Pelastetaan käävät

– Kääpätutkijan täytyy olla nöyrä, huudahtaa Luonnonvarakeskuksen tutkija Reijo Penttilä kontatessaan lahopuun alle etsimään itiöemiä.

Hän on oikeassa. Ura maan- ja puunläheistä elämää viettävien lahottajien parissa ei ehkä sopisi kovin turhamaiselle luonteelle.

Kääpiä on syytä kunnioittaa – olla kiitollinen niiden loputtomasta aherruksesta, joka auttaa maailmaa toimimaan sellaisena kuin me sen tunnemme.

Käävät ovat tärkein lahottajaryhmä Suomen metsissä. Lahoavan puuaineksen ravinteet kulkeutuvat maaperään, jossa vetovastuu siirtyy lieroille ja muille maankamaran lajeille. Ne mylläävät ravinteekkaan metsämaan, johon puiden sopii kurottaa juuriaan. Hajottajat pitävät metsät elävinä.

Ravinnekierron lisäksi käävät mahdollistavat sen, että ihminenkin voi samota luonnonmetsissä.

– Jos lahottajia ei olisi, metsät olisivat erittäin vaikeakulkuisia. Puunrankoja vain kertyisi, kun kukaan ei lahottaisi sitä.

Käävät ovat erittäin tärkeitä luonnon monimuotoisuudelle. Lukuisat hyönteiset käyttävät kääpien itiöemiä tai rihmastoa ja monet bakteerit sekä muut sienet ovat riippuvaisia käävistä.

Käävät ovat hyvin uhanalainen eliöryhmä, ehkä jopa uhanalaisin kaikista Suomen eliöryhmistä. Yli 40 prosenttia lajeista on uhanalaisia tai silmälläpidettäviä.

Esimerkiksi metsätalouden muutos on viimeisen sadan vuoden aikana vauhdittanut kääpien kujanjuoksua. Osa käävistä elää elävien puiden rungoilla, mutta jotkut lajit vaativat alustakseen kaatuneita, kuolleita puunrunkoja. Kun lahopuu kerätään metsistä, lahottajille ei jää mitään lahotettavaa.

– Lahopuun tärkeyden huomionti on parantunut ajan kanssa, mutta pitäisi jättää vielä paljon enemmän.

Penttilän mukaan tärkeintä kääpien suojelussa onkin jättää hakkuiden jäljiltä lahopuuta, pitää tuulenkaatamat metsissä ja suojella vanhoja metsiä, sillä monet vaateliaat lajit eivät pärjää talousmetsissä.

Talousmetsissä kääpien tulevaisuutta turvaavat myös metsäsertifikaatit. Niistä lisää myöhemmin tässä jutussa.

Kaikista uhanalaisimpien kääpien auttamisen työkalupakkiin on saatu nyt uusi keino, siirtoistutukset. Tuoreet tulokset ovat olleet rohkaisevia.

Sekä haavan että männyn lajeilla istutukset onnistuivat parhaiten, ehkä hieman yllättäenkin, kaikista uhanalaisimmilla lajeilla haaparaspilla ja keltakerroskäävällä.

Kriittisesti uhanalainen haavan keltakerroskääpä vaikutti nauttivan paahteesta. Istutukset hakkuuaukioilla toivat parhaat tulokset. Avoimilla paikoilla noin 60 prosenttia siirtoistutuksista onnistui.

Keltakerroskääpää voisi tavallaan kutsua Suomen kääpien Graalin maljaksi, sillä se on hyvin harvinainen.

Ensimmäisen havainnon lajista Suomessa teki Petter Karsten, jota kutsutaan ”Suomen sienitieteen isäksi”. Itiöemä löytyi vuonna 1879 Tammelassa Etelä-Hämeessä kaatuneelta harmaalepältä.

Yli sataan vuoteen lajista ei kirjattu yhtään havaintoa, kunnes kukapa muukaan kuin Reijo Penttilä itse löysi keltakerroskääpää vuonna 1989 Lieksassa Patvinsuon kansallispuistossa kaatuneelta haapamaapuulta. Sittemmin lajista on tehty noin 15 havaintoa.

Männyllä tähdiksi nousivat erittäin uhanalainen kalkkikääpä ja vaarantunut erakkokääpä. Molemmilla lajeilla yli puolet istutuksista todettiin onnistuneiksi.

Metsäretkellä Janakkalassa Penttilä kohtasi iloisen yllätyksen: metsään ennallistettuihin pölleihin oli ilmestynyt rusokantokäävän kauniita itiöemiä.

Koska kääpien ahdinko on alkanut metsätalouden murroksesta, tarvitaan uusi metsätalouden murros, jotta lajit voisivat jälleen kukoistaa.

Janakkalan metsät, joissa siirtoistutuksia on tutkittu, ovat UPM:n omistuksessa. Kaikkiaan UPM omistaa Suomessa noin 520 000 hehtaaria metsää ja hoitaa kaikkiaan yli miljoonaa hehtaaria yksityismetsiä.

UPM Metsän sidosryhmäsuhdejohtaja Sami Oksa kertoo, että yhtiö on sitoutunut kääpien siirtoistutuksen ohella myös tärkeään lahopuumäärän kasvattamiseen.

Yhtiö tavoittelee lahopuumäärän kaksinkertaistamista omistamissaan metsissä.

– Tänään tilanne on kohtalainen, mutta tavoitteena on lisätä lahopuun määrää metsissämme, koska olemme tunnistaneet sen tärkeyden monimuotoisuustekijänä, Oksa sanoo.

Tyypillisimmin lahopuuta turvataan säästämällä jo olemassaolevia maapuita ja kelopuita. Toinen keino on jättää enemmän säästöpuita ja jättää arvokkaat elinympäristöt käytön ulkopuolelle. Säästetystä puusta tulee aikanaan lahopuuta.

– Saattaa kestää tunnin tai 30–50 vuotta, että puu kaatuu. Puhutaan todella pitkästä prosessista ja tärkeää on, että työtä tehdään koko ajan.

Työ lahopuun säästämiseksi on kuitenkin aloitettu jo 1990-luvun loppupuolella. Oksan mukaan inventoinnit näyttävät nyt, että lahopuumäärä lisääntyy Suomen metsissä.

UPM tavoittelee myös sitä, että kaikki sen ostama puu olisi metsäsertifioitua vuoteen 2030 mennessä. Sertifioinnilla pyritään siihen, että metsien hoito ja käsittely on ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää.

Kääpätutkija Reijo Penttilä toteaa, että varsinkin sertifikaateista tiukempi SFC-sertifikaatti sisältää paljon kääville edullisia toimia, kuten säästöpuuryhmien jättämistä hakkuiden yhteyteen.

Talousmetsät ovat keskeisessä roolissa luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Vaikka metsien suojelu on keskeinen keino luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen, edes kansainvälisten sopimusten kunnianhimoiset suojelutavoitteet eivät yksin riitä, jos suojelemattomilla alueilla vallitsevat ”villin lännen” säännöt.

– Ideana on se, että talousmetsissä tehdyt toimenpiteet muodostavat verkoston, joka tukee suojelualueita. Metsäluonto on mosaiikki, jossa talousmetsät ja suojelualueet tukevat toinen toisiaan, Sami Oksa sanoo.