Toukokuun 23. päivä vuonna 1973 oli keskiviikko.
Jorma Korpelalla olisi ollut työvuoro, mutta hän oli vaihtanut sen.
Puhelinsoitto ja huutavat tornisireenit muuttivat tilanteen: Korpela vietti seuraavat kolme vuorokautta Kokkolan sataman liepeillä sammuttamassa yhtä Suomen tuhoisimmista tulipaloista.
– Ensimmäinen ajatus oli, että voi hitto, voiko tuollaista tosiaan sattua. Sitten ei muuta kuin töihin. Ei siinä kerennyt kauan ihmetellä mitään, sanoo mies 50 vuotta myöhemmin.
Kun Korpela pääsi paikalle, oli selvää, että nopeaa sammutusurakkaa oli turha toivoa.
– Se oli nähtävissä kristallinkirkkaasti. Niin monta säiliötä paloi jo siinä vaiheessa. Miehiä oli liian vähän eikä vehkeitäkään tarpeeksi.
Esson öljyvaraston palossa savusi taivaalle 11 miljoonaa litraa polttonesteitä: bensiiniä, petrolia ja polttoöljyä. 18 miljoonaa litraa nesteitä kuitenkin säästyi, eikä henkilövahinkoja syntynyt.
Näin siitä huolimatta että pulaa oli sekä vedestä että sammutusvaahdosta, eikä senaikainen kalusto ollut lähelläkään nykyistä.
Paljon tehtiin siis oikein, mutta kokonaisuudessaan palo oli Korpelan mielestä monen onnettoman sattuman summa.
– Murphyn laki.
Palo syttyi pumppuhuoneessa, jonka mineriittikatto oli palokunnan saapuessa jo palanut puhki ja liekit löivät korkealle.
Tuli yritettiin nitistää 750 kilon jauheaggregaatin avulla, mutta sammutusvaahto lensi kattoaukosta suoraan taivaalle ja jauhe loppui kesken.
Toivo tulen laantumisesta sammui viimeistään siihen, että säiliöiden rintaventtiilit olivat jääneet auki. Moottoripetrolia ja bensiiniä valui omalla paineellaan pumppuhuoneeseen, jonne jäi palopesäke.
– Se oli siinä. Oltiin aseettomina ja toivottoman edessä, sanoo Korpela.
Parasta mitä hänen mukaansa saattoi toivoa, oli se, että raskaita tisleitä sisältävät säiliöt eivät syttyisi ja ihmiset saataisiin suojattua.
– Aikanaan ja nytkin tavoite on sama: pelastaa ihmiset, torjua suurin uhka ensin ja sen jälkeen rajoittaa palo pienimpään mahdolliseen. Se päämäärä oli karannut jo hyvin kauas.
Tällä hetkellä palo ei ole ainakaan liekeissä ja savussa mitattuna hiljentynyt aamuyön tunneista lainkaan. Juuri äsken hulmahti korkeuteen suorastaan atomiräjähdystä muistuttava tulipallo ja sen seurana musta savu.
Ylen toimittaja Risto Pohjanpalo raportoi radiouutisissa 23.5. 1973
Todellisuus
Käytännössä tulta vastaan taisteltiin sammutusvaahdolla. Samalla vielä syttymättömiä säiliöitä suojattiin ja viilennettiin vedellä. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kumpaakaan ei ollut tarpeeksi.
Kokkolassa ei oltu millään tapaa jälkijunassa - palopäällikkö arvioi tuolloin, että kaupungissa oli itse asiassa Vaasan läänin paras pelastusvalmius juuri monien öljyvarastojen takia. Esson palon kaltaiseen tapahtumaan ei kuitenkaan ollut varauduttu.
Autoissa oli siihen aikaan 1 100–1 400 litran vesisäiliöt. Ne olivat tyhjänä minuuteissa.
Palovesijohtoverkostoa ei Korpelan arvion mukaan ollut tuolloin kuin Porvoon kaltaisilla öljynjalostamopaikkakunnilla. Palopostien anti taas ei riittänyt mitenkään: se oli joitakin satoja litroja minuutissa, kun tarve oli tuhansille.
