Nuorta kirjailijaa sylettää. Hän inhoaa imeliä iskulauseita joissa ylistetään lukemista ja kirjallisuutta. ”Lukeminen kannattaa aina” tai ”Kirjat rakentavat siltoja, ei muureja”.
– Minun lapsuuteni yhteisössä kirja oli vihamielinen symboli. Kirja osoitti meille paikkamme. Meidän tulisi hävetä, sillä emme lukeneet, kertoo kirjailija Édouard Louis Ylen haastattelussa.
– Kun aloin kirjoittaa, en tehnyt sitä rakkaudesta kirjaan vaan vihasta sitä kohtaan.
Kun Louis julkaisi esikoisteoksensa Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Bellegueule, 2014), hän oli vain 21-vuotias.
Lotta Toivasen vuonna 2019 suomentama teos herätti Ranskassa valtavasti keskustelua. Monet poliitikot tuomitsivat kirjan valheellisena. Samaa oli sanonut kustantamo, johon Louis lähetti käsikirjoituksensa tarjolle ensimmäiseksi. Hylky tuli sillä kertaa.
Teos sai lopulta arvostetun esikoiskirjan Goncourt -palkinnon. Silti monet eivät halunneet uskoa, että kirjan kuvaama Ranskaa on olemassakaan. Ja juuri siksi Louis kirjoittaa.
Jo nosta pääsi köyhä kansa!, lauletaan Marseljeesissa
Louis on kotoisin Hallencourtista. Se on Pohjois-Ranskassa sijaitseva näivettynyt teollisuuspaikkakunta. Asukkaita on alle kaksituhatta ja heistä suuri osa työttömiä.
Louisin perhe eli köyhyysrajan alapuolella. Isä oli ensin töissä tehtaassa, mutta työ ja alkoholi pilasivat hänen terveytensä ja hän jäi elämään perustuen varaan. Äiti oli kotona hoitamassa viittä lasta.
Kodin seinät ja petivaatteet olivat homeessa, mutta jokaisessa huoneessa oli televisio. Niitä isä pelasti kaatopaikalta ja korjaili perheen käyttöön. Kirjoja ei lukenut kukaan.
Édouard Louis oli perheen keskimmäinen, hintelä ja tyttömäinen poika, jolla oli hento korkea ääni.
– Minua kiusattiin koulussa. Toiset pojat löivät ja sylkivät päälleni.
– Minua kutsuttiin hintiksi ja homppeliksi jo pienenä, Louis kertoo.
Louis tekee selväksi, että Hallencourtin kaltaisissa kylissä kaikilla vähänkään poikkeavilla oli ankarat oltavat.
Eikä helppoa ollut aina niillä normaaleina pidetyilläkään. Miehiltä odotettiin karskia käytöstä, johon koulussa pärjääminen, lukeminen tai sivistys eivät kuuluneet. Sen sijaan raaka työnteko, ryyppääminen, tappeleminen ja naisten halveksunta olivat suotavia.
– Aina sanotaan, että kyllähän hänen kelpaa, valkoisen heteromiehen. Mutta ei se minun synnyinseuduillani ollut mikään lottovoitto sekään.
– Miehet joivat ja tappelivat itsensä huonoon kuntoon. Isoveljeni on kuollut ja isäni on viisikymppinen ja kävelee vaivoin rollaattorin kanssa.
Kuuntele Lukupiiri Tulusto&Kylmälän kiihkeä keskustelu kirjasta:
Luokkayhteiskunnan loppu
Édouard Louis kertoo tuhkimotarinasta, joka on tuttu elokuvista ja kirjallisuudesta. Siinä poikkeuksellinen lapsi nousee ryysyistä rikkauteen oman lahjakkuutensa voimalla.
Louis ei halunnut olla uusi Billy Elliot tai Vihervaaran Anna. Hän ei paennut kotikylästään, koska oli lahjakas ja jotenkin vapaampi sielu kuin muut. Hän pakeni henkensä edestä. Hänen kaltaisensa ihminen ei olisi voinut elää Hallencourtissa.
Yksi syy pakoon oli se, että Louis oli se, miksi häntä haukuttiin, homoseksuaali. Mutta palataan siihen myöhemmin.
Louis pääsi ilmaisutaidon lukioon, valmistui sieltä sukunsa ensimmäisenä ylioppilaana ja jatkoi yliopistoon. Louis oppi lukemaan kirjoja ja katsomaan laatuelokuvia. Niistä hän huomasi, ettei hänen lapsuuttaan ollut olemassakaan. Hän oli näkymätön.
