Vuoden 1962 eduskuntavaalit lähestyivät. SDP:n puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki oli opintomatkalla ulkomailla ja sai idean lentävästä kampanjasta.
Puoluejohto lainasi helikopterin Ruotsista ja lenteli sillä ympäri Suomea kampanjoimassa työväentaloilla. Arkistojen mukaan lentoon lähtiessään kopterista heiteltiin vaalimainoksia.
Kuinka tehokas tämä tempaus oli, ei ole tiedossa, mutta ainakin uusia kiinnostuneita äänestäjiä ja äimistelijöitä helikopteri toi mukanaan.
Vaalikampanjoinnin historia kertoo samalla tarinaa suomalaisen yhteiskunnan murrosvaiheista.
1940- ja 50-luvuilla auto oli valttikortti
Toisen maailmansodan takia eduskuntavaalit järjestettiin vuoden 1939 jälkeen neljän vuoden sijaan vasta kuusi vuotta myöhemmin.
Silloin äänestäjiä kosiskeltiin muun muassa nykyäänkin tutulla tavalla: vaalimainoslehtiä jakamalla. Kevättalvelle osuneet vaalit mahdollistivat kampanjatyön tekemisen suksilla.
Suurin osa suomalaisista asui vielä maaseudulla ja siksi viitseliäisyyttä vaalityöhön tarvittiin, jotta pitkät välimatkat taittuisivat.
Suksilla toki pääsi, mutta autolla maisema vaihtui nopeammin.
– Autosta tuli tällainen luksusväline eduskuntavaaleissa. Vielä 50-luvulla eräskin ehdokas koki, että hävisi vaalit kilpailevalle ehdokkaalle, koska kaverilla oli auto ja pystyi liukkaammin vaihtamaan paikkakunnalta toiselle, poliittisen historian dosentti ja E2 Tutkimuksen tutkimuspäällikkö Ville Pitkänen kertoo.
Vaalijärjestelmä muuttui 1950-luvulla – niin myös kampanjointi
Suomessa toimi niin sanottu listavaalijärjestelmä vuosien 1907–1954 välisenä aikana. Se tarkoitti, että puolueilla oli huomattavasti nykyistä enemmän vaikutusvaltaa siihen, ketkä tulivat valituksi eduskuntaan.
Vaalilaki muutti järjestelmää vuonna 1955, jonka jälkeen listan sijaan on äänestetty puolueen ehdokasta. Näin eduskuntavaalit muuttuivat entistä henkilövetoisemmaksi ja ehdokkaiden oli keskityttävä enemmän henkilökohtaiseen kampanjointiinsa.
Enää ei riittänyt kasvokuva puolueen omassa lehdessä, vaan ehdokkaalta täytyi löytyä markkoja ostaa näkyvyyttä muualtakin. 1960- ja 70-luvuilla sitoutumattoman lehdistön merkitys alkoi entisestään korostua kampanjointivälineenä.
– Se toi lisäkustannusta. Oli huomattavasti kalliimpaa mainostaa siellä kuin puolueen omissa foorumeissa, Pitkänen sanoo.
1960-luvun murrokset heijastuivat vaalikampanjointiin
Suomalainen yhteiskunta koki suuria muutoksia 1960-luvulle tultaessa. Ihmiset muuttivat kaupunkeihin ja maatalousyhteiskunta kehittyi teollisuusmaaksi. Hyvinvointivaltion perusta valettiin.
Samaan aikaan vanhempiaan vastaan kapinoivat suuret ikäluokat varttuivat äänestysikään ja perinteinen puolueuskollisuus alkoi rakoilla.
– Pelikenttä oli äänestäjien suhteen avoimempi. Eli ehdokkaiden piti hakea ääniä alati kasvavan liikkuvan äänestysjoukon keskuudesta.
Kampanjointia tehtiin 1940- ja 50-luvuilla lähinnä omille ja tutuille potentiaalisille äänestäjille. 1960-luvun jälkipuoliskolla puolueet pyrkivät ottivat huomioon erilaiset äänestäjäryhmät, joissa ajateltiin olevan puoluekannastaan epävarmoja äänestäjiä.
Kampanjoinnin avuksi astui vuosikymmenen aikana uusi instrumentti: televisio.
Radion kautta puoluejohto oli päässyt ääneen jo aiempina vuosikymmeninä vaalitenteissä, mutta televisio toi heidät yhä lähemmäs kansalaisia.
Ensimmäisinä tv-vaaleina on pidetty vuoden 1966 eduskuntavaaleja. Vaikkei vielä tuolloin vaalimainoksia nähty televisiossa, oli ehdokkailla ja puolueen puheenjohtajilla mahdollisuus näyttäytyä koko kansalle ruudun välityksellä. Tarkoituksena oli havitella liikkuvia äänestäjiä valtakunnallisesti.
Vaikka televisio nähtiin positiivisena välineenä kampanjoinnin kannalta, sai se myös kritiikkiä.
– Moni puoluetoimija koki, että televisio vie ihmisten ajan. Kun aikaisemmin he tulivat kuuntelemaan poliittisia puheita tupailtoihin, niin nyt he tuijottavat viihdeohjelmaa kotona, eivätkä jaksa lähteä iltaisin liikenteeseen, Pitkänen kuvailee.
Ehkä siksi myös kampanjoinnissa viihteen merkitys nousi. Tilaisuuksiin keksittiin kutsua esimerkiksi jonglööreitä ja lauluryhmiä viihdyttämään ja houkuttelemaan äänestäjiä.
Tv:stä tuttuja eduskuntaan
Julkisuudesta tutut ehdokkaat ovat olleet äänestäjien suosiossa pitkään.
1950-luvulla urheilijat saivat paljon ääniä, ja 1960–70-luvuilla vaaleissa menestyivät tv:stä tutut kasvot.
Eduskuntaan nousi erityisesti toimittajataustaisia kansanedustajia, jotka olivat työskennelleet erilaisissa uutis- ja ajankohtaisohjelmissa.
– He olivat tulleet kasvoina ja persoonina tutuiksi äänestäjille telkkarin kautta ja myös menestyivät vaaleissa. Aikaisempi tunnettuus oli entistä enemmän valtti ehdokkaalle.
Kampanjatyötä vaalipäivänäkin
Aina ei vaalipäivää ole rauhoitettu puolueiden kampanjointityöstä. Vielä 60-luvulla niin sanotut vaalitarkkailijat patistivat mahdolliset oman puolueen kannattajat äänestämään.
Puolueilla oli listat potenttiaalisista äänestäjistään. Jos vaalipäivänä listan henkilöitä ei uurnilla kuulunut, tarkkailijat saattoivat soitella ja tuppautua jopa kylään muistuttamaan äänioikeudesta – sekä oikean puolueen kannattamisesta.
– Annettiin hyvin yksityiskohtaisia ohjeita, millä tavalla näitä kontakteja täytyy ensivaiheessa ottaa. Ensin tehtiin tikusta asiaa ja sitten alettiin puhua äänestämisestä.
Vaalitarkkailutyöllä pyrittiin varmistamaan puolueelle mahdollisimman hyvä äänisaalis.
– Tämä toimi ennen kaikkea maaseudulla ja pienemmillä paikkakunnilla, missä kaikki enemmän tai vähemmän tunsivat toisensa ja tiedettiin puoluesympatiatkin, Pitkänen kertoo.
Vaalitarkkailijoista ei myöhemmin enää ollut samalla tavalla hyötyä, kun äänestäjät alkoivat liikkua yhä enemmän puolueiden välillä.
Videolla esitellään yli 50 vuoden takainen Ylen vaalistudio.