Lapseni Teklan kuolemasta on 17 vuotta. Minulle se on kuin eilinen. Hän ei ole minulle muisto tai menneisyyttä. Hän on mielessäni jokaisena päivänä; nykyisin ajattelen häntä 23-vuotiaana nuorena naisena. Suunnilleen näillä sanoilla aloitan esitykseni kokemusasiantuntijana.
Monelle on uutta tietoa, että suru lapsen kuolemasta voi olla elämänmittainen. Etkö ole jo päässyt yli siitä, moni kommentoi minulle yhä.
Teklan kuolema on pohjattoman surullista ja äärettömän kaunista. Hän on tallessa taivaassa; mikään ei voi häntä enää vahingoittaa. Suruni ei ole enää tuskaisaa, mustaa murhetta vaan siinä on kaikki sävyt ja värit, myös ilon ja onnen. Mitä tarvitsen hoitaakseni suruani nyt, kun lapseni kuolemasta on jo aikaa?
Miten kohdata lapsensa menettänyt vanhempi?
Yleispäteviä sääntöjä en voi antaa, mutta surun seniorina voin kertoa, mitä itse ja kohtalotoverini usein arvostavat:
- Ole mahdollisimman normaali ja tavallinen, älä esitä mitään.
- Puhu kuolleesta lapsestani hänen nimellään, aivan kuten elävistä tai vanhoina kuolleista ihmisistä puhutaan.
- Ole ihmiseltä ihmiselle, vaikka olisit lääketieteen, surun tai kuoleman ammattilainen.
- Hyväksy suruni ja sen pitkäkestoisuus.
- Vaikka aikaa olisi kulunut, ymmärrä, että minulle lapseni on myös osa nykyisyyttäni.
Mitä mielestäni ei ainakaan kannata sanoa lapsensa menettäneelle: Voittehan tehdä lisää lapsia. Hyvä, että pääsi kärsimyksistään, kun oli niin sairas. Aika auttaa. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Hänen kuolemansa oli varmasti Jumalan tarkoitus. Kylläpä olet vahva, minä en selviäisi, jos oma lapseni kuolisi. Vieläkö teillä on sitä surua? Oletteko jo päässeet yli siitä? Eikö sinunkin olisi jo aika mennä elämässä eteenpäin?
Oman lapsen kuolema on jo ajatuksena niin sietämätön, että moni olisi mieluummin koko asiaa ajattelematta. Yhteiskunnassamme kuolee kuitenkin vuosittain yli 700 vauvaa, lasta tai nuorta aikuista. Heidän kuolemansa koskettaa ydinperheen lisäksi lukuisaa joukkoa sukulaisia, hoitohenkilöstöä, ystäviä, päiväkoteja, kouluja ja oppilaitoksia.
Yhteiskunnan pitää hyväksyä surevat joukossamme ja helpottaa heidän suruaan.
Kuolleina syntyneiden lasten osalta se tarkoittaa, että heidätkin on hyväksyttävä osaksi yhteiskuntaa. Nykyisin heitä ei virallisesti ole edes olemassa, mikä lisää entisestään vanhempien surua. Kuolleina syntyneille lapsille tulisi voida antaa virallinen nimi ja nämä lapset tulisi merkitä väestörekisteriin ja vanhempien tietoihin, myös historiaa ja sukututkimusta varten.
Toiseksi työelämässä lapsensa menettäneiden tulisi saada riittävän pitkä suruvapaa lapsen kuoleman jälkeen. On selvää, että äiti tai isä ei ole työkykyinen hautajaisista seuraavana arkipäivänä. Nykyisin lääkärit joutuvat kirjoittamaan masennusdiagnooseja, vaikka suru ei ole sairaus. Sureva tarvitsee aikaa ja tukea suunnatessaan mielensä kohti työelämää ja arjen haasteita.
Lapsensa menettäneet arvostavat toki kauniita sanoja ja myötätuntoa, mutta onko yhteiskuntamme valmis auttamaan ja tukemaan heitä, myös taloudellisesti?
Kolmas tärkeä asia on lapsikuolemaperheiden toimeentulon turvaaminen. Kuolemaa on voinut edeltää pitkä hoitojakso, joka on edellyttänyt vanhempien jäämistä pois töistä sairaan lapsen hoitamiseksi. Lapsen hautajaiset ovat yhtä kalliit kuin vanhuksenkin, mutta maksajana on muutenkin tiukilla oleva lapsiperhe.
Lapsensa menettäneet arvostavat toki kauniita sanoja ja myötätuntoa, mutta onko yhteiskuntamme valmis auttamaan ja tukemaan heitä, myös taloudellisesti?
Lapsensa menettäneisiin ei osata yhteiskunnassamme vielä suhtautua normaalisti, vaan meitä usein vielä kammoksutaan, säälitään, jopa syrjitään työelämässä. Lapsen kuolemaan ja perheen suruun liittyviä tabuja avaamaan on onneksi meidän oma päivä, vuosittain vietettävä kuolleiden lasten muistopäivä 23.9. Jokainen voi lauantaina pysähtyä muistamaan tuntemaansa lasta tai nuorta, joka lähti liian aikaisin tai ylipäänsä kunnioittaa lapsensa menettäneiden surua.
Leena Vilkka
Kirjoittaja on filosofian tohtori, ympäristöfilosofian dosentti, joka työskentelee Helsingin NNKY:n toiminnanjohtajana.
Kolumnista voi keskustella 23.9. kello 23.00 saakka.