– Vasemmistopolitiikkassa tapahtui jonkinlainen vastavallankumous 1980-luvulla. Vasemmisto halusi sanoutua irti marxismista.
– Kukaan ei enää halunnut puhua köyhyydestä, työväestä tai pätkätyöläisistä, Louis analysoi.
Sosiologiaa opiskelleen Louisin yhteiskunta-analyysi on viiltävää. Hänen mielestään asenne valui vasemmistosta muualle yhteiskuntaan. Köyhälistö katosi puheista kokonaan, kun meille alettiin tolkuttaa, että luokkayhteiskuntaa ei enää ole.
Yhteiskuntaa peilaava taide muuttui samaan aikaan samaan suuntaan. Köyhyyskuvastoa löytyy kyllä kirjallisuuden historiasta, mutta nykykirjallisuus ei sitä juurikaan käsittele, Louis väittää.
– Sanat eivät ole niin vahvoja kuin luulemme. Köyhät eivät katoa minnekään sillä, että sanomme, ettei heitä ole, Louis sanoo.
– Katkeroitunut, hyljätty työväenluokka kääntyi lopulta äärioikeiston puoleen. Sama tapahtui sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.
Myös kirjailijan kotikylä on nyt äärioikealla. Asukkaat ovat löytäneet syyn kurjuudelleen maahanmuuttajista.
Heteronormatiivisuus hämmensi lasta
Seksuaalinen suuntautuminen oli siis yksi syitä Louisin pakoon kotikylästään.
Louis kuvaa homopojan elämää ahdasmielisessä kylässä koskettavasti. Pieni poika tajuaa olevansa erilainen, muttei ymmärrä miksi. Miksi hän pukeutuu salaa siskon vaatteisiin, miksi tytöt eivät ala kiinnostaa, miksi hän elehtii liikaa, kuten vanhemmat tylyttävät.
Lukioikäisenä Louisille avautui täysin uusi maailma. Hän tajusi, että homoudesta on kirjoitettu kirjoja, tehty elokuvia ja politiikkaa. Asia on aivan tunnettu ja tavallinen. Hän ei olekaan ainoa.
– Konservatiivit aina pelottelevat, että puhe homoseksuaalisuudesta vahingoittaa lapsia.
– On ihan absurdia ajatella, että lapset olisivat jonkinlaisia neutreja 18-vuotiaiksi tai 16-vuotiaiksi ja voisivat sitten jotenkin valita seksuaalisen suuntautumisensa kuin kaupan hyllyltä, Louis tuhahtaa.
Hänen mielestään tässä ajattelussa on ongelmallista myös se, että heteroseksuaalisuutta ei mielletä valintana tai näkemyksenä. Sen oletetaan olevan normi. Sitä tavallista seksuaalisuutta, johon synnytään.
Louis itse kokee kasvaneensa heteroseksuaalisuuden läpitunkemassa maailmassa. Naisen ja miehen välistä intohimoa tunki televisiosarjoista, elokuvista, sarjakuvista. Kirkko saarnasi naisen ja miehen välisestä avioliitosta.
– Jos minulle olisi silloin kerrottu homoseksuaalisuudesta, se olisi ollut kuin viesti ulkoavaruudesta!
Nyt kolmekymppinen Édouard Louis on julkaissut kuusi teosta, joista viisi on romaaneja. Kaikki romaanit kertovat hänen omasta tai perheenjäsentensä elämästä eri näkökulmista.
Ei ihme, että häntä on verrattu 2022 Nobel-palkittuun ranskalaiskirjailijaan Annie Ernaux`iin.
Nyt Louis miettii uusia keinoja kertoa köyhistä. Hän tietää, että kirjallisuus ei riitä. Hän tietää tällä hetkellä tavoittavansa vain ne, joilla on varaa ja aikaa makoilla sohvalla lukemassa kaunokirjallisuutta.
Louis on tehnyt suunnitelman. Hän aikoo esiintyä enemmän mediassa, käydä mielenosoituksissa, kirjoittaa suoraa poliittista tekstiä. Ehkä joku tämän päivän Eddy tuolla jossain, köyhyysrajan alapuolisessa todellisuudessa kuulee ja tajuaa, ettei ole yksin.
Lue lisää:
Köyhyys voi uhata jopa joka kolmatta duunaria – ”Meinasin pudota penkiltä, kun näin tulokset”