Syntymämerkki, kasvot, kädet, keskiruumis ja luomi. Kaikki nämä ja lukemattomat muut kohdat omassa kehossa voivat aiheuttaa kehohäpeän tunteen.
Yle kohtasi kymmeniä henkilöitä ja puhui heidän kanssaan kehohäpeästä.
Tässä jutussa viisi suomalaista näyttävät kasvonsa ja kohdan kehossaan, jota häpeävät tai ovat hävenneet.
Arttu Kolan käsissä on arpia ja hän tuntee käsivartensa ohuiksi. Hän peittää itsensä löysillä vaatteilla kehonmuodon salaamiseksi. Lisäksi hän kokee kasvonsa hassun näköiseksi. Arttu käyttää silmälaseja ja korvakoruja, jotta ihmisten huomio kiinnittyisi kasvojen sijaan niihin.
– Koen melkein päivittäin ulkonäköpaineita tai kehohäpeää. Ulos lähtiessä on ahdistus siitä, näyttääkö hyvältä vai ei. Yleensä se on ei. Sosiaalinen paine vaikuttaa. Pohdin päivittäin, miksi minulla on sellainen olo, Arttu Kola kertoo.
Häpeän lamaannuttava ja puristava tunne
Lämpötila on Turussa reippaasti yli 20 astetta, kun Minna Merenkajo tervehtii kukkakuosisessa kesämekossaan.
52-vuotias turkulaistunut espoolainen on kamppaillut kehohäpeän kanssa parikymppisestä asti.
Hän kuvailee kehohäpeää puristavaksi ja lamaannuttavaksi tunteeksi, joka tuntuu koko kehossa siltä, että tekisi mieli vetää itsensä kasaan ja syrjään. Tunne ei ole mukava.
Minnan kohdalla kehohäpeä sai alkunsa, kun hän muutti 30 vuotta sitten Helsinkiin. Hän vertasi itseään muihin ja koetti sovittaa itseään muottiin, johon ei sopinut. Eikä koe sopivansa vieläkään.
– Pitäisi olla urheilullinen. Pitäisi olla timmi. Sitten pitäisi kuitenkin olla takapuolta. Pitäisi olla muotoja, mutta ei liikaa, ja mieluummin pitäisi olla aika nuori pitkillä hiuksilla, Minna luettelee.
Häntä ärsyttää tunne siitä, että tuollaisia asioita täytyy miettiä.
– En tiedä kuka on määritellyt millainen täydellisen tai hyväksyttävän kehon tulee olla. Harmittaa, tai itse asiassa suoraan sanottuna ärsyttää se, että minun pitää välillä miettiä, että minä en siihen määrittelyyn sovi, vaan olen jotenkin erilainen, Minna sanoo.
Minna kutsuu itseään toistuvasti lihavaksi naiseksi.
– Me lihavat naiset olemme sellainen jännä laji Suomessa, että olemme hirveän näkymättömiä, mutta samaan aikaan todella näkyviä, Minna ynnää.
Emilia Kronlundille kehohäpeää aiheuttavat jalkojen pinnalliset verisuonet, joista hän sanoo olevansa hyvin tietoinen. Hän koettaa olla käyttämättä pidempää hametta niiden vuoksi, mutta myöntää nappaavansa joskus pidemmän hameen, jotta hänen ei tarvitse miettiä kehohäpeää.
– Pikakeinona välttelen pinnallisten verisuonieni ajattelua. Sitä pitäisi käsitellä eri tavalla. Koetan normalisoida asiaa. Kipuilen oman kehoni hyväksymisen kanssa aina silloin tällöin. Nuorempana minulla oli haasteita syömisen kanssa ja koin olevani väärää kokoa sekä liian iso. En ole vieläkään päässyt siitä täysin yli, Emilia Kronlund toteaa.
Kirsi Laineen rinnat on leikattu pois viisi vuotta sitten syövän vuoksi. Hän ei ole hakenut eikä aio hakea proteeseja. Hän ei omien sanojensa mukaan tunne kehohäpeää. Kirsin mukaan positiivisella kommentoinnilla on ollut siinä osansa.
– Meitä rintansa syövän vuoksi pois leikkauttaneita on paljon. Jos joskus hetken ajan harmittaa, että tissejä ei ole tai on iso maha, niin positiivinen kommentointi rohkaisee, Kirsi Laine sanoo.
Mikko Rajakankaan leuka on vinossa muutamia senttejä. Hän kasvatti parran 10 vuotta sitten, mutta ajatus omasta häpeän kohteesta oleilee edelleen takaraivossa. Mikon lähipiirissä on ollut henkilöitä, jotka ovat leikkauttaneet leukansa.
