Kun autolautta Estonia upposi syksyllä 1994, monet virolaiset sanoivat nähneensä sitä ennen kaksinkertaisen sateenkaaren, kertoo Tallinnan yliopiston folkloristiikan ja kulttuurihistorian vanhempi tutkija Marju Kõivupuu vastikään ilmestyneessä kirjassaan Eesti mütoloogia algajale.
Sateenkaaren merkitykselle on paljon tulkintoja maailman kaikissa kulttuureissa.
Vaikka nyt tutuin lienee varhaisella keskiajalla laajalle levinnyt myytti sateenkaaren päähän haudatusta aarteesta, tavallisimmin sateenkaari on päätelty sillaksi tämän- ja tuonpuoleisen, ihmisten ja jumalien maailmojen välillä.
Vanhoissa virolaisissa kansanuskomuksissa sateenkaari on tarkoittanut ikävyyksiä ja kuolemaa, ja taivaalla kahtena heijastuva kaari on tiedetty erityisen pahaksi merkiksi.
Olisi helppo hymähtää naapurikansalle ja pitää sitä herkkäuskoisena, mutta kuinka moni meistä suomalaisista ei tietäisi tai olisi testannutkin etanan kykyä kertoa sarvillaan, tuleeko huomenna pouta?
Tai ei olisi kuullut, ettei pihlaja kanna kahta, suurta marjasatoa syksyllä ja paljon lunta seuraavana talvena? Tai arvellut jonkun äreydestä, että tämä on noussut aamulla väärällä jalalla?
Aivan vakavissaan ei ehkä olla, mutta jokin meissä ihmisissä on saanut nämäkin vanhan kansan käsitykset siirtymään sukupolvelta seuraavalle. Myös uusia myyttisiä käsityksiä syntyy koko ajan, ja harmaatahan elämä ilman niitä olisikin, sanoo Marju Kõivupuu.
– Ihmisillä on tapana mytologisoida kaikenlaista, myös muista erottuvia ihmisiä. Virossa omalla tavallaan mytologiseksi hahmoksi on muodostunut muun muassa presidentti Lennart Meri, Kõivupuu totesi kirjansa julkistamistilaisuudessa Tallinnassa.
Lennart Merellä (1929–2006) oli iso rooli Viron uudelleenitsenäistymisessä. Myös senaikaisille tapahtumille on kasvanut myyttisiä ulottuvuuksia.
Myytti- ja mytologia-sanat saattavat hämmentää, koska ne voivat tarkoittaa hyvin monenlaisia asioita, sanoo folkloristiikan tutkija Pasi Enges Turun yliopistosta.
Myyttejä ovat yhtäältä kertomukset siitä, mistä maailma, ihmiset, eläimet ja kasvit ovat saaneet alkunsa, tai mistä ovat syntyneet taudit ja niiden parannuskeinot.
– Ne ovat tavallaan niitä kaikkein pyhimpiä tekstejä. Jos ajattelee vaikka Raamattua, niin sehän alkaa myytillä: Jumala loi kuudessa päivässä maailman ja seitsemäntenä lepäsi, Enges siteeraa.
Hänen mukaansa syntymyytit ovat perusideoiltaan useimmiten hyvin kansainvälisiä, ne vain ovat sopeutuneet eri tavoin eri kulttuureihin, kuten ajatus siitä, että maailma on syntynyt linnunmunasta.
– Se käsitys tunnetaan niin Etelä-Amerikassa ja Egyptissä kuin suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Vaikea sanoa, mistä niin monille kulttuureille on tullut mielikuva nimenomaan munasta maailman alkuna.
Sinikirjava päivälintu tai pääskynen teki pesän kultaiseen pensaaseen. Kolmen kuukauden päästä kuoriutuvat poikaset. Niistä tulivat taivaalle Aurinko ja Kuu ja peltoihin kivet.
syntymyytti Virosta
Myytiksi voidaan toisaalta nimittää mitä tahansa syy-seuraussuhteeltaan selittämätöntä uskonvaraista asiaa – myös sellaisia arkiasioihin liittyviä uskomuksia kuten syksyn pihlajanmarjasadon ja talven lumisateiden yhteyttä. Tällainen myytiksi kutsuttu käsitys tuomitaan usein harhaluuloksi tai naiiviksi taikauskoksi, sanoo Pasi Enges.
