Massiivinen maasturi kuljettaa matkustajansa yhä syvemmälle kivikkoiseen erämaahan. Kuskina toimii luontoelokuvaaja ja matkailuyrittäjä Kari Kemppainen, jonka kyydissä on joukko luontovalokuvaajia. Suurin osa heistä on saapunut bongaamaan suurpetoja ulkomailta asti.
Auto pysähtyy suoalueen laitamille. Kari nostaa perässä vedettävään pulkkaan koiranruokapussin ja lohisaavin. Pistävä kalan haju leijailee ilmassa. Hän suuntaa alamäkeen kohti suon reunoille pystytettyjä kuvauskojuja.
Luontovalokuvaajat asettuvat kuvauskojuihin odottamaan. Kari levittää suoalueelle koiranmuonaa ja lohen palasia. Tarkoitus on houkutella paikalle villejä karhuja, susia ja ahmoja.
Metsästäjästä luontoelokuvaajaksi
Kari Kemppainen on ollut ammattiluontokuvaaja vuodesta 1989 lähtien. Uransa aikana hän on tehnyt yli 20 luontodokumenttielokuvaa myös kansainvälisesti, yhteistyössä muun muassa BBC:n, ranskalaisen ARTE:n ja National Geographicin kanssa. Kari on myös yksi kotimaisen Erätulilla-tv-sarjan luojista ja kuvaajista.
– Huomasin, että kuvaamalla saan viettää jokaisen päivän metsässä. Vaihdoin aseen kameraan, Kari kertoo.
Metsästäjä Kari on edelleen, mutta vain omaksi ilokseen. Hän pyrkii hankkimaan ravintonsa pääosin metsästä.
Kari ampuu mielummin luonnonvaraisena elävän teeren, kuin ostaa kaupasta valmisbroilerin.
— Mutta jos jokainen Suomen viidestä miljoonasta asukkaasta ampuisi teeriä ravinnokseen, ajaisimme linnun sukupuuttoon, hän toteaa.
Kari on halunnut koko elämänsä päästä mahdollisimman lähelle luontoa. Hän on kuvannut Suomen luonnossa miltei kaikkea, mutta enimmäkseen hänen intohimonsa on ollut kuvata suurpetoja tai isoja metsien kanalintuja.
Suurpetokojujen lisäksi luontovalokuvaajat saapuvat kuvaamaan Viiksimoon muun muassa metsoja, teeriä ja lintujen soidinta keväisin.
Luontoelokuvaa tehtäessä kuvaaja voi viettää jopa 250 vuorokautta vuodessa luonnossa. Villieläimet ovat arkoja, eikä niitä voi noin vaan ohjata toimimaan kuvaajan oman tahdon mukaan.
– Mikäli haluaa kuvata sekä karhun ja että ahman kävelemässä räntäsateessa, voi siihen mennä pari vuotta. Lisäksi jos haluaa saada kuvaa vaikkapa pesimään saapuvista joutsenista tai monista eri eläinlajeista samaisessa räntäsateessa, tarvitsee vielä lisää malttia.
– Sellaisen pariminuuttisen visuaalisesti hienon pätkän kuvaamiseen, missä on useita eri eläinlajeja samassa sää- ja valotilanteessa, voi kulua jopa 15 vuotta, Kari kuvailee.
Valinta ei ole ollut helppo. Luontokuvaajat viettävät lähes kaiken aikansa luonnossa ja ammatille on uhrattava paljon. Välillä omat lapset ihmettelivät, missä isä on.
Se vetää Karin hiljaiseksi.
– Lopulta meidän koti ei ollut enää isin koti.
Viiksimossa Kari kohtasi ensimmäistä kertaa myös Jogi-karhun. Molemminpuolisen luottamuksen saavuttamiseen kului kymmenen vuotta.
Poikkeuksellinen Jogi-karhu
Kuvauskojuissa täytyy liikkua varovasti. Suurpedot, mukaan lukien karhut, ovat arkoja olentoja. Ne välttelevät ihmisen hajua ja ääniä. On oltava täysin hiljaa, ettei säikytä mahdollisesti suoaukealle saapuvia mesikämmeniä.
Etukäteen on mahdoton ennustaa, tuleeko eläin näytille. Luonto on sillä tavalla arvoituksellinen. Koskaan ei voi tietää, mitä se antaa lahjaksi.
Karhut saapuvat usein keväisin talviunien jälkeen tankkaamaan Viiksimoon. Sitten ne jatkavat matkaansa keväisille kosioreissuilleen. Osa kuvauskojuilla näyttäytyvistä eläimistä on Karille tuttuja. Nimen eläin saa vain, jos sillä on jokin erityispiirre tai tunnistettava tapa käyttäytyä. Joka vuosi kojuilla näyttäytyy myös uusia, villejä yksilöitä.
Viiksimossa ruokinta perustuu siihen, että eläimet ovat vuosien saatossa tottuneet turvalliseen kuvauskojujen läheisyydessä ruokailemiseen. Rajavyöhykkeellä ei ole metsästäjiä. Kemppaisen tarjoama ravinto riittää pedoille muutamaksi tunniksi iltaisin ja lopun ruuan eläimet joutuvat etsimään toisaalta.
Ilman houkuttimia olisi vaikeaa saada villieläimiä nähtäville, eikä montakaan luontodokumenttielokuvaa olisi tehty.
Kari Kemppainen
– Heti, jos ollaan vain puolitoista kilometriä ruokintapaikalta, pedot juoksevat karkuun autojamme hippulat vinkuen, Kari kertoo.
