– Ympäristön laajamittainen, tarkoituksellinen tuhoaminen ilman sotilaallista etua on kielletty sodan oikeussäännöissä, sanoo tutkijatohtori Ukri Soirila Helsingin yliopistolta.
Hänen mukaansa kaikki sotatilanteet ovat ympäristön kannalta tuhoisia, mutta Ukrainassa on ollut poikkeuksellisen uhkaavia tilanteita. Esimerkiksi Zaporižžjan ydinvoimala on ollut vaarassa sodan aikana.
Viimeisimpänä Kahovkan padon tuhoutuminen on aiheuttanut suuren ympäristökriisin.
Syy padon romahtamiseen on vielä avoin, mutta selvää on, että valtavan vesimassan pääseminen valloilleen voi aiheuttaa sekä ympäristötuhon että humanitaarisen katastrofin.
Ulkoministeriön ulkoasiainneuvos Marja Lehdon mukaan tuhon laajuus tiedetään vasta myöhemmin.
– Riippuu siitä, mitä tulvavedet ottavat mukaansa rakennetusta ympäristöstä, sotilasajoneuvoista, ammuksista: myrkkyjä, raskasmetalleja, kemikaaleja. Pilaantunut vesi ei kelpaa juotavaksi ja voi olla vahingollista sekä maatalousmaalle että luonnolle.
Voi olla sotarikos, jos tahallista
Padon sortuminen on leimattu sotarikokseksi, ja voi olla sitä, jos kyse on tahallisesta teosta. Lehdon mukaan termin käyttö voi olla liian aikaista.
– Paljonhan tätä sotarikos-termiä käytetään, ei niinkään oikeudellisena terminä, vaan paheksunnan osoittamiseksi.
Jos padon räjäyttäminen osoittautui tahalliseksi, on sitä vaikeaa tuomita kansainvälisessä tuomioistuimessa.
– Venäjä ja Ukraina ovat molemmat Geneven sopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan sopimuspuolina, ja tämä pöytäkirja kieltää muun muassa hyökkäyksen vaarallisia aineita sisältäviin laitoksiin, joista mainitaan juuri padot, Lehto kertoo.
Tällaisia laitoksia vastaan ei saa hyökätä, vaikka kyseessä olisikin sotilaskohde, jos hyökkäyksestä voi aiheutua vakavia menetyksiä siviiliväestölle – kuten tässä tapauksessa tulvaveden pääsemisestä valloilleen. On kuitenkin epäselvää, onko kyse hyökkäyksestä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden mielessä.
Teko voisi rikkoa myös muita kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sääntöjä esimerkiksi siviiliväestön eloonjäämisen kannalta välttämättömien kohteiden tuhoamisena tai tekemisenä käyttökelvottomiksi.
Miehittäjällä on vastuu ympäristöstä
Sekä Venäjä että Ukraina syyttävät toisiaan padon sortumisesta.
Merkitystä on myös sillä, että pato sijaitsee Venäjän valtaamalla alueella.
– Miehittäjän on huolehdittavat järjestyksestä, turvallisuudesta ja väestön hyvinvoinnista miehitetyllä alueella ja tähän kuuluu myös ympäristön suojelu. Jos Venäjä olisi miehittäjänä tämän tehnyt, se olisi rikkonut miehittäjän velvoitteita, Lehto kertoo.
Haagin kansainvälinen tuomioistuin olisi Lehdon mukaan oikea paikka tuomita Venäjä valtiona, mutta maa ei ole tunnustanut tuomioistuimen yleistä tuomiovaltaa. Siksi reitti ei ole selvä, joskin Venäjää vastaan voidaan nostaa juttuja monenkeskisten sopimusten perusteella. Näin Ukraina on tehnytkin.
Ukrainassa on kerätty laajasti tietoa ympäristövahingoista ja dokumentoitu niitä sekä kehitetty menetelmiä ympäristövahinkojen mittaamiseksi. Todistusaineistoa on siis hyvin saatavilla jos ja kun oikeudenkäyntejä saadaan aikaiseksi.
Lehto silti muistuttaa, että tie tuhojen selvittämiseen on pitkä.
– Nämä ovat pitkiä prosesseja, mitään nopeita tuloksia ei tule.
Ympäristön tuhot jäävät ihmiskärsimyksen jalkoihin
Tutkijatohtori Ukri Soirilan mukaan ympäristön tuhot jäävät sotatilanteissa usein taka-alalle.
– Perinteisesti sotia on lähestytty vahvasti ihmiskärsimyksen näkökulmasta, ymmärrettävästikin, mutta ehkä siinä on vähän jäänyt varjoon ne ympäristöön kohdistuneet tuhot. Positiivinen kehitys on, että on alettu raportoimaan myös ympäristön tuhoa.
Silti ympäristön asemaa sotatilanteissa koskeva sääntely on vasta kehitteillä.
– Jotkut ovat ehdottaneet ecocide-rikoksen lisäämistä kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussääntöön, joskaan en pidä sitä kovin todennäköisenä. Nyt käynnissä oleva sota myös varmasti lisää entisestään huomiota ympäristön asemaan sotatilanteissa.
Ecocide-rikoksella tarkoitetaan luonnon tuhoamista.
Konkreettinen esimerkki sodan vaikutuksista ympäristöön on Soirilan mukaan Ugandan hyökkäys Kongoon 1990-luvun loppupuolella.
– Se oli ympäristön kannalta katastrofaalinen. Esimerkiksi virtahepojen ja norsujen määrä romahti ja monet muutkin harvinaiset lajit ja kallisarvoinen ekosysteemi kärsivät merkittäviä vahinkoja, Soirila kertoo.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta 9.6. kello 23:een saakka.