– Näiden kohdalla merkitys on oikeastaan ihan päinvastainen kuin varsinaisessa kansanuskossa. Mitään yliluonnollista elementtiä, asioihin vaikuttavaa olentoa tai voimaa, ei ole.
Kysymys voi Engesin mukaan olla pikemminkin kokemuksesta, joka on toteutunut riittävän usein, mystisesti värittyneestä luontosuhteesta ja nykyaikana ehkä myös luonnonympäristön romantisoimisesta.
Jos joku luulee, että tällaiset käsitykset olisivat hävinneet nykypäivästä, niin se ei tietenkään pidä paikkaansa, Enges sanoo Kõivupuun tavoin.
Arjessaan ihminen voi esimerkiksi vältellä astumasta katulaattojen rajalle. Hän ei tiedä syytä mutta ajattelee, että parasta olla astumatta, koska arvelee, että siitä seuraisi jotakin huonoa.
– Jos ihmisiltä kysytään, uskovatko he tällaiseen, he sanovat ”ei”, mutta kuitenkin toimitaan sen mukaisesti ja sillä on merkitystä. ”Parempi katsoa kuin katua”, selittää Enges ajattelun taustaa.
”Nykypäivän populaarikulttuuri yhdistelee surutta eri kulttuureista peräisin olevia myyttisiä aiheita ja mytologioita ja kehittelee vapaalla kädellä omiaan. Lisäksi julkisuuden henkilöiden, kuten nuorena kuolleiden rocktähtien, ympärille rakennetaan toisinaan ”suurta kertomusta”, jota myös voidaan nimittää mytologiaksi.”
Pasi Enges
Maailmasta ei tiedetä yhtään kulttuuria, josta puuttuisi ylimaallisuus. Tätä ihmiskunnan taipumusta myytteihin on selitetty monella tavalla, Pasi Enges kertoo.
– Sen on arveltu nousevan alitajunnasta ja olevan ihmiselle lajityypillistä. Toisten mielestä kulttuuri ja ympäristö vaikuttavat enemmän. Ehkä siinä on mukana molempia.
Entäpä se kaksinkertainen sateenkaari, jonka monet virolaiset panivat merkille ennen Estonian uppoamista? Kumpana he mahtoivat näkemäänsä pitää: tuhon aiheuttajana vai enteenä, jolla ei ollut syy-seuraussuhdetta?
– Niin... Oikeastaan ei voi sanoa, että tällaisiin olisi vain yksi selitys. Myyttiset mielikuvat ja ajatukset siitä, miten asiat ovat yhteydessä toisiinsa, eivät ole aukoton looginen systeemi.
Kyseessä on pikemminkin verkosto, jossa on ristiriitaisuutta ja vastakkaisuutta, Enges vastaa.
– Ihmisten käsitykset ovat sidoksissa aikaan ja paikkaan, ja osa on yhteisöllisiä, osa yksilön omia, jotka perustuvat hänen elämänkokemuksiinsa, koulutukseensa ja kasvuympäristöönsä.
Mihin itämerensuomalaisten kulttuuripiirissä uskottiin kaksi vuosituhatta sitten, kun kristinusko oli viriämässä kaukana Juudeassa? Vihjeitä on siivilöity kansanrunoudesta kristinuskon vaikutusten seasta.
– Esikristillisestä uskonnosta on välillisiä tietoja aika paljonkin, mutta suoraa tietoa on vasta ajalta, jolloin siitä oli jo tullut synkretistinen, kertoo Pasi Enges.
Synkretismissä uskonnot muuttuvat pikku hiljaa toisiltaan saamiensa vaikutteiden vuoksi. Suomessakaan uskoa ei vaihdettu kertaheitolla, vaan kristinuskoa tihkui vähitellen ensin idästä ja sitten lännestä osaksi muinaisuskoa.
Engesin mukaan täkäläisessä uskossa oli luultavasti pitkään vuosituhantisia myyttisiä ajatuksia esimerkiksi luojajumalasta, mutta toisaalta jotkin metsän ja veden jumalolennot saattoivatkin olla alkujaan katolisia pyhimyksiä.
