Volodimir ja Lilija Romanenkon viisilapsinen perhe jätti venäläisten valtaaman kotikaupunkinsa Melitopolin vuosi sitten huhtikuussa.
Ennen evakkomatkaa perhe ei ollut koskaan käynyt Melitopolin ulkopuolella. Elämä oli täyttynyt lastenhoidosta, työstä ja vapaaehtoistoiminnasta Elämän sana -seurakunnassa.
Pakomatkan ensimmäinen etappi oli Puolassa. Sieltä perhe lähetettiin Espanjaan, jossa heidät majoitettiin päihdeongelmaisten hoitolaitoksen tiloihin. Romanenkot palasivat pikaisesti Puolaan.
Tänä keväänä perhe muutti Suomeen Lilijan siskon perässä. Joulukuussa Kouvolaan sijoittunut sisko oli päässyt nopeasti töihin, ja Puolassa työmahdollisuudet näyttivät heikoilta.
Suomi houkutti muutenkin.
– Tämä on kaunis ja turvallinen maa, jossa on ystävällisiä ihmisiä ja puhdas luonto ja vesi, Lilija Romanenko kertoo.
Sosiaalialalla työskennellyt Lilija ja sisätilojen remontteihin erikoistunut Volodimir haluaisivat opiskella esimerkiksi lähihoitajaksi ja kokiksi, sillä he ovat selvittäneet, että niillä aloilla Suomessa on työvoimapulaa.
Ensin pitäisi kuitenkin oppia kieltä ja löytää lapsille koulu- ja hoitopaikat. Alkuviikot Jyväskylässä ovat saaneet pariskunnan epäilemään sitä, pystyvätkö he toteuttamaan suunnitelmiaan Suomessa.
Romanenkot tuntevat olevansa tuuliajolla vieraan kielen ja kulttuurin keskellä.
Heidän mukaansa vastaanottokeskus on kyllä antanut katon pään päälle ja välttämättömimmät perustarvikkeet, mutta ei riittävää ohjausta siihen, miten Suomessa selviydytään.
Nyt perhe viettää suurimman osan ajasta Vaajakosken vuokrakolmiossaan.
Volodimir Romanenkon mukaan moni sotaa paennut tarvitsee ”vakavaa, perustavanlaatuista ja vahvaa tukea”. Suomi on kovin erilainen maa kuin Ukraina, ja tänne sopeutuminen edellyttää monien taitojen oppimista, hän sanoo.
– Voi sanoa, että olen kuin lapsi, tarvitsen apua. Minua on autettava kädestä pitäen, hän kuvailee.
Romanenkot kiittävät tavallisten suomalaisten auttamishalua ja ystävällisyyttä.
Seitsenhenkinen perhe ei olisi päässyt elämän alkuun Jyväskylässä ilman somen kautta löytyneitä vapaaehtoisia, jotka ovat lahjoittaneet perheelle muun muassa keittiövälineitä ja etäkoulua Ukrainassa käyville lapsille työpöydän.
Vastaanottavilta viranomaisilta sen sijaan puuttuu Volodimirin mielestä ymmärrystä siitä, mitä sotaa pakenevat ihmiset tarvitsevat. Hän arvelee Jyväskylän kokemustensa perusteella, että työntekijät ovat ehkä jo väsyneet auttamaan ihmisiä.
– Meitä ei kohdella yksilöinä. Kaikki saavat saman vastaanoton, Volodimir Romanenko arvioi.
Volodimir ja Lilija sanovat pariskuntana olevansa paremmassa asemassa kuin esimerkiksi vanhukset tai yksinäiset äidit, jotka yrittävät selviytyä vieraan maan arjessa lastensa kanssa.
Silti hekin ovat tarvinneet ulkopuolista tukea saavuttuaan Suomeen. Perheen pienimmät lapset alkoivat oireilla uudessa paikassa, eivätkä vanhempien voimat riittäneet auttamaan heitä. Aika sosiaaliohjaajalle järjestyi kolmen viikon odottamisen jälkeen.
Tällä hetkellä Romanenkot harkitsevat paluuta takaisin Puolaan. Melitopoliin he eivät usko enää koskaan palaavansa, vaikka haluaisivatkin.
Kotokunta Oy:n Jyväskylän vastaanottokeskuksen johtaja Noora Turunen ei osaa sanoa, miksi Romanenkot kokevat jääneensä ilman palveluja.
Hän sanoo, että kaikille tulijoille järjestetään alkuinfoja, joissa kerrotaan muun muassa sosiaali- ja terveyspalveluista. Kuukauden sisällä saapumisesta ohjelmassa on suomalaisesta yhteiskunnasta kertova kurssi.
Turusen mukaan vastaanottokeskuksessa on mm. sairaan- ja sosiaalihoitajan palveluja tarjolla sekä ohjaajia tavoitettavissa joka arkipäivä ilman ajanvarausta.
– Meillä ei ole pitkiä jonotusaikoja, hän sanoo.
Asunnot ovat karuja, Noora Turunen myöntää. Niissä on kuitenkin maahanmuuttoviraston edellyttämät perustarvikkeet. Kaikki muu tulee vapaaehtoisilta.
Vastaanottokeskus tekee Turusen mukaan jatkuvasti yhteistyötä vapaaehtoisjärjestöjen, kuten SPR:n, kanssa. Asuntoihin myös pyydetään sisustustavaraa, esimerkiksi verhoja tai mattoja, järjestöiltä.
Yksityishenkilöt ovat asia erikseen. Yksityisesti ukrainalaisia auttavat eivät ole vastaanottokeskuksen näkökulmasta vapaaehtoisia vaan lahjoittajia tai kierrättäjiä, Noora Turunen toteaa.
Moni ukrainalainen on kuitenkin saanut tarvitsemaansa apua esimerkiksi Facebookissa toimivan Apua Jyväskylän ukrainalaisille -ryhmän kautta.
Korjaus 5.6. klo 13:36: Korjattu jutusta termi sosiaalihoitaja. Oikea termi on sosiaaliohjaaja.
Voit keskustella aiheesta tässä lauantaihin 3.6.2023 kello 23 saakka.