Onni oli, että kyseessä oli Kokkolan satama-alueen neljästä öljyvarastosta juuri Esso eikä esimerkiksi ylivoimaisesti suurin Nesteen varasto. Esso oli myös lähimpänä merta, josta tuli olennainen sammutusveden lähde.
– Siellä oli yli 20 autoa kärsä meressä vettä ottamassa, kuvaa Korpela.
Käytössä oli kolmituumaiset sammutusletkut. Pienemmillä ei tehnyt mitään: vesi oli niin kuumaa, että se haihtui ennen kuin ehti kohteeseen.
Varustus
Palomiesten varusteet eivät tuohon aikaan olleet lähelläkään nykytasoa. Palosuojattu puuvillahaalari suojasi viimalta, mutta ei pitänyt vettä eikä antanut suojaa säteilylämmöltä.
Kaikilla ei tosin ollut vielä haalariakaan, vaan sininen kenttäpuku ja sen päällä sadeasu.
Hanskat olivat rautakauppatavaraa ja vuorettomat. Hikinen tai veden kanssa osumaa ottanut käsi sai helposti siipeensä, jos joutui liian läheisesti tekemisiin lämmön kanssa.
– Vesi saattoi kiehua ja käsi muistutti sitten rapujuhlien päähenkilöä.
Visiiriä kaikilla ei ollut, ei Korpelallakaan.
– Säteilylämpö kohdistui suoraan ihoon. Kaikilla oli varsin ”terve” kasvojen väri, kuin hyvän etelänloman jäljiltä.
Uskoisin, että koko Suomessa ei pystytä varautumaan tällaiseen tilanteeseen, sattui tällainen missä tahansa. Ei riitä yhden kunnan voimat. Niin kuin nyt tässäkin nähdään: täällä on Vaasan läänistä parisenkymmentä palokuntaa ja silti ollaan helisemässä.
Palopäällikkö Sulo Ölander sammutustöiden keskellä 23.5. 1973
Kokemus
Olosuhteista ja riskeistä huolimatta henkilövahingoilta siis vältyttiin. Työnjohto toimi hyvin, sanoo Jorma Korpela. Kaikilla oli asemapaikkansa ja miehiä saatiin niin, että huilatakin sai jos adrenaliiniryöpyltä pystyi.
Esimiehet huolehtivat siitä, että pahimpiin riskipaikkoihin ei menty. Paloja roihahti siellä täällä, ja letkua ja muuta kalustoa jäikin liekkeihin. Ihmisiä ei.
– Ei hirvittänyt missään vaiheessa. Oli selkeä käsitys, miten tällainen palo käyttäytyy ja että riittävän huolella homma hoituu, sanoo Korpela.
Palokuntia oli koko läänin alueelta ja laajemmaltakin, senaikaisen arvion mukaan miehiä oli paikalla 200–300.
Työrupeama oli pitkä ja fyysinen, ja olosuhteet vaativat. Kokoluokassaan palo oli poikkeuksellinen. Rankimmat hetket urallaan Korpela sanoo silti kokeneensa rakennuspaloissa, sillä palavassa rakennuksessa uhkana on yhtä aikaa eksymisen, putoamisen ja hengitysilman loppumisen vaara sekä pimeys.
Palomiehiä tarvittiin vielä purkutöiden aikana jälkivartioon ja sammuttamaan töiden aiheuttamia pikkupaloja.
Noilla tienesteillä Korpeloille ostettiin ensimmäinen arkkupakastin.
Tuli ansiomerkki ja kiitosta niin ministeriöstä kuin läänintasolta. Esso lahjoitti paloasemalle väritv:n.
Juhla-ateriakin tarjottiin. Pihvi jäi Jorma Korpelan mieleen.
– Kuin naapurin kissasta tehty. Sitkeä, kuten mekin.
Samaan aikaan toisaalla
18-vuotias Arto Junttila heräsi Kokkolan Ykspihlajassa outoihin ääniin. Kun vielä nenä tavoitti savun hajua, Junttila ryntäsi veljensä kanssa ensin ikkunaan ja sitten ulos nähtyään, mistä on kyse.
– Esso palaa!
Palokuntia tuli koko ajan lisää, samoin uteliaita – niin paljon, että Ykspihlajan pääraitti meni tukkoon. Poliisi alkoi hoitaa liikenteenohjausta, ja Junttilan äidin pyörittämän Ranta-Baarin eteen tehtiin autoille kääntö- ja parkkipaikka.