Hänkään ei usein näe kuvauskojun ulkopuolella muuta kuin karhujen pakenevat takapuolet. Mutta sitten on Jogi, poikkeuksellinen kaveri.
Ensimmäiset 10 vuotta Kari tarkkaili Jogia kuvauskojun sisältä, kun se saapui ruokinnalle muiden karhujen tapaan. Kuusi vuotta sitten Jogi uskaltautui kuitenkin Karin lähelle silloin, kun hän oli vielä levittämässä ruokaa petojen houkuttimeksi kuvauskojun ulkopuolella.
Ensimmäinen ajatus oli, että mitä karhu aikoo? Onko se aggressiivinen, käykö se kimppuun?
Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahtunut. Jogi asettui rennosti syömään lohen palaa aivan Kemppaisen viereen.
— Nyt juttelen Jogille mukavia aina, kun tavataan. Se tulee viereen ja hyväksyy, ymmärtää, etten ole sen vihollinen, enkä aio tehdä sille pahaa, Kari kertoo.
Ystävyys villin karhun kanssa on yksi Karin elämän hienoimmista kokemuksista. Hän on koko ikänsä halunnut päästä yhä syvemmälle luontoon, eikä vaihtaisi pois luottamusta Jogin kanssa edes miljoonalla eurolla.
Nimensä Jogi on saanut siitä, että se muistuttaa käytökseltään sirkuskarhua. Se loikoilee kuvauskojun edessä pitkin pituuttaan.
— Jogi on myös suuri ajattelija ja filosofi, se mietiskelee ja osaa ottaa asiat täysin rennosti, Kari kuvailee.
Suurin uhka löytyy sisältä
Päivä vaihtuu illaksi. Kuvauskojun täyttää jännitys, hiljaisuus ja luonnon verkkaiset äänet. Petoja voi saapua paikalle milloin vain. Jokainen paikalla olija tuntuu pidättävän hengitystään.
Samassa metsästä syöksyy paikalle nuori karhu. Kuvauskojuissa liikehditään. Kameroiden suljinäänet laulavat. Karhu haistelee ilmaa ja liikehtii varautuneesti kuin laskelmoidakseen, onko suoaukealle turvallista jäädä.
— Ei karhuja tarvitse pelätä. Suomessa on tuhansia ja tuhansia väkivallantekoja enemmän naapurit tehneet toisilleen, kuin että karhu olisi satuttanut ihmistä. Enemmän minä pelkään naapuria — ja ratikoita — kuin karhuja, Kari naurahtaa.
Ensimmäistä kertaa villin karhun näkevät ovat haltioituneita. Kokeneemmat luontokuvaajat ovat jo tottuneempia villieläinten näkemiseen, ja tavoittelevat onnistunutta luontokuvaa.
Nuori karhu nappaa lohipalan suuhunsa. Se siirtyy kauemmas kojuista ruokailemaan. Ehkä se uskaltaa pian tulla takaisin. Kuvaajat tarkkailevat eläimen liikkeitä ja käytöstä.
On hyvä kysymys, miksi karhupelko on Suomessa niin yleistä. Suurpetojen aiheuttama uhka on Suomessa hyvin pieni.
Kari Kemppainen
— Suurin uhka tulee ihmisten pahoinvoinnista ja kaikkien meidän sisältä, Kari toteaa.
Ennen muinoin ihmiset kokivat karhut ja monet muut eläimet jumalolentoina. Nykyään kiireinen elämä kuljettaa ihmiset yhä kauemmas luonnosta ja pedot mielletään usein tunkeilijoiksi ihmisten elinalueella. Karin mielestä kantaa on kuitenkin harvennettava metsästämällä, että pedot mahtuvat elämään Suomessa.
— Maamme on täyteen ahdettu ja asutusta on kaikkialla Lappia lukuunottamatta. Ihmiset hyväksyvät suurpetojen läsnäolon, jos ne pysyvät erämaassa. Ei meillä oikeastaan ole paljoa asumattomia alueita, missä suurpedot voisivat elää rauhassa ihmisiltä.
Elokuussa 2023 uutisoitiin, kun puolitoistavuotias karhunpentu päätyi eduskunnan eräkerhon saaliiksi.
Sosiaalisessa mediassa levinnyt kuva pikku karhun kaadosta jakoi kansan mielipiteitä. Eräkerho kommentoi, että karhu on kieltämättä pieni mutta laillinen saalis.
Karinkaan mielestä mitään laitonta ei tapahtunut. Hän tuntee kuitenkin useita metsästäjiä, jotka olisivat vastaavassa tilanteessa jättäneet ampumatta.
— Meillä metsästetään karhuja ja siellä kaatuu sekä isoja, että pieniä yksilöitä. Haluaisin kuitenkin mennä sinne ampujan sielunmaisemaan sisälle, että onko se jonkinlainen sankariteko se rääpäle ampua, Kari pohtii.
Kuvauskojussa ihaillaan edelleen nuorta karhua. Villin karhun näkeminen ei ole arkipäivää, ja sen kohtaaminen herättää kuvaajien sisällä jotakin kauan sitten unohtunutta.
Tänään Jogia ei näy, mutta paikalle saapuneessa nuoressa karhussa on jotain samaa kuin siinä.
Ystävälliset kasvot ja viisaat silmät.
Aiheesta voi keskustella 23.9. klo 23 saakka.
