Sveitsin urheiluvuosi 2019 ei ollut tarunhohtoinen, mutta ei sitä kehnoksikaan voinut luokitella.
Alppihiihtäjä Beat Feuz voitti syöksylaskun maailmancupin kokonaiskilpailun. Käkikellomaan keisari Roger Federer jäi niukasti ilman voittoa tenniksen Grand Slam -mittelöissä, mutta saavutti ensimmäisenä miehenä sitten Jimmy Connorsin 100. ykköstilan ATP-turnauksissa ja kasvatti vuoden aikana voittomääränsä 103:een. Arvokisamitaleita tuli useissa kilpailluissa lajeissa, kuten uinnissa, pyöräilyssä ja yleisurheilussa.
Vuoden urheilijaksi valittiin Christian Stucki, 34. Saksankielinen sana Schwingen tarkoittaa suoraan suomennettuna heiluttamista tai heilumista, mutta Sveitsissä se tarkoittaa ennen kaikkea maan saksankielisten rakastamaa painimuotoa, jota ei Sveitsin ulkopuolella juuri tunneta.
Stucki on jopa Sveitsin kansallisurheilulajiksi katsotun Schwingenin elävä legenda ja ensimmäinen lajinsa edustaja, joka tuolloin 59-vuotiaan valintatradition aikana kruunattiin Vuoden urheilijaksi.
Aasinsilta Suomeen
Tästä alustuksesta ei tarvinne rakentaa edes kovin natisevaa aasinsiltaa Sveitsistä Suomeen, jossa oman, erittäin suositun kansallislajimme kilpailukausi päättyi viikonloppuna pääsarjojen osalta.
Vuoden urheilijan pysti ei ole lajiin vielä kertaakaan 76 vuoden valintahistoriassa kohdistunut.
Mutta toissa viikonloppuna Sotkamon Jymyn mestaruudesta ja erityisesti erään keski-ikäisen miehen esityksistä riehaantuneet pesäpallofanit kysyivät sosiaalisessa mediassa, voisiko Jymyn kotiuttajajokeri, finaalisarjassa loistavasti pelannut Roope Korhonen, 42, olla Vuoden urheilija.
Ensimmäinen 13 Superpesis-mestaruuden pesäpalloilija on nyt kaikkien aikojen lyöjäkuningas, päättyneen runkosarjan lyöjäkuningas ja Itä–Länsi-ottelun paras pelaaja.
Kaudella 2021–2022 mestaruuden Vimpelin Vedolle takonut Jukka-Pekka Vainionpää sijoittui Vuoden urheilija -äänestyksessä 35:nneksi, samoin kuin MM-kullan Leijonille jatkoaikamaalilla ratkaissut Sakari Manninen. Vuotta aiemmin mestari-Mansen etenijä-ässä Tuomas Jussila palkittiin 37. sijalla.
Olennaista on pohdiskelu
Olennaisinta ei kuitenkaan ole se, miten korkealle Roope Korhonen sijoittuu äänestyksessä.
Olennaista on, että urheilua laajasti ja avaralla katseella seuraavat fiksut ihmiset ylipäätään pohdiskelevat, voisiko vain Suomen kamaralla näyttönsä antanut urheilija olla tällaisen valinnan arvoinen.
Se taas kertoo laajemmin siitä, miten pesäpallolla Suomessa menee. Miesten pääsarjan katsojakeskiarvo oli päättyneellä kaudella 1381, naisissa 661.
Jälkimmäisen suosio on naisten joukkuelajeissa täysin omaa luokkaansa, mistä Porin Pesäkarhujen ja Manse PP:n kuuma finaalisarja kelpaa paraatiesimerkiksi.
Viikolla 37 Ylen pesislähetykset nappasivat Finnpanelin seurantatutkimuksessa TV2:n katsotuimmissa sijat 2, 3, 4 ja 8. Sekaan 6:nneksi sukelsi historiallinen tenniksen Davis Cup -lähetys.
Kaikki Superpesiksen ja jalkapallon Veikkausliigan ottelut televisioiva suoratoistopalvelu Ruutu ei kerro katsojamääriään julkisesti, mutta sielläkin kansallispeli vie kuningaspeliä tennislukemin 6–0.
Eihän tällaisen, umpi-impivaaralaisen ilmiön kansainvälistyneessä urheilumaailmassa pitäisi olla mahdollista. Vai olisiko se sittenkin mahdollista juuri sen takia, eräänlaisena globalisaation antiteesinä?
Jalkapallon Veikkausliigan paras suomalainen maalintekijä on osunut tällä kaudella seitsemän kertaa. Hänen yläpuoleltaan tilastosta löytyy tukku ulkomaalaisia pelaajia, joiden nimet pian korvautuvat uusilla ja taas uusilla painumatta millään lailla ison yleisön muistiin.
Pesäpallossa tämä ei ole mahdollista. Ollaan vuodesta toiseen samalla leirinuotiolla, jossa Janne Mäkelä lyö ja Mikko Kanala tuo. Tällaisen valkean ympärille riittää näinä turbulentteina aikoina vetoa.
Pekka Holopainen
Kirjoittaja on porilaislähtöinen kolumnisti ja ainoa urheilutoimittaja, joka on valittu Vuoden journalistiksi Suomessa.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta 26.9. klo 23 asti. Kommentointiin vaaditaan Yle Tunnus.