– Kasvatin parran osittain vinon leukani vuoksi. Minulla oli leuastani huomattavasti ulkonäköpaineita, ja mietin sitä paljon enemmän ennen parran kasvattamista. Olen ollut sen jälkeen paljon paremmin sinut oman ulkonäköni kanssa, Mikko Rajakangas sanoo.
”Päätin, että häpeäminen loppuu nyt”
Viime vuoden elokuussa Minna Merenkajo istui kotona parvekkeellaan nojatuolissa. Ilta oli leppeä ja tuuli puhalsi, mutta siitä huolimatta Minnan ajatukset suuntautuivat samoihin vanhoihin ajatuksiin omasta kehosta, kehohäpeään.
Häpeä on voimavaroja kuluttavaa. Minnan energiaa kului oman kehon häpeämiseen, vaikka asiat eivät olisi havaittavia.
Taustalla oli myös kokemus liian äänekkäästä ja esillä olevasta naisesta.
Ajatustyö oli jatkunut pitkään ja tuona elokuisena iltana jokin loksahti paikalleen.
– Päätin, että häpeäminen loppuu nyt, Minna Merenkajo sanoo.
Minna ei enää kipuile oman kehonsa hyväksymisen kanssa, mutta edelleen silloin tällöin tulee päiviä, jolloin hän miettii olevansa väärän mallinen.
Uusia kesävaatteita ostaessa sisäinen ääni nostaa epämukavia kysymyksiä esiin.
– Voiko minun kokoiseni ihminen käyttää sitä? Onko se liian tiukka? Onko se liian lyhyt, onko se liian paljastava, onko se liian jotain? Ikään kuin oletan, että ei itseni kokoinen ja oloinen ihminen voisi sellaista käyttää.
Haastattelupäivän aamuna Merenkajo mietti, minkä kesäisen mekon laittaisi päälleen. Vaihtoehtoja oli kaksi, joista toinen oli istuvampi ja toinen väljempi.
– Mietin, pitäisikö laittaa päälle väljempi vaihtoehto. Sitten tajusin, että miksi ihmeessä, koska pidän tästä toisesta paljon enemmän, Minna Merenkajo sanoo.
Kehohäpeä pohjautuu riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteeseen
Häpeää tutkineen teologian tohtori Ben Malisen mukaan kehohäpeä pohjaa usein kokemukseen varhaislapsuudessa.
Kyseessä voi olla omasta kehosta kuultu huomautus kavereilta, koulussa tai kotona. Nämä aktivoituvat ”häpeänappuloina”.
”Nappulat” aktivoituvat, kun ihmisellä on hyvä olo ja hän kuulee kommentin omasta kehostaan.
Häpeä omasta kehosta voi pahimmillaan jopa rajoittaa liikkumista ihmisjoukoissa tai kaupunkikeskustoissa.
Kehohäpeän kohde voi kuulostaa kanssaihmisille erikoiselta, mutta häpeää kokevalle se saattaa olla rajustikin elämänlaatua rajoittava tekijä.
Häpeää voi hallita hyväksymällä itsensä. Tavoitteet ja pyrkimykset kannattaa asettaa siihen, vaikka tuntuisi, että mikään ei riitä.
– On paljon enemmän meidän omassa ajattelussamme, että en ole tällaisena hyväksytty. Ei niinkään muilla. Kehonkuvansa voi muuttaa hyväksymällä itsensä sellaisena kuin on. Silloin huomaa muidenkin hyväksyvän sinut, sanoo häpeää tutkinut teologian tohtori Ben Malinen.
Toivo ihmisrauhasta
Minna Merenkajo puhuu toistuvasti muotista, joka hänelle välittyy ulkopuolelta. Hän pitää juuri ulkoisia ärsykkeitä suurempana syynä kehohäpeäänsä kuin jotain sisältä kumpuavaa asiaa.
Yksi syy, miksi Merenkajo halusi antaa haastattelun tähän juttuun on, että se normalisoisi hänen kokoisiaan ihmisiä esimerkiksi mediassa.
Hänestä on häpeä on tunne siinä kuin mikä tahansa muukin.
– Sitä tunnetta voi hetken aikaa tunnustella ja tarkastella, että nyt mua hävettää, selvä, ja sitten se menee ohi. Ei sitä kannata liikaa jäädä murehtimaan.
Kenenkään kehossa ei pitäisi olla mitään hävettävää. Minna Merenkajo toivoo, että tulevaisuudessa lakkaisimme arvioimasta ja kritisoimasta toisiamme.
– Puhutaan kehon rauhasta, mutta toivon, että löytäisimme ihmisrauhan. Voisimme ymmärtää, että me kaikki ihmiset olemme erilaisia. Pitkiä, lyhyitä, lihavia, laihoja, tyhmiä ja viisaita. Jokaisella on oma paikkansa tässä maailmassa.
Voit keskustella aiheesta linkkien alle aukeavassa ikkunassa 1. heinäkuuta kello 23 asti.