Aamun valjettua Arto Junttila ja kaverinsa keksivät, että piipahdus Alkossa voisi parantaa luvassa olevaa showta. Sillä se suurpalosta lopulta tuli: 45-tuntinen sammutusurakka, jota katsomaan ajettiin ympäri maakuntaa – jopa taksilla.
Baari sai poikkeuksellisesti pitää ovensa auki ympäri vuorokauden, koska sen antimia tarvittiin. Kahvia kului yötä myöten, ja päivällä maistui olutkin. Junttilan isä ajoi tukussa tiuhaan.
Pojat saivat aitiopaikan: he kipusivat pöllipinon päälle pulloineen, ja palo roihusi parin, kolmensadan metrin päässä. Musiikin turvasi kotoa kipaistu mankka eikä nälkääkään tarvinnut nähdä, sillä makkaranmyyjä näki nopeasti markkinaraon auenneen.
– Oltiin pinon päällä ja myyjä oli alhaalla. Me tiputettiin sille rahaa, että paas pieni makkara ja se nosti sen meille.
Yksi seurueesta päätyi neuvomaan palomiehiä turhan lähelle sammutustöitä ja päätyi putkaan.
Hikeä sai katsomossakin pyyhkiä, mutta pelkoa ei pöllipinon päällä ollut, vaikka joitakuita tilanne hirvittikin. Nuoret miehet arvioivat, että pahimmillaankin tuli haukkaisi terminaalialueen lisäksi vähän metsää.
– Pikkuisen aattelin, että sammuuko tuo ikään, sanoo Junttila.
Junttilan verkkokalvoille on piirtynyt pysyvästi kuva öljysäiliön katosta, joka nousi hitaasti paineen mukana kunnes tipahti takaisin.
Tuuli kävi merelle päin, ja savu nousi korkeina patsaina. Kieltoalueita rajaamalla yritettiin pitää uteliaita loitolla, missä oli täysi työ.
Vain yhden kadunvarren talot jouduttiin evakuoimaan. Lähellä olleesta koulusta päästettiin oppilaat kotiin kesken päivän, sillä nämä olivat niin rauhattomia, ettei koulunkäynnistä tullut mitään.
– Jotenkin tuli on kiehtova elementti. Ja palomiehet sankareita. Tuli oli vihollinen ja sankarit hyökkäsivät – se oli kuin jännitysnäytelmä, sanoo Arto Junttila.
Junttila oli vasta palannut vuoden komennukselta meriltä ja on siis tullut nähneeksi monenlaista, mutta Esson palo jäi mieleen.
– Paras tulipalo, jossa olen ollut. Se oli kuin iso karnevaali, kansantapahtuma.
Asia puhutti jälkeenpäinkin. Osa asukkaista suhtautui kriittisesti suurteollisuuden laajenemiseen ja turvatoimiin, jotka Junttilan mukaan kuitenkin paranivat koko ajan.
– Tuli suoja-aitoja ja vartijoita. Aiemmin satamassa oli vain Asiaton oleskelu kielletty -kyltti ja sekin niin korkealla, ettei sitä kukaan nähnyt.
Tulipalo oli niin iso tapaus, että siitä uutisoitiin myös maailmalla. Kun tieto saavutti Junttilan edellisen aluksen, kaverit velmuilivat lähettämällä postikortin: Kävit sitten tupakalla Esson pihalla.
Kehitys
Esson palon jälkeen alkoi muutos. Kehitystä tapahtui niin teollisuuden käytännöissä kuin pelastajien varusteissa ja kalustossa.
Teollisuus rahoitti osaltaan hankintoja, eikä Kokkolan kaupunkikaan kitsastellut, sanoo Jorma Korpela. Suurpalossa kulutettuja nesteitä ja tuhoutunutta kalustoa korvattiin, mutta uuttakin tuli, kuten ensimmäinen säiliöauto paloasemalle hieman myöhemmin.
– Kyllä kalustokehitys oli voimakasta.
Kokemuksilla öljyvaraston palosta oli seuraavana vuonna kysyntää maan rajojen ulkopuolellakin, kuten Norjassa, joka oli vasta löytänyt öljyä.
