Selina Lehtinen, 21, on asunut omillaan pari vuotta.
Ensin hän muutti kotikaupungissaan Kokkolassa, sitten Akaaseen ja viimeksi Tampereelle. Kokkolassa hän käy säännöllisesti.
– Kiva tulla kotiin, oli jo ikävä!
Muuttaessaan hän ei ajatellut asiaa ollenkaan lapsuuskodin tai perheen näkökulmasta, sillä kylässä pystyi käymään vaikka päivittäin. Eikä kotona paljon muuttunut, arvelee Lehtinen.
– On yksi ihminen vähemmän, iltaisin hiljaisempaa ja rauhallisempaa ja aamuisin vain yksi lapsi passitettavana kouluun. Sitten voi olla toinen juttu, kun pikkuveli muuttaa, mutta siihen menee vielä muutama vuosi – ei se huolestuta.
Aina näin ei ole.
Väestöliiton johtavan asiantuntijan, psykoterapeutti Heli Vaarasen mukaan moni itsenäistyvä nuori miettii oman tulevaisuutensa lisäksi sitä, miten kotiväki pärjää.
Huoli voi liittyä talouteen, ja nämä murheet ovat lisääntyneet viime aikoina. Siksi vanhemmilta ei ehkä haluta pyytää tukea, vaikka sille olisi tarvetta.
Myös aikuisten henkinen vointi voi huolettaa, esimerkiksi silloin kun vanhemmat ovat eronneet.
– Toinen on ehkä jo mennyt eteenpäin ja asiat ovat kunnossa. Mutta jos toinen on yksin, nuori miettii, onko tällä ruokaa, saako hän siivottua ja onko hän kunnossa, sanoo Vaaranen.
Kodin ongelmat kuormittavat myös lähtijää
Heli Vaarasen mukaan vanhemmat eivät juuri ole tietoisia siitä, että nuoret kantavat heistä huolta. Osa avautuu ihmissuhdepulmistaan tai psyykkisestä voinnistaan lapsilleen liikaakin.
– Ei olla ehkä avun piirissä, vaan puhutaan aikuiselle lapselle ymmärtämättä, että nuori kuormittuu siitä tosi paljon, Vaaranen sanoo.
Yle kysyi myös netissä kotona muuttaneiden kokemuksia ja sitä, mitä lähtijät ajattelivat kotiin jäävästä tai jäävistä. Vastauksia tuli yli 180.
Valtaosa uskoi vanhemman tai vanhempien pärjäävän vähintään ihan hyvin nuoren itsenäistymisen jälkeenkin.
Vanhempani olivat eronneita ja asuivat molemmat uuden kumppanin kanssa, en ollut huolissani heidän toimeentulostaan rahallisesti, terveyden puolesta tai muutenkaan.
Mies, Espoo
Iso joukko vastanneista ei ollut ajatellut asiaa aikanaan lainkaan.
Joukossa oli kuitenkin myös paljon kokemuksia, joissa nuoren huoli oli ollut suuri. Niissä nousevat esiin huoltajan yksinäisyys, raha- ja mielenterveysvaikeudet sekä päihteet.
Olin huolissani äidin ja isän jaksamisesta, sillä isäni on kärsinyt kauan alkoholismista. Ensimmäiset 2 vuotta omillaan asumisesta meni vain murehtimiseen, miten he pärjäävät.
Nainen, Lappeenranta
Päihteiden tai väkivallan sävyttämästä kodista lähtö on usein iso helpotus.
Kiinteästä ja tiiviistä suhteesta irrottautuminen taas voi ollakin vaikeampaa, sanoo Tatjana Pajamäki, MLL:n auttavien puhelinten ja digitaalisten palvelujen päällikkö.
– Nuorella voi olla huoli siitä, miten vanhempi pääsee kiinni omaan elämäänsä. Jos suhde on ollut lämmin ja perushyvä, nämä ovat isoja kohtia. Lähtö on haikeaa myös nuorelle, ja sille kokemukselle pitäisi olla tilaa, sanoo Pajamäki.
Toisaalta muutto voi myös parantaa suhdetta, jos siinä on ollut liian vähän happea. Nuoren pitäisikin saada tuntea iloa omasta elämästään, ilman siihen sekoittuvaa huolta vanhemmasta tai vanhemmista, sanoo Pajamäki.
Myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton palveluissa kotoa muutto puhuttaa paljon, mutta useimmin nuoret ovat huolissaan omasta pärjäämisestään. He kantavat silti myös vanhempiensa taakkoja.
Aikuinen on aikuinen, lapsi on lapsi
Väestöliiton Heli Vaaranen kannustaa piirtämään rajat: vanhemmalle voi sanoa, etteivät tämän ihmissuhdeongelmat kuulu nuorelle.
– Sukupolvien järjestys ei saa kääntyä toisin päin niin että vanhempi alkaa käyttää lastaan tukihenkilönä. Täytyy muistaa, että aikuinen on aina aikuinen ja lapsi on aina lapsi, Vaaranen sanoo.
Tilannekuva ei ole mustavalkoinen, vaan valoisaa ja energistä oman elämän alkua voi hiljaisena hetkenä varjostaa huoli lapsuudenkodista, ja päinvastoin, sanoo Vaaranen.
– Monikerroksinen tunteiden maailma on ihan varmasti vastassa itsenäistyjää ja myös häntä, joka lapsen lähettää maailmalle. Siihen mahtuu monenlaisia tunteita, ja ne myös vaihtelevat kovasti.
Jaan Virkkala muutti Turkuun opiskelemaan viime syksynä. Lapsuudenkodissa Kokkolassa hän käy noin kerran kuussa.
– Oma huone on tallella, sitä ei ole muutettu vielä työhuoneeksi tai miksikään. Sieltä löytyy vielä kaikki tavarat silleen kuin ne oli, kun lähdin.
Omilleen muutto lisäsi arvostusta perhettä kohtaan. Soiteltua tulee ahkerasti, ja ikävä on välillä kova. Huolta Virkkala ei vanhemmistaan kanna, vaan luottaa siihen, että näillä menee hyvin.
Itsenäistymisessä miellyttää oma rauha ja omat aikataulut.
– On tässä jotain hienoa. Ei minusta ehkä enää olisi kotiin muuttamaan, mutta on siellä ihan kiva käydä, Virkkala sanoo.
Selina Lehtisellä ei ole enää äitinsä luona omaa huonetta, mutta sänky löytyy.
– Näin kerran Tiktokissa videon, jossa sanottiin, että jos ei ole kotikotona enää omaa huonetta, se on vihje siitä, että vanhemmat ovat halunneet potkia lapsen pois. Mutta en usko siihen, nauraa Lehtinen.
Sänkyä enempää hän ei tarvitsekaan. Kotikaupungissa käyminen on kivaa, ja tarvittaessa paluu kotiinkin voisi olla taloudellisesti hyvä idea.
– Mutta tuntuisi kyllä siltä, että enkö kuitenkaan pärjää yksin. En mä kyllä näe, että kotiin muuttaisin.
Aiheesta voi keskustella perjantaihin 17. maaliskuuta kello 23 asti.