Yli sata leipäorsille kuivunutta reikäleipää koristaa Pihlajan kevarin ruokailutilaa. Ne saavat kevarin vieraiden päät kääntymään kattoa kohti.
Eteläpohjalaisen juhlapaikan perustaja ja vanha emäntä Kaisu Pihlaja on leiponut ruisleivät orsille yli neljä vuosikymmentä sitten.
Pölyt niistä huiskitaan pois määräajoin.
– Ajattelin leipoa orsille peräti 500 reikäleipää sen merkiksi, että niin suuresta ruokailijamäärästä selvisimme kerran yhden ainoan päivän aikana.
Kaisu Pihlaja kertoo leiponeensa aikanaan jo ison määrän leipiä kuivumaan, mutta vähitellen niitä alkoi tippua orsilta alas tarjoilupöytään kovalla kolinalla. Syykin selvisi: viljan sitko ei enää ollut samanlaista kuin Kaisun lapsuudessa.
– Rukiin leikkuuaika oli ennen pidempi ja kuhilaat olivat kauan kuivumassa. Myöhemmin viljankorjuu on nopeutunut ja vilja on koostumukseltaan erilaista kuin ennen.
Yli sata leipää on kuitenkin pysynyt orsilla kaikki kuluneet vuodet ja vielä lähes tulkoon ehjinäkin. Ne ovat selviytyjiä leipojansa tavoin.
”Matkallani tässä elämässä”
Kaisu Pihlaja julkaisi äitienpäivän alla 90-vuotisjuhlissaan omaelämäkertansa. Teos sai nimekseen ”Selvisin! Matkallani tässä elämässä”.
Kannessa komeilee kuva vuodelta 2015. Kaisu Pihlaja kättelee kuvassa presidenttiparia itsenäisyyspäivän juhlassa. Kavaljeerina perässä seuraa lapsenlapsi Jaakko Pihlaja.
Kaisu Pihlajan värikkään elämäntarinan tallentaminen sai alkupotkunsa jo aikaa sitten.
– Pojat ostivat meille vanhemmilleen lahjaksi tietokoneen sillä ajatuksella, että äiti kirjoittaa joskus elämänsä vaiheet talteen.
Kova työtaakka oli viedä pikkutytön hengen
Kaisu Pihlaja on selvinnyt elämässään idearikkaudella, tarmokkuudella, periksiantamattomuudella ja positiivisuudella. Sotavuodet olivat kuitenkin viedä häneltä hengen.
Kaisu oli 6,5-vuotias, kun perheen isä lähti sotaan.
Äidille jäi valtava työtaakka, ja tytär yritti auttaa niin paljon kuin pystyi. Se merkitsi kotitöitä tuvassa, navetassa ja pelloilla sekä pienemmistä sisaruksista huolehtimista samaan malliin kuin äiti konsanaan.
Kaisu lähetettiin usein kilometrien matkojen päähän jalan tai polkupyörällä hoitamaan asioita, kun kukaan muu talosta ei ehtinyt. Siinä ohessa oli vielä pikkulottatyöt ja koulukin.
Kaisu Pihlaja muistaa kehossaan edelleen sen lapsen tunteen, kun yrittää sinnitellä vielä senkin hetken yli, kun kaikki voimat on jo annettu.
Pihlaja kertoo, miten isä oli sotareissullaan kaatanut karhun, talja lähetettiin kotiin Kauhajoelle ja Kaisu laitettiin sitä hakemaan. Pienen tytön voimat eivät tahtoneet riittää yhtä aikaa pyörän ohjaamiseen ja hankalan, ison paketin kyydissä pitämiseen.
– Siltä reissulta jäi mieleeni koko elämänmittainen motto: ”Jos tästä selviän, selviän muustakin”.
Kun isä palasi rintamalta kotiin, Kaisu sairastui välittömästi vakavasti.
– Ajattelin varmaan, että nyt minun ei tarvitse enää jaksaa ponnistella ja annoin henkisesti periksi.
Sairaus vei Kaisulta väliaikaisesti näön ja liikuntakyvynkin, eivätkä ammattilaisetkaan enää uskoneet tytön selviämiseen. Toisin kuitenkin kävi.
Sotavuosien kokemukset ovat heijastuneet Kaisu Pihlajan elämässä voimakkaana isänmaallisuutena läpi elämän. Eläkepäivillään hän on muun muassa neulonut eli pohjalaisittain kutonut 665 sukkaparia 15 vuoden aikana jalasjärveläisille varusmiehille.
Ensimmäisenä asialla
Kaisu Pihlajasta piti alun perin tulla kätilö. Hän ehti jo valmistua apuhoitajaksi ja työskennellä sairaalassa, mutta sitten elämä lähti toisenlaisille urille.
Sen sijaan että Pihlaja olisi jatkanut kätilöopintoihin, hän tapasi tulevan puolisonsa Mauno Pihlajan ja lähti tämän kanssa Merikarvialle puutavara-alan yrittäjäksi. Pihlajan suku oli tunnettu isoista sahalaitoksistaan.
Puolison sairastuminen toi perheen kuitenkin jo vuonna 1966 Jalasjärvelle Mauno Pihlajan synnyinkotiin. Talo oli iso, kauniin pihapiirin ympäröimä ja sijaitsi kosken rannalla.
Tämä kaikki sai Kaisu Pihlajan kehittelemään uutta liikeideaa, johon kaikki eivät heti uskoneet, mutta kunnan johdolta löytyi vankka tuki.
