Minä synnyin 1980-luvun nousukauden lopulla espoolaisessa synnytyssairaalassa. Suomalaisen äidin Suomessa syntyneenä lapsena Suomen kansalaisuuteni oli automaattista. Yhteiskunta kyllä toisinaan kyseenalaisti ruskean lapsen suomalaisuutta – ja samoihin ennakkoluuloihin törmää vielä 2020-luvulla.
Kun velipuoli askarteli alakoulussa kuvan perheestään, hän piirsi mukaan Suomen siskot.
Velipuoleni syntyi yli 20 vuotta minua myöhemmin isäni kotimaassa Sudanissa. Velipuolen syntyessä isäni oli ollut Suomen kansalainen jo kolmatta vuosikymmentä. Suomen kansalaisuus oli isälle kunnia-asia. Sen kautta velipuolellakin olisi oikeus Suomen kansalaisuuteen. Kun velipuoli askarteli alakoulussa kuvan perheestään, hän piirsi mukaan Suomen siskot.
Suomen kansalaisuuden anominen ulkomailla syntyneelle lapselle oli vuosien ajan isän työlistalla. Tehtävä ei ollut yksinkertainen. Kertaalleen isä ja velipuoli matkustivat toiseen maahan hoitaakseen asian Suomen suurlähetystössä. Isälle epäselväksi jääneestä syystä asiointi ei onnistunut.
Isälle jäi tunne, että käynti olisi sujunut paremmin, jos mukana olisivat olleet suomea puhuvat aikuiset tyttäret. Hän oli nähnyt minun ja siskoni asiantuntijahaastatteluita Suomen mediassa. Jos häntä ei uskottaisi, niin ainakin hänen tyttäriänsä! Minähän olin tutkijana erikoistunut maahanmuuttokysymyksiin.
Sitten tapahtui jotain traagista. Isän terveys yllättäen petti ja hän kuoli. Esikoisena perin isän työlistan tehtävän: ano pojalle Suomen kansalaisuus. Mutta niin vain maahanmuuttotutkijakin törmäsi byrokratiaan yrittäessään hoitaa kansalaisuusasiaa. Sain kyllä suurlähetystöstä ystävällistä asiakaspalvelua puhelimessa ja sähköpostitse. Mutta konsulipalvelutkaan eivät pystyneet auttamaan velipuolen kansalaisuusasiassa, vaan neuvoivat kääntymään DVV:n puoleen.
DVV, eli Digi- ja väestötietovirasto, syntyi vuoden 2020 alussa. Asiakaspalvelu oli alusta asti täysin ruuhkautunut. Kuukausien käsittelyajoista ja sähköisen asiointijärjestelmän puutteista uutisoitiin toistuvasti. Erityisiä viiveitä oli muun muassa ulkomaalaisen rekisteröinnissä.
Koska asiakaspalveluun oli kuukausien jono, yritin asioida sähköisesti. Suomea äidinkielenä puhuvana tohtorinakin törmäsin järjestelmässä umpikujiin. Useampi asiointiyritykseni kariutui siihen, etten ollut lapsen huoltaja. Paperisen hakemuksen jättäminen tyssäsi taas siihen, ettei korvaamattoman kallisarvoisia dokumentteja, kuten velipuolen syntymätodistusta, uskaltanut lähettää edes kuriiripalveluiden kautta.
Vaihtoehdoksi jäi yrittää järjestää velipuolen vierailu Suomeen hoitaaksemme kansalaisuusasiaa livenä. Mutta velipuoli tarvitsisi matkaa varten viisumin, ja viisumihakemus olisi jätettävä henkilökohtaisesti Suomen edustustoon toisessa maassa. Sitten iski koronapandemia ja tiukat kansainväliset matkustusrajoitukset. Reissu- ja viisumihaaveet oli jäädytettävä.
Vaikeutemme ulkomailla syntyneen lapsen kansalaisuusasian kanssa eivät ole ainutlaatuisia. Alkuvuodesta Helsingin Sanomat uutisoi niin ikään Suomen kansalaisesta Mustafe Hassanista, jonka Somalimaassa syntyneelle, Suomen kansalaisuuteen oikeutetulle lapselle ei byrokratialimbosta johtuen saada kansalaisuutta. Suomen edustustot ovat kaukana, eikä hauraan valtion syntymätodistusta pidetä luotettavana.
Alaikäinen velipuoleni on joutunut äitinsä kanssa pakenemaan kodistaan sukulaistensa luo kaupungin toiselle laidalle.
Velipuolen tilanne muuttui äkillisesti monin kerroin vaikeammaksi ja vaaralliseksi, kun hänen kotikaupungissaan, Sudanin pääkaupungissa Khartumissa, puhkesi sota.
Alaikäinen velipuoleni on joutunut äitinsä kanssa pakenemaan kodistaan sukulaistensa luo kaupungin toiselle laidalle. Sielläkin on liian vaarallista liikkua ulkona, eikä asunnossa ole taisteluista johtuen sähköä tai vettä.
Nettiyhteys toimii satunnaisesti. Pidämme yhteyttä pikaviestipalvelun kautta ja seuraamme viestien oikeaa alakulmaa. Kaksi viivaa, viesti on mennyt perille. Siniset viivat, he ovat nähneet viestin ja elossa.
Samaan aikaan minä elän Suomessa tavallista arkeani. Syön mokkapaloja lapseni turnauksen katsomossa. Teen pöytävarauksen ystävien kanssa vappubrunssille. Koen syyllisyyttä ja neuvottomuutta velipuoleni tilanteesta. Eriarvoisuus meidän välillämme näyttäytyy julmalla tavalla.
Sodassa pelätään kuolemaa. Velipuoli haluaisi päästä Suomeen turvaan, isänsä toiseen kotimaahan. Minä pelkään, että Suomi ei olisi sellainen paratiisi kuin hän kuvittelee. Varsinkaan mustalle nuorelle pojalle. Hallitusneuvottelut eivät lupaa helpompia aikoja sotaa pakeneville maahanmuuttajille.
Sudanissa on kuitenkin hengenvaarallista. Suomen evakuointioperaatio päätettiin jo, eikä mukaan päässyt ilman Suomen passia. Velipuoleni kansalaisuusasia on yhä keskeneräisenä tehtävälistallani. Olisipa isä vielä elossa.
Shadia Rask
Kirjoittaja on maahanmuutto- ja eriarvoisuustutkija, joka purkaa maailmantuskaansa kirjoittamalla.
Kolumnista voi keskustella 5.5. kello 23.00 saakka.