Myös teollisuus muutti käytäntöjään. Kokkolassa perustettiin tehdaspalokunnat, sillä suurteollisuusalue laajeni voimakkaasti ja riskit ymmärrettiin.
Millainen urakka vastaavan palon sammuttaminen olisi nykyään? Sitä ei toivottavasti saada tietää, sillä sellaisen syttyminen on Jorma Korpelan mukaan hyvin epätodennäköistä.
Palavien nesteiden varastointi ja turvallisuuskäytännöt ovat muuttuneet ratkaisevalla tavalla. Terminaaleissa on automaattiset sammutus- ja jäähdytysjärjestelmät vaahtovaleluineen ja hyvin tiukat käytännöt. Pumppuja ei auota käsin ja virtausventtiilit napsahtavat kiinni, jos kulutusta ei ole.
– Järjestelmä on korjannut inhimillisen erehtymisen mahdollisuuden varsin perusteellisesti. En pidä tuollaista paloa kovin todennäköisenä, sanoo Korpela.
Palovesiverkosto takaa vedensaannin ja sammutusvaahtonesteen saatavuus on eri tasolla kuin tuolloin. Toisaalta nesteet ja sammutuskalusto ovat kehittyneet niin, että aiempaa vähempikin määrä riittää.
Ne aikanaan kolmituumaiset letkutkin ovat nykyään kuusituumaisia, ja niiden sammutusteho on kasvanut yli seitsenkertaiseksi Esson palon aikaan verrattuna.
Palon lopullista syttymissyytä ei koskaan saatu varmasti selville. Oletus on, että tapahtumat saivat alkunsa säiliöauton kuljettajan unohduksesta säiliön täytön jälkeen.
”Eikö hän muistanut katkaista virtaa polttoainetta syöttävistä pumpuista, vaan jätti ne käymään? Sattuiko kenties niin, että ylikuumentuneet pumput sytyttivät niissä olevan polttoaineen palamaan? (Sulo Saari: Pienen kaupungin suurpalot, 2005)
Jorma Korpela ei nimeäisi yksittäistä henkilöä syypääksi ja muistuttaa, ettei ketään tuomittu palosta. Työsuhteen purkamisia siitä hänen mukaansa silti seurasi.
Entäpä jos
Palontorjunta-lehti teki Esson palosta laajan erikoisnumeron, jossa silloiset palopäällikkö ja palomestari käyvät läpi monia tilanteeseen vaikuttaneita onnettomia olosuhteita ja sattumuksia.
Jos rintaventtiilit olisivat olleet kiinni, nesteet eivät olisi syöksyneet tiloihin ja palo olisi jäänyt pienemmäksi.
Jos kyseessä ei olisi ollut vartioimaton varasto tai jos pumppuhuoneessa olisi ollut edes automaattinen paloilmoituslaitos tai mieluummin sammutuslaitos, tilanne olisi ollut toinen.
Jos pumppaamo olisi ollut kauempana säiliöistä ja rakenteeltaan erilainen.
Jos tynnyrivarastot eivät olisi vaikeuttaneet sammutustöitä.
Jos säiliöt olisi vallitettu paremmin ja yhdessä vallituksessa olisi ollut vähemmän säiliöitä.
Jos kalusto olisi ollut parempaa ja sitä olisi ollut enemmän.
Jos tällaisen sammutustyön asiantuntijat olisi nimetty ja löydetty helpommin.
Ja monta muutakin jossia.
Niin kuin Jorma Korpela sanoo: Murphyn laki.
Paloon liittyvät faktat ovat osin arvioita. Apuna on käytetty Palontorjunta-julkaisun erikoisnumeron tietoja (6/1073), Sulo Saaren kirjaa Pienen kaupungin suurpalot ja Ylen arkistosta löytyneitä audiohaastatteluja.
Juttua varten on haastateltu myös apulaispelastusjohtaja evp. Matti Koivistoa, palossa työskennellyttä Bo-Erik Vikströmiä ja tuolloin VPKn toiminnassa mukana ollutta Jan Anders Enlundia.
Elävä arkisto: Ykspihlajan öljyvaraston suurpalo pimensi Kokkolan taivaan