Mitä teatteriohjaaja tekee?
Ainakin hän ohjaa näyttelijöitä, auttaa heitä parhaansa mukaan ja yrittää saada näyttelijät näyttelemään mahdollisimman hyvin ja vapautuneesti.
Hyvä ohjaaja tuntee tarkasti näyttelijöiden kyvyt, tunnistaa erilaiset persoonat, ymmärtää roolitukset ja luo heille tilan, jossa on turvallista ja luontevaa toimia. Tilan, jossa on lupa loistaa.
Lisäksi teatteriohjaajalla pitää tietysti olla kokonaisnäkemys siitä, minkälaista näytelmää tehdään. Vastuu taiteellisesta lopputuloksesta on ohjaajalla.
Mutta viime kädessä näyttelijät luovat näytelmän. Yleisö näkee ohjaajan vain käsiohjelmasta – tai joskus näytelmän jälkeen lavalla vastaanottamassa kukkia ja aplodeja.
Mitä teatteriohjaajan ei kannata tehdä?
Ainakaan ei kannata tukahduttaa näyttelijöiden persoonaa, luovuutta ja ilmaisuvoimaa. Ilman niitä esityksestä katoaa kaikki.
Tuollaista pohdin, kun seurasin jääkiekon SM-liigan pudotuspelien avauskierroksen ratkaisuotteluita tällä viikolla.
Erityisesti huomio kiinnittyi Oulun Kärppien ja Kouvolan KooKoon väliseen mittelöön.
Kärppien kiekkoteatteri on rahassa mitattuna Suomen suurin. Päätähtiin, siis pelaajiin, satsattiin rahaa tällä kaudella noin neljä miljoonaa euroa. Luulisi sellaisella summalla saavan aikaiseksi yleisöön uppoavan esityksen!
Mutta ei. Kärppien näytelmä ei uponnut kehenkään. Se epäonnistui totaalisesti. Kausi päättyi noloon tappioon.
Jos olisin teatterikriitikko, kirjoittaisin Kärppien esityksestä arvion, jossa kertoisin näytelmän ohjauksen menneen mönkään. Kritiikissä kysyisin: miksi yksikään näyttelijöistä ei ollut lavalla vapautunut, miksi koko esitys oli jatkuvaa, vaivaannuttavaa pakottamista?
Oli kiusallista, suorastaan kivuliasta katsoa, kuinka kipsissä Kärppien lukuisat tähdet olivat.
He vaikuttivat kyllä ymmärtävän, mitä heidän pitäisi näytelmässä tehdä, mutta vuorosanoja ei tullut kenenkään suusta. He varmasti tiesivät, minkälaisia repliikkejä tulisi suoltaa, mutta katsomoon välittyi vaikutelma, että he eivät luottaneet käsikirjoitukseen ja ohjaajan näkemykseen.
Huolestuttavaa oli huomata näyttelijöiden kehonkielestä, ettei heidän annettu jostain syystä heittäytyä näytelmään täysillä.
Kärppien ohjaaja, päävalmentaja Lauri Marjamäki ei puolestaan näyttänyt luottavan esiintyjiin, heidän persoonallisiin kykyihinsä. Kykyihin, jotka parhaimmillaan olisivat saaneet tähdet säkenöimään estradilla, hurmaamaan yleisön.
Näytelmä huokui kaikessa piinaavuudessaan yliohjaamista.
Sellaista suomalainen jääkiekko on valitettavan usein ollut. Ohjaaja, siis päävalmentaja, piirtää tarkat lokerot pelaajille, eli näyttelijöille. Ja alleviivaa, että pienellekään improvisoinnille tai persoonan esiin tuomiselle ei ole tilaa. Teet juuri niin kuin minä sanon. Piste.
Valmentajakeskeisyys. Siinä on yksi härmän jääkiekon isoimmista perisynneistä.
Ja mikä kammottavinta, lätkänäytelmän ohjaajat ovat pitkälti valmistuneet samasta jääkiekon vierumäkeläisestä korkeakoulusta.
Jos et ohjaa meidän tavallamme, et kuulu joukkoon. Kainalossa kulkevan ”kässärin”, kiekkokielellä ilmaistuna pelikirjan, tulee olla kaikilla samanlainen, näyttelijöistä ja näytelmästä riippumatta. Jos orjallista pelikirjaa ei näy, et ole oikea ohjaaja.
Onneksi tämä lajia monella tavalla rajoittava perinne näyttää nyt katkeavan. Sen on pakko katketa. Siksi Kärppien epäonnistumista on pidettävä jopa palveluksena Suomen jääkiekolle. Lähes samanlaisen palveluksen teki myös Turun Palloseura, joka tipahti tylyllä tavalla kyydistä 100-vuotisjuhlakaudellaan.
Jos ette usko sitä, mitä tässä yritän sepustaa, voitte kysyä Kärppien ja TPS:n pelaajilta, mitä he ajattelivat tämän kauden esityksistä. Olen kuullut jo useamman vastauksen. He suorastaan vihasivat sekä käsikirjoitusta että ohjausta. Veikkaan, että yleisökin toistaa samoja sanoja.
Pelaajat kokivat, että heidät on pakotettu näyttelemään tavalla, jota he eivät allekirjoita. Tavalla, joka kahlitsee ja tappaa luovuuden. Ja kuten näimme, lopputulos oli Oulussa ja Turussa juuri sen mukainen.
Peli pitää antaa pelaajille. Näytelmä on annettava näyttelijöille.
Se ei tietenkään tarkoita, etteikö ohjaajaa tarvittaisi. Totta kai tarvitaan. Ohjaaja luo raamit esitykselle, hän vastaa kokonaisuudesta. Jossain määrin taiteellisesta tulkinnastakin.
Mutta olennaisinta on esityksen raamien tekeminen niin, että esiintyjät saavat loistaa. Näyttelijä tukahtuu, jos ohjaaja pakottaa hänet liian ahtaaseen muottiin. Ohjaajan tärkein tehtävä on valmistaa näyttelijät antamaan yleisölle sitä, minkä näyttelijät parhaiten taitavat.
Ohjaaja ei saa koskaan olla näytelmän päätähti.
Onneksi jääkiekko-ohjaajien joukosta löytyy nykyään muutakin kuin joukoturkkamaista ohjausta. Hyvä esimerkki tästä on Lahden Pelicans, yksi tämän näytäntökauden sensaatioista. Siellä päätähdet saavat vapauksia niin näytelmässä kuin harjoituksissakin. Tommi Niemelä on pitänyt ihailtavalla tavalla huolen vapaudesta, joka tuottaa myös vastuullisuutta, kun peli on pelaajien käsissä.
Olisi hedelmätöntä ja turhaa syyttää Kärppien surkeasta esityksestä yksistään Marjamäkeä. Eikä TPS:n juhlakauden mahalaskusta kannata osoitella vain Jussi Ahokasta.
Kyse ei ole yhdestä tai kahdesta valmentajasta. Kyse on paljon isommasta asiasta. Kulttuurista, joka Suomessa on vallinnut aivan liian pitkään.
Valmentajakeskeisyydestä, ohjaajien ylikorostuneesta roolista on nyt päästävä jääkiekossa eroon.
Kaikki tarmo ja huomio on kiinnitettävä siihen, miten päätähdet saataisiin jatkossa loistamaan tavalla, josta hyötyvät kaikki.
Surkea näytelmä, jossa esiintyjät ovat lavalla haluttomina ja tahdottomina, ei kiinnosta ketään.
