Miten kirjoittaa asioista, joita ei muista? Miten selvittää rikos, jolla ei ole todistajia?
Näitä asioita Susanna Hast, 41, ryhtyi käsittelemään neljä vuotta sitten. Hän halusi päästä irti jatkuvasta syyllisyyden ja häpeän tunteesta.
Syntyi esikoisteos Ruumis/huoneet (S&S).Siinä Hast jäljittää rikostutkijan analyyttisyydellä, mitä hänelle tapahtui lapsena. Kirja kertoo seksuaalisesta väkivallasta.
– En ollut puhunut asiasta juuri kenellekään. Suojelin muita vaikenemalla. Samalla uhrasin itseni.
Kirjan kirjoittaminen ja julkaisu pelotti Hastia. Mitä ihmiset sanovat? Onko hän tästä lähtien vain se tyyppi, joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa?
Kirjoittaminen oli kuitenkin vapauttavaa. Trauman aiheuttamat stressiperäiset oireet ovat kirjan julkaisun jälkeen vähentyneet lähes kokonaan.
– Kirjan kirjoittaminen oli hyvä tapa käsitellä asiaa ja pyrkiä vaikuttamaan yhteiskunnaliseen keskusteluun. Kirjoittaessa valta pysyi minulla.
Miten on mahdollista, että tällaista tapahtuu?
Nyt kirjan julkaisusta on kulunut puoli vuotta, ja Hast sanoo elävänsä elämänsä onnellisinta aikaa. Pelot leimaantumisesta ja lähipiirin reaktioista olivat turhia.
– Tunnen, että minua kuunnellaan. Sanottavallani tuntuu olevan merkitystä.
Vaikka Hastin kirja pohjaa omakohtaiseen kokemukseen, se on ennen kaikkea yhteiskunnallinen.
Tutkijan analyyttisyydellä Hast purkaa rakenteita ja ajatteluumme syöpyneitä näkemyksiä vallasta ja väkivallasta. Kirja on tärkeä puheenvuoro, ja se palkittiin marraskuussa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaalle esikoisteokselle.
Hast ei kuvaa kirjassaan, eikä myöskään tässä jutussa, kokemaansa väkivaltaa. Sen sijaan hän tarkastelee tunteita, syyllisyyttä, häpeää ja yhteiskunnan mekanismeja. Tärkein kysymys kuuluu: Miten on mahdollista, että tällaista tapahtuu?
Vuoden 2020 rikosuhritutkimuksen mukaan (siirryt toiseen palveluun) naisista noin kolme prosenttia (noin 50 000 naista) ja miehistä puoli prosenttia on ilmoittanut joutuneensa seksuaaliväkivallan tai sen yrityksen kohteeksi. Erot luvuissa miesten ja naisten välillä ovat selkeät.
On helppoa katsoa muualle
Tänään 19. maaliskuuta liputamme Minna Canthin (1844–1897) ja tasa-arvon puolesta. Ajattelemme mielellämme, miten hyvin asiat meillä ovat. Onhan Suomi yksi maailman tasa-arvoisimmista maista.
Juhlaan ei kuitenkaan ole syytä. Hastin kirja osoittaa, että parannettavaa on vielä paljon.
– Seksuaalisen väkivallan tekeminen on helppoa. Kiinnijääminen on harvinaista. Kun näin on, jokin on yhteiskunnassa pielessä.
Tänä vuonna seksuaalilainsäädäntöön tuli toivottuja muutoksia. Uudessa laissa (siirryt toiseen palveluun) korostetaan seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja suostumusta.
– Omassa nuoruudessani 1990-luvulla tuntui, että tyttönä omaa tahtoa oli vaikea tunnistaa, saati sitten näyttää.
Muutosta on kuitenkin tapahtunut. Hast pitää #metoo -kampanjan merkitystä suurena. Seksuaalisen häirinnän esiin nostaminen on yleistynyt, ja sen myötä puhuminen on vähemmän häpeällistä.
Vakavammasta seksuaalisesta väkivallasta ei kuitenkaan vielä haluta puhua. Se on liian kauheaa.
– Ihmisille tulee tosi vaivaantunut olo seksuaalisesta väkivallasta puhuttaessa. Se on yksi syy, miksi en ole puhunut kokemuksistani. En halunnut olla ilonpilaaja.
Hast korostaa, ettei kenenkään ole pakko puhua kokemuksistaan. Väkivaltaa kokeneen ei tarvitse kertoa omilla kasvoillaan kokemuksistaan, jotta yhteiskunta muuttuisi.
– Kenenkään ei tarvitsee uhrautua uudelleen.
Toinen syy vaikenemiseen on, että seksuaalinen häirintä ja väkivalta ovat yleisempiä kuin halutaan uskoa.
– Ei haluta myöntää sitä, miten tavallista se on, ja miten sukupuolittunutta. On paljon helpompaa vain kääntää katse pois.
Uhrin tuntema häpeä ja syyllisyys istuvat tiukasti yhteiskunnan rakenteissa. Jo ennen ajanlaskumme alkua Hammurabin laissa raiskaus oli tuomittava teko. Tosin silloin hyvitystä sai raiskatun isä tai puoliso. Uhri surmattiin usein syyllisen kanssa.
