Elämme vuotta 2023. Kun taidetta koskeva kritiikki nousee keskusteluun, viitataan yleensä kahteen Helsingin Sanomien toimittajaan, musiikkikriitikko Seppo Heikinheimoon ja teatterikriitikko Jukka Kajavaan. Ensiksi mainittu kuoli 1997 ja jälkimmäinen 2005.
Nykyään kritiikkiä julkaistaan huomattavasti vähemmän, eivätkä sen kirjoittajat ole yhtä näkyviä ja vaikutusvaltaisia kuin he paperilehtien aikaan olivat. Risupartainen kulttuuripiirien häirikkö Heikinheimo töräytteli mielipiteitään suoraakin suoremmin. Tyyliniekkana tunnetun Jukka Kajavan blondatun hiuskuontalon heilahdus teatterin lämpiössä oli odotettu ja samalla pelätty ilmestys.
– Monet kertoivat, että ensi-illan tunnelma kohosi pelkästään sillä, että hän tuli paikalle. Kritiikillään hän saattoi muuttaa puolityhjän salin täydeksi, kertoo Kajava - pelätty, parjattu, palvottu -kirjan (Siltala) kirjoittaja Hannu Harju.
Harju luki elämäkertaa varten läpi kaikki Kajavan kirjoittamat kritiikit ja kolumnit, yli 15 000 tekstiä. Urakointi arkistojen kätköissä oli sukellus tiettyyn aikakauteen, tuon ajan teatteriin ja myös Harjun omaan historiaan. Hän oli Jukka Kajavan kollega ja teatterikriitikko Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa vuosina 1993-2003. Toimitus oli pitkään lehden suurin.
– Jukka oli ystävällinen, mutta etäinen, ulkopuolinenkin. Hän ei antautunut käytäväkeskusteluihin, vaan kirjoitti juttujaan oman pöytänsä ääressä aamupäivisin. Jos hän oli toimituksessa vielä kolmen aikaan saattoi arvata, että esitys oli ollut todella hyvä.
Kajava sai työstään huimasti parempaa palkkaa kuin kulttuuriosaston muut työmyyrät. Elämäkerran mukaan päätoimittajatason palkkaa. Lehden vaikutusvaltainen omistaja Aatos Erkko ymmärsi Kajavan julkisuusarvon ja käytti hänen persoonaansa myös hyväkseen koko lehden markkinointiin ja brändin rakentamiseen.
Ilmiö nimeltä Kajava syntyy
Nuori Jukka Kajava oli innokas elokuvakerholainen ja kirjoittaja, joka avusti kotikaupunkinsa Oulun sanomalehteä Kalevaa toimittamalla lyhyitä elokuva-arvosteluja lehden kulttuurisivuille.
Kajava kertoo saaneensa palkkaa seitsemän arvostelun koosteesta viisi markkaa viikossa. Sillä sai kaksi askia Boston-savukkeita ja paljon kavereita, sillä kriitikolle annettiin kaksi lippua jokaisen elokuvan ensi-iltaan.
Kirjoittaminen jatkui opiskelukaupunki Helsingissä. Ylioppilaslehden terväväkynäinen skribentti sai kutsun tulla kirjoittamaan kritiikkiä tv- ja radio-ohjelmista.
– Helsingin Sanomilla oli intresseissä olla mukana siinä, mitä nuori sukupolvi ajattelee. Hurjaa vauhtia lisääntyvät tv-vastaanottimet kertoivat uuden nousevan median mahdollisuuksista, sanoo Harju.
Televisiokritiikit ja myöhemmin kolumni Kanavalla nostivat Jukka Kajavan suuren yleisön tuntemaksi. Teatterikritiikit olivat luettuja, mutta niitä luki tv-juttuja pienempi lukijakunta. Lisäksi teatteri oli paikallista. Tv-lähetykset tavoittivat 60-luvun loppuun mennessä 96 prosenttia suomalaisista.
Pian nasevasti kirjoittava tempaistiin tuuraamaan Hesarissa myös teatterikriitikoita. Ensimmäisen teatterikritiikkinsä Jukka Kajava tosin oli kirjoittanut jo 18-vuotiaana Teini-lehteen.
Kajava ei tuottanut lehdelle pettymystä. Hän osasi kirjoittaa nopeasti ja tiivistää sanomansa tarvittaessa muutamaan lauseeseen.
