Ukrainan puolustussotaa Venäjän hyökkäystä vastaan on toistuvasti kutsuttu oikeutetuksi sodaksi. Mielenkiintoista tässä keskustelussa on ollut se, että sitä ovat käyneet etupäässä teologit.
No, jo kreikkalais-roomalaisessa maailmassa sotaa pidettiin niin poikkeavana tilana, että sodan aloitti ja lopetti papisto.
Sota kääntää päälaelleen rauhanajan yhteiskuntien perusasiat. Raamatun kymmenessä käskyssäkin mainittu ”älä tapa” unohtuu. Sodassa autuaita eivät ole rauhantekijät, vaan tappajat.
Uskonnolliseen maailmankuvaan kuului aikoinaan, että jumalten niin halutessa Daavid voittaa Goljatin. Kun jumalien uskottiin siunaavan vain oikeutettua sotaa, ei muunlaista sotaa kannattanut käydäkään. Tämä rajoitti syitä, joiden varjolla sotaan voitiin lähteä.
Sotaan piti kuitenkin varautua. Kun alun perin pasifistinen kristinusko voitti alaa, sekin joutui miettimään sodan oikeutusta puolustaakseen ja levittääkseen omaa oppiaan.
Kirkkoisä Augustinus piti sotaa valitettavana mutta välttämättömänä tilanteissa, joissa oikeudenmukainen sota palauttaisi pahantekijöiden loukkaaman moraalisen järjestyksen.
Nykyäänkin hirmutekoja perustellaan sillä, että moraalista järjestystä uhkaavat ihmisyyden viholliset on hävitettävä.
Augustinuksen mukaan pahantekijöiden voitto oli sodan kärsimyksiä suurempi paha. Suuremman pahan estämiseksi jumalallinen oikeutus salli, ja jopa vaati, rajoittamatonta sodankäyntiä. Sellaista kuvataan esimerkiksi Vanhassa testamentissa.
Kuluneina vuosisatoina nationalismi ja muut ideologiat ovat syrjäyttäneet jumalista haettua oikeutusta – mutta vain osin. Nykyäänkin hirmutekoja perustellaan sillä, että moraalista järjestystä uhkaavat ihmisyyden viholliset ja kehityksen jarrut on hävitettävä.
Mutta tavallaan vielä ongelmallisempaa on, ja oli, pragmaattisuutta painottavan vallan filosofin Niccolò Machiavellin näkemys. Sen mukaan sota on oikeutettua silloin, kun se on tarpeellista.
Käytännössä kaikkia sotia pyritään oikeuttamaan puolustussotina. Termin varjolla mahdollistetaan myös hirmuteot.
Jos sotamme on oikeutettu, miksi emme käyttäisi kaikkia käytettävissä olevia keinoja varmistaaksemme oikeuden toteutumista?
Uskonnolliset opit sekoittuivat ajan myötä lainopillisiin ajatuksiin. 1600-luvulla oikeutetun sodan ajatus maallistui ja muuntui juridiseksi termiksi, bellum iustumiksi. Samalla sodan aloittamisen oikeutus erotettiin sodankäynnin oikeutuksesta.
Se tarkoitti, että syyt sodan aloittamiseen eivät silti oikeuttaneet käymään sotaa ilman rajoja ja sääntöjä. Sotaa oli käytävä oikeudenmukaisesti tarpeetonta kärsimystä välttäen ja vain niin pitkään, kunnes sodan tavoitteet oli saavutettu.
Mutta ajatukseen liittyy ristiriita. Jos sotamme kerran on oikeutettu, niin miksi emme Augustinusta mukaillen käyttäisi kaikkia käytettävissä olevia keinoja varmistaaksemme oikeuden toteutumista? Miksi me siinä tilanteessa kuvainnollisesti taistelisimme toinen käsi selkämme taakse sidottuna?
Tähän on kolme syytä.
Ensinnäkin, sodankäynnin rajoittaminen hyödyttää myös sotaa käyviä osapuolia. Esimerkiksi Ukraina ja Venäjä ovat kaikesta huolimatta vaihtaneet sodan aikana useasti vankeja.
Pidemmällä tähtäimellä on syytä muistaa, että sodankäynnilläkin tähdätään rauhaan. Filosofi Immanuel Kantin mukaan sodassa ei pidä syyllistyä vihollisuuksiin, jotka tekevät luottamuksen mahdottomaksi tulevan rauhan aikana tavalla, joka uhkaa tätä samaista rauhaa.
Toiseksi, sodan oikeutus häviää, jos tapamme käydä sotaa on ristiriidassa sodan perustelujen kanssa.
Venäjä ei voi samaan aikaan väittää ”suojelevansa Donbasin asukkaita” ja tappaa heitä. Länsimaiden lupaus tuoda Afganistaniin ja Irakiin demokratiaa kuulostaa irvokkaalta, jos maat samaan aikaan syyllistyvät ihmisoikeusrikkomuksiin.
Ja kolmanneksi, jos käymme sotaa epäoikeudenmukaisesti, se moraalinen järjestys järkkyy, jota juuri pyrimme sotimalla suojelemaan. Syntyy kysymys, onko voiton hinta liian korkea? Onko voitto niin arvokas, että voimme muuttua vihollistemme kaltaiseksi?
Onko voitto siis niin arvokas, että voimme muuttua vihollisemme kaltaiseksi?
Perimmiltään tätä kysymystä liippasi kansanedustaja Jussi Halla-ahon kommentteihin liittyvä keskustelu venäläisten sotilaiden demonisoinnista, tai ukrainalaisviranomaisten närkästys, kun ihmisoikeusjärjestö Amnesty vertasi heitä systemaattisiin sotarikoksiin syyllistyneisiin venäläisiin miehittäjiin.
Onko voitto siis niin arvokas, että voimme muuttua vihollisemme kaltaiseksi? Spontaanin vastauksen pitäisi olla ehdoton ei.
Oikeutettua sotaa on käytävä oikeudenmukaisella tavalla. Muuten hävitämme jotain, jota emme koskaan saa takaisin.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja pitää sotaa pahana, joskus oikeutettuna mutta aina traagisena.
Voit keskustella kolumnista 1.6. klo 23.00 asti.