. Kyllä hän näki saksalaisten julmuuden, mutta hänen tapansa selviytyä oli se, että hän sulki suunsa. Hän oli selviytyjä, sanoo Rautajoki.
Elsa-äiti kyllä kertoi myöhemmin natsien tekemistä julmuuksista. Esimerkiksi siitä, että jos puhelinlinjat oli yöllä katkaistu, otettiin kiinni kymmenen ensimmäistä vastaantulijaa. Heidät hirtettiin Hatsinan Tsaarinpuiston puihin varoitukseksi. Joukossa oli niin inkerinsuomalaisia kuin venäläisiä.
Yksi hirtetyistä oli Elsan serkku Jussi, joka kohtasi saksalaiset matkalla myymään perunoita Hatsinan torille. Kun Jussia ei kuulunut kotiin, lähti tämän äiti tyttärensä kanssa etsimään poikaa. Tytär näki Jussi-veljen puussa, mutta saatteli sokean äitinsä ohi sanomatta sanaakaan. Äiti ei koskaan saanut tietää poikansa kohtaloa.
Elsa lähti viimeisten joukossa
Saksalaiset nostivat ensimmäisen kerran ajatuksen inkeriläisten siirtämisestä Suomeen jo vuonna 1941. Inkerinmaalla oli sinä talvena hirveä nälänhätä. Inkeriläiset eivät olleet saksalaisten hyökkäyksen takia ehtineet kerätä satoa, eivätkä saksalaiset ruokkineet siviiliväestöä. Suomessakin oli tuolloin pulaa ruoasta, eivätkä suomalaiset vielä innostuneet ehdotuksesta.
Ajatus jäi muhimaan ja vuonna 1943 Saksa ja Suomi tekivät sopimuksen inkeriläisten siirrosta Suomeen. Yhtenä tekijänä Suomen päätökseen vaikutti heimoaate. Inkeriläisten keskuudessa heimoaate ei kuitenkaan ollut mitenkään suosittu.
– Heille se oli tuontitavaraa. He olivat ihmeissään, että tämmöistä tänne tuodaan. Sama oli Itä-Karjalassa, kun sitä vallattiin, ihmiset kokivat, että se on tuontitavaraa, toteaa Rautajoki.
Elsa laati listat Suomeen lähtevistä ja oli junalla seuraamassa lähtöä. Hän tapasi työssään tuhansia inkeriläisiä. Myöhemmin Suomessa inkeriläiset muistivat hänet laajalti nimellä ”Hatsinan Elsa”. Elsa itse lähti viimeisten joukossa. Tuolloin oli jo nähtävissä, että Saksa tulee häviämään sodan.
Elsa jatkoi opettajan työtä Suomessa, mutta pelko jäi
Helmikuussa 1944 Elsa Dubbelman saapui uuteen maahan, jossa hän ei ollut koskaan käynyt, mutta jonka kieli oli hänen äidinkielensä.
– Suomi oli äidille uusi maa. Hän oli työskennellyt opettajana ja opiskellut Leningradin yliopistossa. Hän haki täällä heti opiskelemaan ja sai apua, koska tunsi viranomaisia, jotka olivat hoitaneet väestönsiirtoa. Äiti valmistui vuonna 1945. Silloin oli pulaa opettajista, ja inkeriläisiä opettajia koulutettiin tänne.
Suomi ja Neuvostoliitto solmivat syyskuussa 1944 välirauhan. Kun sota loppui, Suomen ulkopolitiikassa tapahtui täyskäännös.
– Kaikki huomio kääntyi siihen, ettei vain ärsytettäisi venäläisiä. Inkeriläisistä puhuminen muuttui tabuksi, se ei ollut enää suotavaa.
Maahan saapui valvontakomissio valvomaan välirauhan ehtojen toteutumista. Välirauha velvoitti Suomea palauttamaan Neuvostoliittoon muun muassa Suomessa internoidut ja tänne väkisin tuodut Neuvostoliiton kansalaiset.
Suuri osa palasi vapaaehtoisesti, etenkin kun heille luvattiin, että he pääsevät takaisin kotiseudulleen. Kuten tiedetään, lupausta ei pidetty. Mutta loppusyksystä 1944 alkoi valvontakomissio aktiivisesti edistää inkerinsuomalaisten paluuta.