Puolison kotitaloon perustettiin Pihlajan kevari.
Kaisu Pihlaja arvioi, että perheen yritys oli perustamishetkellään Suomen ensimmäinen kievarityyppinen palvelupaikka.
– Hyvin nopeasti niin valtakunnalliset kuin paikalliset sanoma- ja aikakauslehdet kiinnostuivat toiminnastamme. Muistan senkin hetken, kun olin siivoamassa tanssilattiaa häitä varten ja Seura-lehden toimittaja ajoi pihaan. Ei auttanut vedota arkivaatteisiin, vaan niin tehtiin haastattelut ja lehti julkaisi ison artikkelin.
Artikkeleita ilmestyi toinen toisensa perään ja paikka tuli tunnetuksi eri puolilla Suomea. Vieraita riitti.
Lepokodista juhlapaikaksi
Kaisu Pihlaja oli alunperin ajatellut, että voisi hoitajataidoillaan pitää jonkinlaista lepokotia. Perheet ja esimerkiksi sairauksista toipuvat voisivat huilata luonnonkauniissa ympäristössä ja nauttia talon tarjoiluista.
Heitäkin tuli, mutta talon täyttivät monien eri tahojen edustajat, jotka viipyivät työmatkoillaan talossa pitkäänkin.
Kun tuttu pariskunta piti häänsä Pihlajan kevarissa ja kun eräs äiti tilasi ruokatarjoilun perheelleen, kevarista alkoi kehittyä juhla- ja pitoruokapaikka. Emännän oli ryhdyttävä entistä enemmän kokiksikin.
Kaisu Pihlaja muistaa hetken, kun kevaria pyydettiin järjestämään hirvipeijaiset, eikä hän ollut koskaan valmistanut ruokaa hirvestä.
– Ajattelin, että nyt se myrkyn lykkäsi!
Kevarinpitäjä otti yhteyttä kotikylänsä kokeneeseen pitokokkiin.
– Hän opetti minulle perinteiset reseptit ja sen, koska se kotikalja pitää laittaa käymään. Niillä perinteisillä ruoilla olemme kestinneet vieraita, ja minä puolestani olen opettanut nämä reseptit miniälleni.
Kaisu Pihlaja kertoo, että entisajan perinteisiin juhlaruokiin kuuluivat niin laatikkoruat kuin lihapullat.
– En halunnut tarjota mitään teennäistä, vaan sen ajan kotoista ruokaa. Niinpä ostin naudan kieltä ja keittelin siitä leikkeleet.
Bussillinen vieraita pihassa varoittamatta
Joskus isonkin vierasjoukon ruokien valmistamiseen ei ole ollut juuri aikaa. Linja-auto on voinut kaartaa pihaan ilman etukäteisvaroitusta.
– Eräänkin kerran meille saapui näyttelijöitä ja laulajia. He halusivat kuvata joen rannassa filmin ja pyysivät, josko laittaisin jotain syötävää siinä filmin teon aikana.
Pelastus löytyi osin pakastimesta, joka oli jo siihen aikaan käytössä.
– Siinä oli mummu eli anoppini ohjattava perunoiden kuorimiseen ja pojat laittamaan astioita pöytään.
Nukkumaan sinne, mistä löytyi tilaa
Pihlajan kevari on ollut aina myös Pihlajan perheen koti.
Kaisu Pihlaja muistelee, miten perheen pojilla oli laukussa yövaatteet ja pienet tarvittavat tavarat, koska vieraille ja yöpyjille tehtiin aina ensimmäisenä tilaa. Oma nukkumapaikka löytyi milloin mistäkin päin taloa.
Pojat auttoivat kevarin töissä aina oman ikänsä ja voimavarojensa mukaan. Yrittäjyyttä he oppivat muun muassa silloin, kun vanhemmat luottivat heille kioskinpidon.
Äitienpäivänaatto virittääkin Kaisu Pihlajan kannustamaan vanhempia lastensa työntekoon ohjaamisessa.
– Sanoisinpa äideille ja isille, että antakaa lapsille vastuullisiakin töitä. Lapset huomaavat, että heihin luotetaan ja että he osaavat. Kun he myöhemmin todella tarvitsevat sitä osaamista, he muistavat sen työn, vaikka eivät olisi sitä pitkään aikaan tehneetkään.
”Ei ole enää kyyneleitä”
Kaisu Pihlaja jäi leskeksi 15 vuotta sitten. Vähän aiemmin hän oli menettänyt nuorimman poikansa tämän ollessa vasta 45-vuotias.
– Ajattelin, ettei minulla ole enää kyyneleitä.
Suru on kuitenkin kääntynyt kiitollisuudeksi.
– Kiitollisuudeksi niistä ajoista, jotka sain lapseni ja puolisoni kanssa viettää.
Kaisu Pihlaja uskoo, että hän on selvinnyt monista elämänsä haasteista positiivisella asenteellaan.
– Jos olisin ollut negatiivinen ja ajatellut vain kauheita asioita, ei työstä eikä elämästä olisi tullut mitään.
– Myös oma uskoni Luojaan on kannatellut. Yhdeksänkymppisenä suhtaudun kuolemaan rauhallisesti ja unelmoin sadunomaisesta taivasmatkasta, Kaisu Pihlaja hymyilee.
Mutta pöytälaatikossa on vielä paljon tekstejä, joita voisi laajentaa. Ehkä toisen kirjan verran.