Kriitikon pop-tähtimäinen ulkonäkö herätti huomiota ja tv-kolumneihin 1978 liitetty kasvokuva lisäsi tunnettuutta entisestään.
Kajava sanoo tulleensa Helsinkiin juuri oikeaan aikaan ja päässeensä esiin kohtuullisen helpolla. Samalla tavalla kuin aikalaisensa teatterintekijät, esimerkiksi Timo Bergholm, Kalle Holmberg, Kaisa Korhonen ja Jouko Turkka tai Melasniemi-Halkola-pariskunta. He edustivat uutta sodanjälkeistä sukupolvea, joka ravisteli vanhoja rakenteita.
Tämän päivän mediaympäristössä voi olla vaikeaa ymmärtää, miten Kajavan kokoinen ilmiö on saattanut syntyä. Kriitikko kertoi Ylen kulttuuriohjelman haastattelussa vuonna 2003, että lehteen tuli kyllä kritiikeistä palautetta ja joskus sitä jopa julkaistiin, jos lehden toimitus katsoi sen aiheelliseksi.
Suoraa dialogia juttujen ja lukijoiden välille ei paperilehtiaikana syntynyt. Sen sijaan Kajavaa pyydettiin usein mukaan erilaisiin keskustelutilaisuuksiin sekä radion ja television keskusteluohjelmiin vieraaksi.
Kajava nostaa ja laskee
Kajava vakinaistettiin Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen vuonna 1978. Hänen kirjoituksensa alkoivat olla yhä terävämpiä ja kriittisempiä.
Kajavan kritiikki saattoi täyttää tai tyhjentää katsomot. Hän saattoi nostaa näyttelijöitä ja ohjaajia tai painaa heitä alas. Näin ainakin tekijät usein kokivat. Hänellä oli jotain suuria, ystäväksikin yltäneitä suosikkeja kuten Seela Sella tai Tarmo Manni sekä oopperalaulaja Karita Mattila, jota hän ohjasi sekä konserteissa että oopperassa.
– Kajava osasi kääräistä suosikkiensa kritiikin kehuihin kirjoittamalla esimerkiksi tyyliin: yleensä niin loistava Seela Sellakin on esityksessä vaimea, Harju kertoo.
Joillekin Kajavan murskakritiikit olivat vakava itsetuntoa viiltävä paikka.
Espoon kaupunginteatterin johtaja Erik Söderblom myöntää halunsa ”tempaista kriitikkoa sieraimista”, jos hän nyt kävelisi tiellä vastaan.
Nopeasti televisiosuosikiksi noussut Jukka Puotila putosi jalustalta ensin tuttuun tapaan kehuihin kääräistynä, kunnes tuli armoton pudotus. Arvostelija kirjoitti Kansallisteatterin esityksestä Oleanna, että nuori Päivi Akonpelto ei ole vielä riittävän monipuolinen, Jukka Puotila ei vieläkään. Näyttelijä joutui kokoamaan itseään pukuhuoneen lattialta selvitäkseen seuraavista esityksistä.
Moni teatterintekijä kehui, ettei lukenut kritiikkejä, mutta harva pystyi pidättäytymään.
Nykyään Kansallisteatterin, entinen Ryhmäteatterin johtaja Mika Myllyaho sai rauhan sielulleen lakkauttamalla Helsingin Sanomien tilauksen.
Helsinkiläisessä Q-teatterissa vitsailtiin Kajavalle tyypillisten nahkahousujen viestittelystä. Kriitikon sanotaan istuneen etukenossa ensimmäiset 15 minuuttia. Jos näytelmä ei sinä aikana vakuuttanut, hän nojasi pettyneenä taaksepäin ja nahkahousut narahtelivat. Ensi-iltahaukut saattoi lukea ylihuomisen lehdestä.
Vaalea leijonanharja ja rusketus
Jukka Kajava esiintyi vuonna 1971 Lenita Airiston ja Jörn Donnerin juontamassa teatteriaiheisessa keskusteluohjelmassa. Hän näytti brittipopparilta muodikkaasti leikattuine hiuksineen. Kaulassa oli kravatin sijaan huivi ja pystykauluksinen takki oli eri maailmasta kuin muiden keskusteluun osallistuneiden pukumiesten.
Hannu Harjun mukaan ulkonäön merkitystä Kajavan kohdalla ei voi kiistää. Hän tiesi hyvin tekevänsä vaikutuksen. Ulkonäkö muuttui huomiota herättäväksi 1980-luvulla.
