Helmikuu 2022. Rostislav Grinishin seuraa järkyttyneenä uutisia. Venäjä on juuri hyökännyt Ukrainaan ja pommittaa Grinishinin synnyinkaupunkia, Länsi-Ukrainassa Karpaattien vuoriston juurilla sijaitsevaa Kolomyjaa. Kaupungin lähistöllä on Ukrainan sotilastukikohtia.
Grinishin ei ole asunut Kolomyjassa vuosikymmeniin, mutta äiti, veljet ja sukulaiset ovat edelleen siellä.
Työnantaja on heti sodan alettua linjannut, että joukkueessa ei puhuta Ukrainan tapahtumista, vaan keskitytään urheiluun. Grinishin valmentaa Toljattissa, vaikka varsinainen koti on vaimon ja tyttären luona Pietarissa.
Grinishinin puhelin soi. Langan toisessa päässä kuuluu tuttu ääni. Soittaja on Helsingin IFK:n miesten käsipallojoukkueen manageri Ville Leppänen.
Myös Leppänen on seurannut uutisia, ja on huolissaan ystävästään. Leppänen haluaa tietää, missä Grinishin on, ja kuinka hän pärjää.
Grinishin on šokissa. Hän ei pysty käsittämään, miten joku voi alkaa pommittaa toista maata. Maata, jossa hänellä on perhettä.
– Ville kysyi, miten minulla menee, ja tarvitsenko apua. Sitten hän ehdotti, että palaisin HIFK:hon.
Grinishin valmensi HIFK:ssa sekä miesten että naisten joukkueita vuosina 2017–2020. Silloin ura Suomessa katkesi koronan pysäytettyä urheilusarjat, eikä jatkosta ollut tietoa. Grinishin sai hyvän tarjouksen Venäjältä, ja muutti perheineen sinne.
Nyt sota oli tuomassa heidät takaisin Suomeen.
”Venäjältä en olisi voinut auttaa”
Maaliskuu 2023. Grinishin valmistaa cappuccinoa keittiössään Länsi-Pasilassa. Olohuoneesta kuuluu lastenohjelmien ääniä. Perheen 6-vuotias tytär Victoria on kipeänä ja jäänyt kotiin isänsä kanssa. Jouluvalot roikkuvat edelleen keittiön ikkunassa, sillä ne ovat Victorian mieleen.
Asunto on sama, jossa Grinishinit asuivat viimeksi Helsingissä ollessaan. Se oli sattumalta saatavilla, juuri kun perhe oli muuttamassa takaisin. Alue tuntuu kodilta.
Grinishin hörppää cappuccinoa punaisesta HIFK-mukista, jonka kyljessä on seuran motto ”En gång IFK, alltid IFK”, ja sen alapuolella Grinishinin lempinimi ”Rosti”.
Grinishinin ja seuran välit ovat selvästi lämpimät. Kun Leppänen viime vuonna tarjosi mahdollisuutta palata Venäjältä Suomeen, ei Grinishin asiaa kauaa miettinyt.
– Pohdin tilannetta, kasasin ajatuksiani ja nukuin yön yli. Keskustelimme tilanteesta vaimoni kanssa ja teimme päätöksen seuraavana päivänä. Arvostan Villen tekoa suuresti.
Grinishin kärräsi muuttokuormaa autolla Pietarista Helsinkiin. Perhe pakkasi sen minkä tarvitsi, mutta kaikkea ei saatu mukaan. Grinishinillä on edelleen omaisuutta Pietarissa, johon hän ei enää pääse käsiksi ja jonka lopullisesta kohtalosta hänellä ei ole tietoa.
Muuttopäätös syntyi nopeasti, sillä huoli Ukrainassa asuvasta äidistä ja sukulaisista oli suuri.
– Päätin, että tärkeintä on pystyä näkemään perhettäni ja auttaa heitä. Nyt se on mahdollista. Venäjältä en olisi esimerkiksi voinut auttaa heitä taloudellisesti.
Grinishin tiesi, että niin sanottu erikoisoperaatio ei olisi ohi muutamassa päivässä, vaikka niin väitettiin.
– Tunnen kansani, tiesin, että ihmiset ovat valmiita taistelemaan ja puolustamaan itsenäisyyttään. On kauheaa, että ihmishenkiä menetetään. Mutta Ukraina ei ole kaatunut, se on pääasia.
Äitiään Grinishin ei ole nähnyt kolmeen vuoteen. Isän hautajaiset ovat edellinen kerta, kun sukulaiset olivat yhdessä. Nyt Grinishinillä on tapana olla äitinsä ja Italiassa asuvan siskonsa kanssa yhteydessä videopuhelun välityksellä muutaman kerran viikossa.
Venäjän passi rajoittaa mahdollisuuksia
Grinishin syntyi vuonna 1975 silloisessa Neuvostoliitossa. Kotikaupungissaan hänelle oli tarjolla tehdastyöläisen elämä. Urheilu tarjosi hänelle mahdollisuuden toisenlaiseen tulevaisuuteen.
Käsipallo vei Grinishinin Venäjälle, jossa hän pelasi käsipalloa ammatikseen. Myöhemmin valmentajan uraa tehnyt Grinishin sai 20 vuotta sitten Venäjän passin. Vielä silloin se helpotti elämää, sodan alettua asiat muuttuivat. Euroopassa liikkuminen on vaikeaa.
– Minulla oli ennen Neuvostoliiton passi, mutta 2000-luvun alussa oli hankittava uusi. Olin asunut Pietarissa vuodesta 1991, ja elämäni oli suurilta osin Venäjällä. Mutta silloin ei voinut tietää, että tällaista tulisi tapahtumaan.
Euroopan käsipalloliitto on monen muun lajiliiton tapaan suositellut, että seurat eivät hankkisi venäläisiä riveihinsä.
Huipputason valmentajakoulutuksia käyneellä Grinishinillä on EHF:n korkein mahdollinen valmentajatutkinto, ja hän voisi periaatteessa valmentaa missä tahansa. Nyt hän on kuitenkin Suomessa, jossa käsipallo on pieni laji.
Elämän arvaamattomuus on käynyt Grinishinille selväksi. Tulevaisuuden hahmottaminen on mahdotonta.
Tällä hetkellä perhe panostaa elämään Suomessa ja tavoite on jäädä tänne. Kielen haltuun ottaminen on koko perheen yhteinen tavoite.
– Haluan oppia puhumaan suomea, ja ehkä hakea kansalaisuutta, jos vain mahdollista. Mutta saa nähdä. Elämä on elämää. Koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Grinishin valmentaa HIFK:n miesten ja naisten joukkueita. Molempien kausi alkaa lauantaina 16.9. otteluilla Cocksia vastaan.