Leijonat hävisi Kanadalle puolivälieräottelun ja putosi jääkiekon MM-kisojen mitalipeleistä pois.
Siinä ei ole mitään erityisen yllättävää.
Suomi pelasi torstaina hyvän ottelun. Leijonilla oli riittävästi maalipaikkoja alusta lähtien. Oli Kaapo Kakon läpiajo, oli Kasperi Kapasen avopaikka.
Mutta tehottomuus vaivasi. Vain Teemu Hartikainen onnistui maalinteossa.
Maalivahtipeliinkään Suomi ei kaatunut. Emil Larmi hoiti ruutunsa kelvollisesti.
Kanada vain oli tässä ottelussa Suomea parempi. Jokaisella osa-alueella. Mitään seliteltävää ei jäänyt kenellekään.
MM-kisojen pelisysteemi on armoton. Yksi ottelu ratkaisee, onnistuiko turnaus vai ei.
Leijonille tappio on luonnollisesti tyly pettymys, mutta mistään katastrofista ei ole kyse. Eikä kannata rakennella kriisiä edes alkusarjan otteista, vaikka Suomen pelistä puutteita löytyikin.
Yksi ihmetyksen aihe Leijonien turnauksesta tosin löytyy. Miksi ihmeessä Jukka Jalonen päätti sekoittaa hyökkäysketjut vasta puolivälierän kolmannessa erässä?
Kanada-pelin päätöserässä Jalonen pani kaiken hyökkäyksessä uusiksi. Vihdoin samaan kolmikkoon pääsivät turkulaiset tähdet, hyvät ystävät Kakko ja Mikko Rantanen. Miksei Kakon ja Rantasen yhteispelin toimivuutta kokeiltu heppoisissa alkusarjan peleissä?
No, sitä on turha enää jossitella.
Nämä kisat alkavat isompien kiekkomaiden osalta vasta puolivälierävaiheessa. Sveitsi tarjosi siitä erinomaisen esimerkin. Se pelasi loisteliaan alkusarjan, mutta hävisi puolivälierässä Saksalle. Alkusarjan merkitys on, kuten jo aiemmin todettu, lähes mitätön.
Lauantain välierissä nähdään pelit Kanada–Latvia ja USA–Saksa.
Suomen joukkueen kohdalla toteutui lopulta vanha sanonta: kaikki putket katkeavat joskus.
Leijonien uskomaton voittokulku, joka alkoi keväällä 2019 Slovakian MM-kisoista, hakee vertaistaan.
Ensin sensaatiomainen mestaruus, jota kukaan ei odottanut. Sitten koronasulkujen poistuttua MM-hopeaa vuoden 2021 turnauksesta, niukimmalla mahdollisella erolla kultaan, eli tappio finaalin jatkoajalla.
Vuosi 2022 oli täyttä sinivalkoista dominointia. Olympiakulta Pekingissä ja MM-kulta Tampereella. Uskomaton vuosi.
Jalonen loi voittokoneen, jolle ei ennen tätä kevättä löytynyt pysäyttäjää.
Suomen jääkiekkoa rakastava kansa on mylvinyt vuosikaudet Leijonien voitoille. Jalosen johtama joukko on kerännyt – ansaitusti – käsittämättömän suuren huomion härmässä. Ja Jääkiekkoliitto on kerännyt kaksilla peräkkäisillä kotikisoilla valtavan kasan rahaa.
Mutta samalla Leijonien kultainen kimallus on sokaissut Jääkiekkoliiton pahemman kerran. Lähes kaikki muu on jäänyt enemmän tai vähemmän hunningolle.
Epäkohtia löytyy niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kirjan.
Aloitetaan MM-kisoista.
Lippujen hinnat ovat pilvissä, tavallisen kaduntallaajan kukkaron ulottumattomissa. Areena pullistelee yritysvieraita, tunnelma peleissä on useimmiten vaisu. Fanikatsomo olisi ratkaissut tilanteen, mutta se ei Jääkiekkoliittoa tuntunut kiinnostavan.
Näiden kisojen varjossa tapahtui jotain todella irvokasta, josta jo aiemmin kirjoitin. Jääkiekkoliiton toiminta epäillyissä rasismitapauksissa ja niiden jälkiselvittelyissä antaa kuvan ylimielisestä, omalakisesta puuhastelusta, jossa esimerkiksi yhdenvertaisuusvaltuutetun lausunnot ja sovintoehdotukset voidaan hylätä.
Mustaa on tuskaisen vaikeaa värittää valkoiseksi, mutta yrityksen puutteesta Jääkiekkoliittoa ei voi syyttää.
Myöskään lasten ja nuorten perusoikeudet eivät näytä koskevan Jääkiekkoliittoa. Tätä asiaa käsiteltiin Urheiluhullut-ohjelmassa. Liiton luomat juniorien seurasiirtosäännöt eivät ole tästä maailmasta. Ne ovat Jääkiekkoliiton omasta valtakunnasta.
Urheilu on tullut viime vuosien aikana ilahduttavalla tavalla osaksi muuta yhteiskuntaa, mutta jääkiekko tuntuu Suomessa olevan se viimeinen linnake, jossa elellään kaukana yhteiskunnan normaaleista säännöistä.
Minkä tahansa yrityksen tai yhdistyksen on 2020-luvulla oltava avoin ja päätöksenteoltaan läpinäkyvä. Aikaamme kuuluu myös yhteiskuntavastuu, sen kantaminen. Koskahan tämä ymmärrettäisiin Jääkiekkoliiton toimistolla?
Tuoreimmat tapaukset ovat osoittaneet, että Jääkiekkoliitto elää menneisyydessä. Samaan aikaan se on unohtanut huolehtia tulevaisuudesta.
Naisten jääkiekko on unohdettu täysin. Entinen arvokisojen pronssiautomaatti on luisunut mitalipelien ulkopuolelle, mutta ketään ei kiinnosta. Naisleijonat on ollut lukuisten kohujen keskipiste, mutta Jääkiekkoliitosta ei ole löytynyt johtajaa, joka saisi hommat oikeille raiteille.
Kannattaisi ehkä pitää mielessä, että naisten jääkiekossa on tämän marginaalilajin merkittävin kasvupotentiaali.
Poikien maajoukkueissa tilanne on vähintäänkin huolestuttava. Ensinnäkin tietysti siksi, että menestystä ei tule, mutta vielä enemmän siksi, että juniorimaajoukkueet on annettu vääriin käsiin. Valmentajiksi on palkattu pääasiassa liigatasolla epäonnistuneita luotseja.
Nyt tämä kaikki edellä mainittu lävähtää esiin, kun Leijonien kultainen esirippu on pudonnut pois. Lähitulevaisuus tulee määrittämään merkittävästi koko lajin suunnan Suomessa.
Jos Jääkiekkoliitto haluaa jääkiekon pysyvän jatkossakin Suomen suosituimpana lajina, on isojen johtopäätösten aika.
Jääkiekkoliiton on muututtava pikavauhdilla.
Avoimemmaksi, yhteiskuntavastuulliseksi toimijaksi, joka pitää lätkän koko kansan saatavilla, ottaa naisten ja nuorten jääkiekon tulevaisuuden tosissaan – ja kantaa vastuunsa epäkohtien korjaamisessa.
Mitä ajatuksia kirjoitus herättää? Voit keskustella aiheesta 26.5. klo 23 asti. Kommentoitiin tarvitset Yle Tunnuksen.
