Tamperelainen Kristiina Taalikka matkustaa maanantaina Viroon. Tiedossa on kaikkea muuta kuin tavallinen Tallinnan reissu. Taalikka lähtee nimittäin hakemaan oppia sodassa tarvittavien naamiointiverkkojen tekemiseen.
Vapaaehtoiset ovat tehneet Virossa verkkoja Ukrainan sodan alusta asti. Kristiina Taalikan tarkoitus on siirtää opintomatkansa jälkeen taitoa eteenpäin Tampereella.
– Matkustan nyt oppimaan tekotavan ja oikeat materiaalit, Kristiina Taalikka kertoo.
Ajatus ukrainalaisten sotilaiden auttamisesta lähti lapasesta, kirjaimellisesti.
– Tutkin aikoinaan Twitterissä Ukrainan sotaan liittyviä asioita, ja vastaan tuli pyyntö liipaisinsormilapasista. Ainoa löytämäni ohje oli sotavuosilta, joten päädyin kirjoittamaan oman ohjeen ja jakamaan sitä.
Ukrainaan lähetettäviä lapasia alkoi syntyä sekä Taalikan ohjeella että muiden ihmisten omina variaatioina ympäri Suomen.
Käsintehty peittoaa teollisen verkon
Liipaisinlapasten maine kiiri, ja toukokuussa Kristiina Taalikkaa lähestyttiin sosiaalisessa mediassa uudenlaisella avunpyynnöllä: rintamalla tarvittaisiin myös naamiointiverkkoja.
Ne ovat sotakaluston ja sotilaiden piilottamiseen käytettyjä maastonvärisiä verkkoja, joita tehdään kiinnittämällä kankaanpalasia vanhoihin kalaverkkoihin. Käsintehdyissä verkoissa on elävyyttä, ja siksi niitä pidetään parempina kuin tehdasvalmisteisia.
Verkkoja valmistetaan käytetyistä lumpuista ja kalaverkosta. Materiaalit ja väriskaala ovat tärkeitä: keinokuitu saattaa syttyä palamaan ja vääränlainen väritys paljastaa kohteen.
– Värikartat on määritelty tarkkaan. Kesällä on vihreän eri sävyjä, ja kun mennään syksyä ja talvea kohti, väri muuttuu, Taalikka tietää.
Opintoreissulta palattuaan Taalikka alkaa miettiä käytännön asioita huhtikuussa rekisteröidyn Avunkantajat-yhdistyksen väen kanssa. Tarvitaan ainakin tarpeeksi suuri tila verkkojen tekemiseen ja tarvikkeiden varastoimiseen.
Lumppumateriaalia metsästetään todennäköisesti kierrätyskeskuksista. Myyntikelvoton lumppu saataisiin naamiointiverkoissa hyötykäyttöön.
Pohjaverkon hankkiminen on työn alla.
– Toistaiseksi meillä vain monta sataa metriä siimaverkkoa, mutta se ei sovi tähän tarkoitukseen. Täytyy haalia rannikon kalasatamista luonnonmateriaaleista valmistettuja verkkoja, jotka ovat siellä ongelmajätettä, Taalikka suunnittelee.
Karjalainen veri velvoittaa
Eläkeläisellä on aikaa, mutta vapaaehtoistyö vie vaivannäön lisäksi myös rahaa. Tallinnaan Kristiina Taalikka matkustaa omakustanteisesti.
Hänellä on pitkä kokemus erilaisissa hyväntekeväisyyskohteissa toimimisesta. Auttamiseen motivoi perheen perintö.
– Olen karjalaisten sukua. Sieltä on aikoinaan jouduttu tulemaan kolmessa sukupolvessa evakkoon, ja vihollinen on silloin ollut sama kuin nyt Ukrainassa. Auttaminen tulee jostakin syvältä, mummo sen minuun on varmaan joskus istuttanut.
Mummo oli myös se, joka opetti käsityötaitoja Taalikalle tämän ollessa aivan pieni. Nyt noista taidoista on hyötyä, kun Tampereella alkaa syntyä Ukrainassa kipeästi kaivattuja verkkoja.
Opintomatkasta Kristiina Taalikka on ”aivan täpinöissään”.
– Pidän sitä myös lomana ja tapaan uusia ihmisiä, joilla on samanlaiset ajatukset auttamisesta.
Millaisia ajatuksia juttu herätti? Voit kommentoida aihetta tiistaihin kello 23 asti.