Näistä ajoista on tultu eteenpäin, mutta hitaasti.
– Yhteiskunnassa on jotain mätää, jos uhri joutuu yhä tuntemaan syyllisyyttä. Hän on syyllinen niin kauan kunnes pystyy itse osoittamaan syyttömyytensä.
Väkivallasta tuli normaalia
Susanna Hast kuvaa kirjassaan kokemaansa seksuaalista väkivaltaa tapauskertomuksena. Hän yrittää jäljittää mitä tapahtui, miten hän joutui väkivaltatilanteisiin, mikä hänessä oli vialla. Muistikuvat ovat hyvin hataria, sillä ihmismielellä on taipumus unohtaa kauheimmat asiat.
Tilanteita ja tuntemuksia ryöpsähteli Hastin mieleen kuvina erilaisista huoneista. Hän muisti ovenkarmin värin, kaakelin kylmyyden ja tuolinjalan muodon. Huoneet ovat myös vertauskuvia keholle.
– Minulla on nuoruudessa pitkiä ajanjaksoja, joista en muista juuri mitään.
Arvottomuuden tunteen Hast muistaa. Hän koki, ettei hänen ruumiillaan ole mitään väliä. Siksi hän oli välillä uhkarohkea. Hän oli myös vihainen. Ei suinkaan syyllisille, pojille, vaan itselleen.
– Myöhemmin olen tajunnut, että käytökseni oli trauman aiheuttamaa. Kun nuori kokee seksuaalista väkivaltaa, jotain tuhoutuu.
Hastin kohdalla väkivalta toistui.
– Totuin väkivaltaan. Siitä tuli normaalia.
Hast oli 12-vuotias, kun hän koki ensimmäisen kerran seksuaalista väkivaltaa.
Onko uhrin tarina totta?
Oliko juotu alkoholia? Millaiset vaatteet olivat, ei kai liian provosoivaa? Ylipäätään, oliko se nyt niin kauheaa?
Seksuaaliseen väkivaltaan liittyy yhä uhrin tarinan kyseenalaistaminen.
– Uhri on usein ainut todistaja. Siksi uhri voi ryhtyä epäilemään kokemaansa.
Kirjassaan Hast nostaa esiin myös television rikossarjojen uhrit. He ovat lähes aina naisia ja yleensä kuolleita.
– Minua alkoi kiinnostaa, miten paljon enemmän energiaa yhteiskunta laittaisi kokemani selvittämiseen, jos olisin kuollut. Elossa olevalle jää vain vaihtoehdoksi jatkaa elämäänsä murskattuna.
Hast löysi kuitenkin keinon selvitä. Lukiossa ja yliopistossa hän antoi opiskelulle kaikkensa. Vain parhaat arvosanat kelpasivat. Maisterin paperit eivät riittäneet, hän väitteli tohtoriksi aiheenaan kansainväliset suhteet.
– Opiskelemalla ja menestymällä pystyin osoittamaan kunnollisuuteni. Peittämään likaisuuteni.
Väkivalta on ujuttautunut Hastin akateemiseen tutkimukseenkin. Hän on muun muassa tutkinut Tšetšenian sotaa myötätunnon näkökulmasta. Parhaillaan hän on mukana Koneen säätiön hankkeessa, joka tutkii militaristista kieltä. Tutkimus ajoittui sattumalta nykyiseen maailmantilanteeseen.
– Yhteiskunta on nyt sotilaallisen vallan lumoissa ja siihen on ymmärrettävästi tarve. Sotilaallinen kielenkäyttö on lisääntynyt valtavasti.
Hast on itsekin huomannut tietävänsä nykyään yllättävän paljon aseista ja sotastrategioista, joista ei ollut ennen kuullutkaan.
Sotaisaan kielenkäyttöön liittyy myös ongelma.
– Se on taantumuksellista tasa-arvon kannalta. Sotilaallinen kielenkäyttö korostaa vääjäämättä sotilaallista maskuliinisuutta.
Trauma pysyy
Lapsena tai nuorena koetusta seksuaalisesta väkivallasta on vaikea kertoa. Myös Hast vaikeni vuosikymmeniksi. Hän kärsi hiljaa itsekseen työnarkomaniasta, muistihäiriöistä ja poissaolon tunteesta. Hän ajatteli niiden olevan ”luonnevikoja”.
Kirjoitusprosessin myötä hän oivalsi, etteivät kokemukset ole normaaleja, vaan traumasta johtuvia selviytymiskeinoja. Vasta silloin hän meni terapiaan.
Kirjan valmistumisen ja hevosavusteisen psykoterapian myötä Hast kokee voivansa hyvin. Tutkimushankkeen lisäksi työn alla on myös romaani. Se on tällä hetkellä omakohtainen, mutta tyylilaji saattaa vielä muuttua.
Vaikka asiat ovat nyt hyvin, tulee trauma olemaan aina osa Susanna Hastia. Enää hän ei suostu unohtamaan.
– En myöskään halua unohtaa muita, jotka ovat joutuneet kokemaan seksuaalista väkivaltaa.
Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Voit osallistua keskusteluun 20. maaliskuuta kello 23 asti.
Lisää aiheesta:
Lue edellinen kulttuurivieras: