Mitä paremmin ihmisellä menee, sitä varmemmin hän äänestää vaaleissa. On nurinkurista, että ne, jotka eniten toivoisivat parannusta asemaansa, äänestävät vähiten. Mutta hullunkurista se ei ole vaan kamalaa: demokratia ei toteudu.
Vaikka äänestysprosentti on pysynyt melko vakaasti samalla noin 70 prosentin tasolla pitkään, sen sisällä tapahtuu. Sosioekonomisen aseman vaikutus äänestysintoon on kasvanut. Toisin sanoen köyhät äänestävät yhä epätodennäköisemmin ja varakkaat yhä todennäköisemmin.
Muutos on erityisen voimakas kaikkein nuorimmissa äänestäjissä eli 18–24-vuotiaissa, mikä antaa viitettä, että suuntaus on voimistumaan päin. Valtiotieteilijä Hannu Lahtisen aineiston mukaan niistä nuorista, joiden vanhemmilla on vain perusasteen koulutus, äänesti 2015 eduskuntavaaleissa 28 prosenttia. Vastaava luku niillä nuorilla, joiden vanhemmalla on ylempi korkeakoulututkinto, on yli kolminkertainen: 69 prosenttia. Ero on kasvanut tuntuvasti vuosikymmenestä toiseen.
On kiinnostavaa, että yhteiskuntaluokka vaikuttaa nykyään vähemmän siihen, meneekö ääni oikealle vai vasemmalle, mutta samaan aikaan se vaikuttaa äänestämiseen enemmän siinä vaiheessa kun pitäisi lähteä äänestyspaikalle.
Isoissa kaupungeissa alueiden eriytyminen paljastuu, kun äänestysalueita verrataan keskenään. Alueilla, joilla asuminen on kalleinta, on myös korkein äänestysaktiivisuus, ja päinvastoin. Helsingin Etu-Töölössä äänesti 92 prosenttia ja Vesalassa 57 prosenttia. Turun ääripäät olivat Hirvensalo ja Varissuo. Tampereella aktiivisimmin äänestettiin Pispalassa ja vähiten Tesomajärvellä.
Äänestämättömyyteen on harvoin syynä suoranaisesti rahapula, vaikka yleisesti osallistumisen mahdollisuuksiin raha vaikuttaakin. Kyse on pikemminkin siitä, millaisena yhteiskunta näyttäytyy, kun sitä katsotaan eri näkökulmista.
Anu Kantolan ja työryhmän tutkimus Kahdeksan kuplan Suomi mullisti ymmärryksen siitä, miten eri tavoilla saman ”valtion” näkevät esimerkiksi lähiöiden pienituloiset, paperityöläiset, maahanmuuttajayrittäjät, konttorien keskiluokka tai hyvätuloiset.
Pääsääntöisesti hyvinvointivaltio on hyvinvoivalle kannattava diili.
Hyvätuloiset ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä kansalaisia. He kokevat tehneensä vastavuoroisen sopimuksen valtion kanssa: kansalaiset maksavat veroja ja saavat vastineeksi turvallisen yhteiskunnan, joka tarjoaa esimerkiksi maksuttoman koulutuksen, kohtuuhintaisen päivähoidon ja tarvittaessa korkeatasoisen erikoissairaanhoidon. Yksityiskohdista saattaa tulla närää, mutta pääsääntöisesti hyvinvointivaltio on hyvinvoivalle kannattava diili. Hän kokee olevansa hyväksytty osapuoli, kelpoisa kansalainen.
Sen sijaan pitkäaikaistyöttömille tai muuten työelämän ulkopuolella oleville valtio näyttäytyy kontrollikoneistona. ”Kohtaamiset valtion kanssa syntyvät tukiviidakossa, mikä syö luottamusta yhteiskuntaan”, sanoi sosiologi Lotta Junnilainen Kupla-kirjan julkistamistilaisuudessa vuosi sitten.
Monimutkainen järjestelmä, jossa joutuu koko ajan pelkäämään, että tekee kohtalokkaan virheen, jos rasti menee väärään ruutuun, ei näyttäydy sopimuskumppanina vaan arvaamattomana ylivallan, jopa mielivallan käyttäjänä.
Luottamuksen menettämisen johdonmukainen seuraus on passiivisuus, osallistumattomuus.
Omaa luottamustani on syönyt viime vuosina eniten julkisen terveydenhuollon taso. Kun terveysaseman puhelinpalvelussa sanotaan viikosta toiseen, että lääkäriaikoja ei ole, ”soita jos menee pahemmaksi”, yhteiskunta näyttäytyy tahona, joka ei pidä lupaustaan, ei välitä ja jopa uhkaa terveyttä. Ei mikään mukava yhteistyökumppani.
Luottamuksen menettämisen johdonmukainen seuraus on passiivisuus, osallistumattomuus. ”Äänestämättömyys on aktiivinen päätös, joka johtuu siitä, että on joutunut ulkokehälle”, Junnilainen sanoi.
Perustuslaissa luvataan, että olemme kaikki ”yhdenvertaisia”. Siksi jokaisella kansalaisella on yksi ääni vaaleissa. Osalla kansaa on kuitenkin syntynyt kokemus erivertaisuudesta.
Auli Viitala
Kirjoittaja on mielenterveyskuntoutuja ja esikoiskirjailija.
Kolumnista voi keskustella 13.4. kello 23.00 saakka