– Kato nyt! Heitti bulgarialaisen tuossa paikassa!
– Mitä ne nyt tekee? Hidastettu syöttö keskialueella! Hidastettu syöttö! Ihan mahtavaa, hahhahhaa!
Ismo Lehkosen riemulla ei ollut rajoja Jääkiekkokierroksen studiossa, kun hän seurasi Tapparan menoa SM-liigassa.
Tamperelaisten peli tarjosi hämmentävän määrän asioita, joita suurseuran pelissä ei ole totuttu näkemään.
Lehkonen tunnusti, ettei ole aiemmin syttynyt Tapparan tavasta pelata jääkiekkoa. Kirvesrintojen urheilullisesti esimerkillistä ja menestyksekästä työtä hän on toki aina arvostanut, mutta itse pelitapa on ollut kaukana siitä, mistä kokenut asiantuntija nauttii.
Lehkosen hihkumiseen on helppo yhtyä. SM-liiga, oikeastaan koko suomalainen (seura)jääkiekko, on kaivannut vuosikausia juuri sitä, mitä Tappara tekee nyt.
Jyväskylässä pelatun JYP–Tappara-ottelun ensimmäinen erä oli siitä paraatiesimerkki. Se oli uskomatonta jääkiekon juhlaa. Ja kausi on vasta alussa.
Tuon yhden erän aikana Tappara teki kaukalossa aivan mitä tahtoi. Kiekko liikkui nopeasti ja kauniisti pelaajalta toiselle, peli virtasi tavalla, joka saa jokaisen jääkiekkoa seuraavan syttymään.
Pelaajilla oli lupa toteuttaa itseään, lupa ottaa riskejä. Lupa kokeilla jotain jännää.
Vaikkapa juuri sitä Lehkosen ihastelemaa ”bulgarialaista”, eli sokkosyöttöä selän takaa. Sellaisen esitteli tällä kertaa Tapparan hyökkääjä Philip Granath. Tilanteessa, jossa Tappara olisi aiemmin ottanut varman päälle. Riskit oli nyt sallittu.
Ei hitaita lähtöjä kiekon kanssa, ei keskialueen limaista träppiä, eli viiden pelaajan puolustusmuodostelmaa keskialueella. Ei mitään sellaista, joka saa katsojat haukottelemaan ja pelaajat turhautumaan.
Mieleen hiipivät kulttipelaaja Tuomas Vänttisen sanat muutaman vuoden takaa. Sportin paidassa liigauransa lopulla pelannut Vänttinen kuvaili Tapparan kohtaamista kutakuinkin seuraavasti:
– Siellä ne odotti paikoillaan keskialueella, pyyhkijät päällä. Vaikka pelasin niitä vastaan 25 minuuttia ottelussa, ei tullut edes hiki.
Nyt vastustajan hiki virtasi.
Rohkeaa, pelotonta, viihdyttävää. Kuinka kaunista onkaan katsoa, kun peli oli annettu niille, joille peli kuuluu: pelaajille.
Jääkiekkoa kauneimmillaan
Kyseessä ei tietenkään ole mikään uusi keksintö. Pienemmässä seurassa samankaltaista meininkiä nähtiin viime kaudella, kun Tommi Niemelän luotsaama Pelicans oli SM-liigan ylivoimainen valopilkku, joka antoi pelaajille vapauksia, uskalsi ottaa riskejä – ja eteni hersyvästi hymyillen aina liigafinaaleihin asti.
Mutta pääsarjan suurseuroissa ei ole sitten Antti Törmäsen HIFK-aikojen nähty sellaista pelillistä ilotulitusta, mitä Tappara nyt tykittää kotimaan lätkätaivaalle.
Raapustin lähes päivälleen vuosi sitten kommentin, jossa anelin Tapparan silloista päävalmentajaa Jussi Tapolaa ja Kärppien kollegaansa Lauri Marjamäkeä painamaan kaasun pohjaan.
Tapola ja Marjamäki eivät kuunnelleet toimittajan höpinöitä. Tietenkään. Heillä on oma tyylinsä valmentaa. Ja heidän tyylillään on voitettu mestaruuksia.
Mutta voitetaanko enää?
Tapparan seurajohdossa ajateltiin, että muutos on tehtävä, vaikka menestystä on tullut. Sitä muutosta huutaa jääkiekon evoluutio, jossa vauhti kiihtyy, taidon on päästävä yhä enemmän esille, pelaajien on saatava toteuttaa itseään, yleisön on saatava vastinetta lippurahoilleen.
Veikkasin ennen kauden alkua, että HIFK voittaa tällä kaudella kultaa. Veikkaan sitä yhä, vaikka tunnustaudun Lehkosen tavoin Tapparan nykyisen pelityylin suureksi ihailijaksi.
Ja jos käykin niin, että kirvesrinnat eivät onnistu mestaruuden puolustamisessa, on Tappara silti tehnyt valtavan palveluksen suomalaiselle lätkälle.
Se on näyttänyt jo syyskuussa uuden valmentajansa Rikard Grönborgin johdolla, että asioita voi tehdä toisin, jopa suurseurassa. Kunhan vain uskaltaa.
Se kuninkaallinen meno, kuten Lehkonen Tapparan nykyistä tyyliä kutsui, on jääkiekkoa kauneimmillaan.
Tampere on viime vuodet ollut Suomen jääkiekon pääkaupunki. Nyt tuota titteliä alleviivataan paksulla tussilla.