Keskustelu koulujen työrauhasta on käynyt viime aikoina kiivaana. Asiantuntijoita riittää, kuten myös kokemuksia kouluista. Monen mielestä lapsilta ja nuorilta on kadonnut keskittymiskyky.
Syyllinen on siis löydettävä.
Suuri osa moittii sosiaalista mediaa ja älypuhelinta. Jotkut kaipaavat kuria ja järjestystä. Hätkähdyttävän monen mielestä syy levottomuuteen on epämääräinen ”heikompi aines”.
Harvempi katsoo välittömään läheisyyteen – tai peiliin.
Voimakkaan mielipiteen voi sanoa mistä tahansa aiheesta, riittää kun on lukenut tiivistelmän tai kolme somepäivitystä.
Keskittymiskyky on nimittäin kateissa myös monella aikuisella. Yhä useamman työ koostuu sekavista hankkeista tai tehtävistä, joita kenelläkään ei ole aikaa tai intoa tehdä kunnolla.
Kun toisia pitäisi kuunnella, ylivirittyneet ihmiset kaivavat älylaitteet esiin. Kukaan ei muista mitä ollaan tekemässä tai mitä on sovittu. Työtehtävä ei motivoi, ellei tarjolla ole välitöntä hyötyä.
Ketään ei hävetä sanoa, jos läksyt ovat tekemättä.
Voimakkaan mielipiteen voi sanoa mistä tahansa aiheesta, riittää kun on lukenut tiivistelmän tai kolme somepäivitystä. Tilaisuuden tullen kaveria voi vähän kampittaa tai häpäistä.
Ryhmätöissä yksi kantaa vastuun, koska muilla on kiinnostavampaa tekemistä.
Nykytyöelämä on pahimmillaan painajaisten luokka. Ei ihme, että levottomassa oravanpyörässä juoksevat ihmiset hellivät vanhoja hyviä aikoja.
Edes lasten pitää saada mahdollisuus keskittyä!
Karu arkinen todellisuus on toista kuin elämä mielikuvissa. Poikkeuksia on aina, mutta nykyihminen sietää huonosti tylsyyttä, vaivaa, toistoa tai odottamista.
Lapset ja nuoret elävät ihan samassa maailmassa kuin ylikierroksilla käyvä aikuinenkin.
Vaikuttaminen, tehokkuus, kilpailu ja vauhti ovat päivän sanat. Eipä siinä mitään, kilpaillaan vaan. En tosin tiedä mikä laji on joka suuntaan täysillä ampuminen.
Olen vasta nelikymppinen, mutta vauhdin kiihtyminen tuntuu luissa ja ytimissä. Yliopisto on oivallinen aitiopaikka yhteiskunnallisen muutoksen seuraamiseen.
Vanhassa maailmassa oli pakko oppia keskittymään yhteen asiaan. Kun yksi puhui, muut tekivät muistiinpanoja ja yrittivät ymmärtää asian ytimen. Jos ajatus harhaili, peli oli menetetty. Tentteihin luettiin kokonaisia kirjoja. Tärkeät asiat piti selvittää itse ilmoitustauluilta.
Jälkikäteen ajateltuna opiskelu oli melko vaivalloista.
Nykyisin tietoa on saatavilla enemmän, nopeammin ja helpommin kuin ennen. Siitä ei silti seuraa suoraan se, että ajattelu tai oppiminen olisi nopeutunut – varsinkaan kun huomio jakautuu lukuisille eri alustoille, ja kirja on yhä useammalle vieras käyttöjärjestelmä.
Miksi mennä kirjastoon, kaiken voi kysyä tekoälyltä nyt heti.
Nuoret olivat levottomia ennenkin, mutta heihin kohdistetut odotukset olivat toisenlaisia. Sanoisin, että meitä ei yritetty tunkea liian varhain pusertavaan muottiin.
Koulutuksen ytimessä olivat perusasiat. Vanhassa maailmassa ei tarvinnut olla mitenkään erityinen. Opin opiskelemaan kunnolla vasta Raision lukiossa, ja siihenkin meni neljä vuotta.
Yliopistoon hain ilman selkeää urasuunnitelmaa. Sekalaiset valinnat tein kiinnostuksen mukaan, ja pääaineeksi valikoitui historia. Silloin ajateltiin, että laaja-alaisuudesta on hyötyä, koska jonkin alan asiantuntijaksi ei tulla heti vaan opitaan ja kasvetaan vähitellen.
Nyt ilmiömäisiä sovellutuksia pitäisi keksiä tänään eikä huomenna.
Vauhdikkaassa maailmassa akateemista potentiaalia etsitään jo taaperoista. Lukiolaiset opiskelevat yliopistotason kursseja. Tuoreilla tohtoreilla on paniikki, jos ansioluettelossa on vähemmän meriittejä kuin professorilla – ja syytä ollakin, koska nopeat syövät hitaat.
Vaikuttaminen, tehokkuus, kilpailu ja vauhti ovat päivän sanat. Eipä siinä mitään, kilpaillaan vaan. En tosin tiedä mikä laji on joka suuntaan täysillä ampuminen.
Olen alkanut epäillä, ettei minulla ole riittävästi valmiuksia jakautua moneksi.
Maaninen keskeneräisten ajatusten sylkeminen kaikkialle tuntuu epämukavalta.
Taidan olla vanhan maailman ihminen. Ihan hyvä keskittymään, mutta huono säätämään. Maaninen keskeneräisten ajatusten sylkeminen kaikkialle tuntuu epämukavalta.
Mitä nopeammin tietoa tuotetaan moninaisilla alustoilla, sitä enemmän sen luokittelu, ymmärtäminen ja hallitseminen vievät aikaa. Silti kaikkialla on yhä vähemmän aikaa oppia tai tehdä mitään kunnolla.
Keskittymiskyky ei tuo suurta iloa maailmassa, jossa ei keskitytä mihinkään.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän tutkii työlääketieteen historiaa, erityisesti väsymyksen muuttuvia merkityksiä. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.
Kolumnista voi keskustella 10.3. kello 23.00 saakka.