Hyvä ystäväni luki vuosia sitten aikakauslehden lääkäripalstaa. (Muistatteko vielä aikakauslehdet? Ihmiset tilasivat niitä kotiinsa ja lukivat niitä. Siis lukivat, vapaaehtoisesti – ja vieläpä maksoivat siitä! Tiedän, hullua!) Lääkäripalstalla lääkäri vastasi kysymyksiin, joita lehden lukijat olivat lähettäneet. Oi niitä aikoja! Kerran palstalla julkaistiin lukijan kirje, jonka otsikko kuului näin: ”Häpeän hirveästi kaikkea mitä teen.”
Olen ajatellut lausetta viime aikoina usein.
Kuulin ”kotihäpeästä” ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten. Kaikkea sitä on, ajattelin, kun luin aiheesta Helsingin Sanomien artikkelia. No, onhan sitä monenlaista tunnetta itse kullakin, tuumin, miksei siis myös häpeää omasta kodistaan.
Seuraavana vuonna Helsingin Sanomat halusi julkaista uuden artikkelin kotihäpeästä, ja mikäpä olisikaan tehnyt sen helpommaksi kuin sanojen paneminen (tirsk!) lukijoiden suuhun? Ei mikään! Joten Helsingin Sanomat esitti lukijoilleen kysymyksen ”Häpeätkö kotiasi?”, ja lukijat vastasivat, että todellakin – kun nyt kerran kysyttiin! Sen jälkeen lehdessä saatettiinkin jo todeta faktana, että kotihäpeä riivaa ei vain muutamia vaan monia suomalaisia. Oli siis jälleen yhden kotihäpeäartikkelin aika, ja tällä kertaa luvassa oli jotain ennen kuulumatonta: haastateltavaksi oli löydetty ihminen, joka ei potenut kotihäpeää! (Miten?!)
Väkisin väännetty kotihäpeäkouhotus ulottui luonnollisesti myös naistenlehtiin. Näin pääset oman kodin häpeilystä eroon, neuvoi yksi. Mistä kotihäpeä kumpuaa, kysyi toinen.
Ja koska kotihäpeääkin voi tuputtaa lukijoille vain rajallisen ajan (vai voiko? En ole varma!), alettiin naisille tarjoilla muitakin syitä hävetä. Muun muassa seuraavat otsikot tulivat vastaani:
”Sairaanhoitaja sai minut kokeilemaan botoxia – sitten häpesin kasvojani”
”Herkkyys ja häpeä ovat huono yhdistelmä suursuosion kanssa”
”Häpeätkö sitä, että rakastat hömppää?”
Ja sitten oli tietysti ”pimppihäpeä”. (Googlatkaa toki, jos haluatte tietää aiheesta lisää. Itsehän en halua.)
Oma, ylivoimainen suosikkini oli kuitenkin idiootti, joka itki naistenlehden kannessa isoin kirjaimin: ”HÄPESIN HUONOA YLEISSIVISTYSTÄNI VUOSIA”... koska se idiootti olin minä!
Sinä päivänä, kun löysin kaikkea häpeävien naisten kavalkadista itseni, sain häpeäjankutuksesta tarpeekseni. Yhdentekevä ja irrallinen sitaattini häpeästä oli päätetty painaa kanteen, vaikka puhuin tunnin mittaisessa haastattelussa monista muistakin asioista – esimerkiksi kolmesta lukemastani kirjasta, joita minua oli pyydetty lyhyeen artikkeliin esittelemään. Miksi? Ehkä siksi, että naistenlehden kannessa on aina oltava jokin tunnepitoinen oivallus, johon lukija voi samastua. Jotain, joka antaa lukijalle toivoa. Jos näin ei olisi, näkisimme kai harvemmin sitaatteja kuten ”Opin paljon virheistäni” ja ”Eron jälkeen löysin itseni”. Tilalla olisi toteamus kuten ”Toistan samoja virheitä enkä ymmärrä miksi” tai ”Vihaan edelleen ex-puolisoani, vaikka olen käsitellyt asiaa terapiassa 25 vuotta”.
Jos häpeää työnnetään lukijoiden kurkusta alas jatkuvalla syötöllä, alkavat he ennemmin tai myöhemmin hävetä asioita, joita eivät ole ennen edes tajunneet hävetä.
Mutta tunnepuhe, joka sopii naistenlehteen, näyttäytyy toisenlaisena sanomalehdessä. Maksan satoja euroja vuodessa uutisista, en toimittajien tunteiden käsittelystä. Sitä paitsi, olipa median häpeäpakotuksen tarkoitus jalo tai ei, kääntyy se yhtä kaikki itseään vastaan. Jos häpeää työnnetään lukijoiden kurkusta alas jatkuvalla syötöllä, alkavat he ennemmin tai myöhemmin hävetä asioita, joita eivät ole ennen edes tajunneet hävetä.
Tiedän varsin hyvin, että häpeä on ikävä tunne. En liioin väheksy kotihäpeää sinänsä. Jos joku häpeää kotiaan niin paljon, ettei halua koskaan kutsua sinne ketään, on kyseessä eittämättä ihan aito ongelma. Mutta jossain vaiheessa – kenties siinä, jossa saa eteensä kirjoituksen häpeästä, joka syntyy, kun ei ole kaveriporukkaa – alkaa hyväntahtoisimmallakin lukijalla empatia loppua. Silloin hänellä on jäljellä enää yksi kysymys. Kuulostaa todella ikävältä, mutta miksi tästä kerrotaan minulle?
Sisko Savonlahti
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka on häpeä kaikille edustamilleen ihmisryhmille.
Kolumnista voi keskustella 14.9. kello 23.00 saakka.