– Ne oli ymmärretty hieman väärin, ja niiden kristillisyys oli tavallaan hävinnyt näkyvistä, Enges selittää.
Muinais- ja kristinuskon synkronistista siirtymäkautta voinee verrata nyky-Viroon ja -Suomeenkin, jossa kirkkoon kuuluminen on jatkuvassa laskussa ja moni etsii henkilökohtaista suhdetta tuonpuoleiseen niin sanotusta uushenkisyydestä, myös sen henkiolennoista.
Kirkon tutkimuskeskuksen vuoden 2019 Gallup Ecclesiastica -kyselyssä etenkin yhä useampi nuori aikuinen oli sitä mieltä, että on olemassa näkymättömiä maailmoja ja olentoja, jotka vaikuttavat myös reaalimaailmassa.
15–29-vuotiaista miehistä niin uskoi ainakin jossakin määrin noin kaksi viidesosaa, naisista hieman useampi. Kasvua oli myös kolmikymppisillä.
– Vaikka ollaan luterilaisessa maassa, niin myös sielunvaellukseen uskoo jokin osa. Käytännön eletty uskonto tai uskomukset ovat muuta kuin se, mihin kirkko on sitoutunut ja valtiokin ainakin muodollisesti, kommentoi Pasi Enges.
Se, että esikristillisen maailmankuvan jäljittäminen on vaikeaa ja kokonaiskuvan saaminen toivotonta, ei estä tutkijoita tekemästä parastaan.
– Arkistojen kalevalamittaiset runoudet ovat kyllä aivan keskeinen lähde. Itämerensuomalainen mytologia on oikeastaan rekonstruoitu nimenomaan niiden kautta, Pasi Enges kertoo.
Lisätietoa on saatu arkeologisista löydöistä ja rituaalisista kuvauksista, ja kielitieteellä pystytään luomaan etymologioita, joissa mennään vuosituhansien taakse, hän luettelee.
Kannattanee puhua nimenomaan maailmankuvasta, sillä uskonnosta puhuminen voi viedä ajatukset harhaan. Uskon harjoittaminen tarkoitti aivan muuta kuin nykyisissä valtauskonnoissa, joissa rituaaleille on tietyt aikansa ja paikkansa.
Toki ennenkin oli hiisilehtoja, kuvakallioita ja seitapaikkoja, mutta uskomusolentojen lepyttely, niiltä pyytäminen ja vastalahjojen antaminen olivat myös kiinteä osa arkielämää. Päämäärä oli käytännöllinen: resurssien saaminen luonnosta, vaarojen välttäminen, olemassaolon varmistaminen.
– Vastavuoroisuus luonnon kanssa on ehkä hukattu, mutta jos ajattelee näitä uusia suuntauksia, metsäjoogaa tai puiden halailua, niin voi ajatella, että vanhakantainen suhde elää sittenkin jossakin määrin, Enges sanoo.
Metsässä piti olla hiljaa, etenkin illalla ja yöllä. Jos siellä huusi, metsänhaltija vastasi matkimalla lintua tai eläintä eksyttääkseen huutajan jäljilleen. Eksyä saattoi myös, jos sattui astumaan metsänhaltijan polun poikki. Kotiin löytämiseksi piti kääntää vaatteet nurin, lukea jokin loitsu lopusta alkuun tai tehdä jotakin muuta nurin päin.
virolaisten uskomuksia metsästä Kõivupuun kirjassa
Yksi yhteys menneisyyteen meille kaikille on helposti saatavissa; monella se lienee käden ulottuvilla omassa kirjahyllyssä. Kalevala on Elias Lönnrotin luomus, mutta se perustuu kansanrunoihin. Kuinka paljon menee pieleen, jos sitä pitää aitona kuvana muinaisista ajoista?
– Lönnrotin tavoitteena oli nimenomaan rekonstruoida esikristillinen eepos, jonka hän ajoitti suunnilleen tuhannen vuoden taakse, mutta hänelle itselleenkin selvisi myöhemmin, että hän itse oli luonut eepoksen runoaineksista, vastaa Pasi Enges.
Lönnrotin työtavoista tiedetään, että hän todellakin pyrki esittämään ”wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista” Kalevalan alaotsikon mukaisesti.