– Kajava tuli 80-luvulle ensimmäisten joukossa. Ja olihan se monella tapaa vapauttavaa aikaa vähän tunkkaisen ja ankean 70-luvun jälkeen, Harju sanoo.
Kriitikon vaaleaksi värjätty leijonanharja ja ne kuuluisat nahkahousut huomattiin niin katsomossa kuin kulisseissakin. Kajava osti vaatteensa ulkomailta ja hänellä oli Jorma Uotisen tyyliin usein jotain uutta ja kiinnostavaa yllään.
Ajan henkeen kuului myös sporttisuus. Kajavan värikkään verryttelytakin hihat oli usein rullattu niin, että ruskettuneiden käsivarsien lihakset pääsivät esiin. Hänen huhuttiin käyvän kuntosalilla joka aamu.
Vaatteet viestivät myös raamikkaan miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. Koska asenneilmapiiri ja virallisen Suomen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen oli kielteistä, hän ei puhunut homoudestaan kuin lähipiirille. Ei hän Harjun mukaan sitä myöskään peitellyt. Pitkä suhde teatteriohjaaja Antti Einari Halosen kanssa oli monen tiedossa.
– Kajavaa ei paljoakaan näkynyt ravintoloissa, sillä hän ei saanut koskaan olla rauhassa. Kadullakin saatettiin huudella, sylkeä kasvoille. Kerran hänet pahoinpideltiinkin.
Kriitikko vietti aikaa ystäviensä luona ja kutsui näitä kylään. Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen virranneen postin joukossa oli paljon myös vihapostiksi luettavaa, henkilöön käyvää solvausta.
Kahdet rattaat alla
Jukka Kajavaan suhtauduttiin ristiriitaisin tuntein myös siksi, että hän halusi itsekin tehdä teatteria. Hän aloitti ohjaajan uransa radio-ohjelmista yhdessä Antti Einari Halosen kanssa. Myöhemmin kaksikko alkoi ohjata yhdessä myös teatteriin.
Harjun mukaan teatteri oli Kajavan intohimo ja hän halusi tehdä sitä myös vastapainona kriitikon yksinäiselle kirjoittamiselle. Hän ohjasi suoraan Suomen suurimmille näyttämöille Kansallisteatteriin ja Svenska teaterniin muun muassa.
Hänen ohjauksissaan esiintyneet ihmiset olivat pääosin tyytyväisiä, mutta kaksilla rattailla ajamista kritisoitiin myös.
– Oli valtavasti ihmisiä, jotka pitivät erittäin epäilyttävänä puuhana, että hän tekee teatteria ja seuraavalla viikolla kirjoittaa toisten töistä. Hän pyrki pitämään nämä kaksi asiaa erillään, vaikka se ei selvästikään aina onnistunut.
Ohjaajana Jukka Kajava sai huomata, miten epäreilulta kritiikin saaminen välillä tuntui. Hän oli aivan yhtä herkkänahkainen kritiikille kuin muutkin.
Erään aikakauden loppu
Jukka Kajava täytti Helsingin Sanomia yhdeksi ihmiseksi kiitettävällä tavalla. Parhaimmillaan häneltä ilmestyi kolme juttua saman päivän lehdessä.
Kun hän jäi lomalle, hän saattoi kirjoittaa toistakymmentä televisioarvostelua valmiiksi. Kun niitä siroteltiin lehtiin, vaikutti siltä, että Kajava päivystää vuoden ja vuorokauden ympäri.
Vaikka jutut olivat usein lyhyitä, hän oli kirjoittajana erittäin ahkera. Kerran hän ohjasi puolentoista vuoden aikana teatteriin kaksi draamaa ja yhden revyyn ja toimi silti täysipäiväisenä kriitikkona lehdessä.
Kajava oli ahkera myös tupakanpolttajana. Niin ahkera, että lähempänä kuuttakymmentä ikävuotta hänellä todettiin keuhkoahtauma. Ankaran tupakoinnin ja kovan työnteon yhdistelmä aiheutti myös sydämen vajaatoiminnan.
Jukka Kajavan matka päättyi Berliinissä teatterifestivaaleilla vuonna 2005. Kuusikymppisen kriitikon menehtyminen sairauskohtaukseen oli yllätys ja järkytys. Kajavan perhe oli hänen lapsuudenperheensä, lähinnä äiti ja siskot perheineen.
Kajavan poistuminen oli kuin aikakauden loppu, paperilehtien tähdet sammuivat.