– Suomessa valvontakomissio houkutteli inkeriläisiä, lupasi, että pääsette kotiseudulle, saatte apua valtiolta. Monet uskoivat ja niitä, jotka olivat vastahakoisia, painostettiin ja uhkailtiin. Suomen valtio taas oli hiljaa. Tänne oli houkuteltu inkeriläisiä. Osalle luvattiin kansalaisuus sodan jälkeen. Lupaukset unohdettiin. Valtio oli hiljaa, kun inkeriläiset toistuvasti kysyivät, voinko jäädä. Suomen passiivisuus aiheutti sen, että monet ajattelivat, että mennään sitten pois, kun ei täällä näytä olevan halua pitää meitä. Täällä oli 8000 pakolaista, heistä puolet pakeni Ruotsiin ensimmäisten vuosien aikana sodan jälkeen, sanoo Rautajoki.
Elsa Dubbelman ei missään vaiheessa harkinnut palaamista Neuvostoliittoon. Vuoden 1944 marraskuussa komission edustajat saapuivat Kajaaniin opettajaseminaariin taivuttelemaan inkeriläisiä opettajaopiskelijoita. Elsaa varoitettiin etukäteen ja hän onnistui piileskelemään vierailun ajan.
– Täällä olevia seurattiin. Valvontakomissio kävi ihmisten kodeissa, äitiä käytiin etsimässä ihan nimeltä Kajaanin seminaarissa. Tiedettiin, että hän oli työskennellyt saksalaisille ja häntä pidettiin sotarikollisena. Äiti piilotteli, mutta hän oli sen verran rohkea, että palasi, kun lähtivät Kajaanista, kertoo Reijo Rautajoki.
Suomen kansalaisuuskaan ei poistanut pelkoja
Kainuun opettajaseminaarissa Elsa tutustui suomalaiseen opettajaopiskelijaan Eero Heleniukseen. Nuoret avioituivat muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Reijo Rautajoki uskoo, että yhtenä syynä nopeaan naimisiinmenoon oli se, että näin äiti sai Suomen kansalaisuuden. Siihen aikaan inkerinsuomalainen nainen, joka avioitui suomalaisen kanssa, sai kansalaisuuden. Inkeriläinen mies taas ei.
Moni joutui odottelemaan vuosikausia. Kokonaan ei kansalaisuuskaan tosin suojellut. Neuvostoliittoon palautettujen joukossa oli myös muutama Suomen kansalainen.
– Kun äiti sai perheen perustettua, muutettiin Tampereelle ja elämä pikkuhiljaa vakiintui. Palautuksista puhuttiin silloin tällöin vielä Stalinin kuoleman jälkeenkin.
Heleniuksen perhe muutti 1950-luvun lopulla sukunimensäkin. Ennen kaikkea Eeron suomenmielisyyden takia, mutta myös suojatakseen Elsaa.
Vanhempien avioliittoon vaikutti se, että kummallakin oli omat traumansa, isällä sodasta, äidillä sodasta ja vainoista. He käsittelivät traumansa hyvin eri tavoin.
– Isä ei osannut omia traumojaan käsitellä oikein millään tavalla. Hän sitten jutteli niistä humalassa kavereiden kanssa. Äiti taas puhui omistaan muiden inkeriläisten kanssa. Niistä puhuttiin kotona ja sielläkin kuiskaten. Äidillä oli paljon ystäviä, koska kaikkien Suomeen tulleiden inkeriläisten paperit olivat kulkeneet hänen kauttaan.
Kodin ulkopuolella Elsa ei puhunut menneisyydestään. Koulussa, jossa hän opetti, ainoastaan johtaja tiesi hänen taustastaan. Vielä 2000-luvulla pelko saattoi pulpahtaa esiin.
– Vaikka äiti oli ahdistunut kokemistaan asioista, oli hän myös hyvin valoisa. Ahdistuminen ei näkynyt ulospäin, mutta kyllä se kuitenkin vaikutti häneen. Vielä kun hän oli vanhainkodissa, istuimme kerran aulassa ja sisään tuli kolme miestä. Äiti kysyi, tunnetko sinä nuo miehet. Vastasin, että en. Äiti ehdotti, pitäisikö meidän soittaa poliisit. Hän sairasti Alzheimerin tautia, eikä enää tiennyt maailmasta, mutta pelkotiloja tuli silti.
Neuvostoliiton romahdus ja Suomen päätös avata ovet inkeriläisille paluumuuttajina eivät enää juurikaan vaikuttaneet Elsa Rautajoen elämään.
– Koiviston avaus oli erittäin tervetullut. Mutta siinä joukossa, joka tänne tuli, ei enää juurikaan ollut meidän tuttuja. Sukulaisia Virosta on kyllä käynyt ja me olemme käyneet siellä. Äidin serkku Pietarista on käynyt. Äiti ei ollut mennyt sinne. Hänelle se oli sellainen kynnys. Itse olen paljonkin matkustellut Inkerinmaalla ja Virossa.
Juttu on julkaistu myös venäjän kielellä.