– Hän hävitti tietoisesti kristilliset ainekset esimerkiksi loitsuista. Kalevala on siis tavallaan pakanallistettu, jos käyttää vanhentunutta nimitystä.
Jo 1800-luvulla kiisteltiin, olivatko Kalevalan runot historiallisia vai mytologisia. Siinä vaiheessa mytologinen tulkinta selvästikin voitti: ajateltiin, että Väinämöinen ja Kalevalan muut henkilöt olivat jumalolentoja, Enges kertoo.
Kalevalan toisen painoksen esipuheessa Lönnrot totesi, että hän olisi voinut tehdä samoista aineksista seitsemän erilaista Kalevalaa siitä riippuen, miten runot olisi järjestänyt ja minkälaisen juonen kirjaan olisi kehitellyt.
– Yleisön ja tutkijoidenkin joukossa ajateltiin kuitenkin aika pitkään, että Lönnrot oli onnistunut rekonstruoimaan Iliasta ja Odysseiaa tai muita sivistyskansojen eepoksia vastaavan muinaiseepoksen, kertoo Pasi Enges.
Vaikka Kalevala on Lönnrotin luomus ja kansanrunojen syntyajasta on vain hypoteettisia käsityksiä, kalevalamitan pitkästä iästä ollaan Engesin mukaan varsin yksimielisiä. Tuttu trokee syntyi viimeistään noin kaksituhatta vuotta sitten, ja sekä arkeologiset että kielitieteelliset tutkimukset näyttävät lykkäävän alkua vieläkin kauemmaksi.
Myös myyttisillä mielikuvilla on taipumus muuttua hyvin hitaasti, Enges kertoo.
– Vaikka kulttuuri muuttuu, niin perustavanlaatuiset mielikuvat tahtovat kuitenkin säilyä ja seurata ihmisiä vuosisadasta toiseen. Ne vain sopeutuvat uusiin olosuhteisiin. Siinä mielessä voi hyvinkin ajatella, että 1800-luvulla kerätyissä kansanrunoissa on ainesta, joka periytyy kahden vuosituhannen takaa.
1800-luvulla kansakuntien joukkoon mielineet suomalaiset ja virolaiset tarvitsivat Kalevala- ja Kalevipoeg-eepoksensa todistamaan ikiaikaisista juurista ja erityisyydestä. Marju Kõivupuu kertoo folkloristina törmäävänsä edelleen silloin tällöin samanlaiseen ajatteluun.
– Virolaiset ovat aina miettineet, keitä me olemme. Se on hirveän tärkeää, ja välillä ihmiset loukkaantuvat, kun heille selittää, että jokin omana pidetty onkin tullut tavalla tai toisella muualta ja kulkeutunut meille suodattimen läpi.
Globaalistuminen kuitenkin vie virtaa myös toiseen suuntaan. Vaikka kiinnostus mytologiaan on edelleen suurta, sekä viihteenä että uushenkisyytenä, niin Viron perinteiset kratti, näkki ja monenlaiset haltijat ovat käyneet omassa maassaan yhä vieraammiksi.
Siihen Kõivupuu vastasi kirjallaan ”Viron mytologiaa aloittelijalle”.
– Kirjallani on missio. Arkistot antavat tutkijoille yhä lisää materiaalia, mutta nuoret tuntevat lähinnä ulkomaisten filmien, tietokonepelien ja fantasiakirjallisuuden mytologiset hahmot. Heille on voinut jäädä se käsitys, ettei omalla kulttuurilla ole mitään myyttistä tarjottavaa.
Tieteellisten julkaisujen lisäksi Virossa tarvitaan myös lisää populaaristamista, rohkeitakin tulkintoja tavallisille lukijoille siitä, millaisena ihmiset ovat nähneet heitä ympäröineen maailman, Kõivupuu sanoo.
Katso ja kuuntele Elävästä arkistosta:
Sivulle on koottu linkkejä ohjelmiin, joissa haastatellaan muun muassa folkloristiikan professoria Anna-Leena Siikalaa, uskontotieteen dosenttia Risto Pulkkista ja kirjailija Kirsti Simonsuurta. Voit kuunnella myös valtimolaisen tietäjän Pekka Tuovisen käärmeenkarkotusloitsun.