Pohjanmaa tuntuu olevan lempimaakunta fiktiossa, nykyisen Lappi-buumin ohessa. Kun filmiryhmä lähtee maakuntiin, täytyy sen usein kesyttää paikallinen murre.
Miten esimerkiksi Lapua 1976 -elokuvan taustatiimi onnistui siinä?
Sen tietää Lapuan Tiistenjoelta alkujaan kotoisin oleva näyttelijä Pirkko Uitto. Hän tarkkailee Pohjanmaalle sijoittuvien tv-sarjojen ja elokuvien puheenpartta erityisellä tarkkuudella.
– Murrerepliikkeihin pitäisi aina treenauttaa, mutta puhetapa pitäisi myös osata ylläpitää. Puhe saa mennä kehoon.
Lapua 1976 -elokuvassa murteen pysymistä helpotti, että isolla osalla työryhmästä oli pohjalaistausta. Se on harvinainen tilanne.
Lisää: Oletko murremestari? Testaa pelillä, kuinka hyvin tunnet Suomen murteet
”Melkein rikospoliisin asia”
Jokaisesta pohjalaisfiktiosta löytyy Pirkko Uiton mukaan jotain pientä sanottavaa, mutta kamalin kaikista on Härmä.
– Härmä on melkein rikospoliisin asia, murteenrakastaja Uitto karrikoi.
Vaikka näyttelijöitä on valmennettu murteeseen, on harjoitusta ollut auttamattomasti liian vähän.
– Elokuvassa ei puhuta oikeaa murretta. Repliikit on opeteltu ulkoa ja niitä on sitten kuvaustilanteessa vain muisteltu. Pitkiä ja lyhyitä vokaaleja on väärissä kohdissa. Intonaatio on pielessä, Pirkko Uitto listaa.
Helsingistä tulleiden näyttelijöiden puhetta ei ole kuvausvaiheessa enää varmistettu.
– Jos murteesta ei välitä, pitäisi käyttää yleiskieltä.
Yksi väärä lause riittää pilaamaan murteenrakastajan katsomiskokemuksen, vaikka pienet kömmähdykset Uitto kyllä antaa anteeksi.
– Toivon aina kaiken sujuvan hyvin. Haluan tulla kosketetuksi, mutta murrelipsahduksien jälkeen katsojana joudun aina kokoilemaan itseäni.
Muistisääntö Tuiskulla ja Pakarisella
Murreraivo ei ole vieras tunne toimittaja Noora Vaaralalle. Häntä voi nimittää sarjaraivostujaksi. Hän ottaa mielellään kantaa murrevinksahduksiin blogiteksteissään ja lehtiartikkeleissaan.
Vaarala tuntee etenkin peräpohjalaiset murteet, sillä hän on asunut muun muassa Kittilässä ja Rovaniemellä. Suomen kieltä Oulun yliopistossa opiskelleelle puheen tarkkailu on verissä. Oulun murre on hänelle läheisin.
Vaaralan saa kierroksille pienellä sanalla: miun.
Mie, minun, minulle. Sen ei pitäisi olla niin vaikeaa, mutta se vain on. Esimerkiksi Kätilö-elokuvan päähenkilö Helena puhuu elokuvassa, miten sattuu. Outo murre on peräisin jo alkuperäisteoksesta eli Katja Ketun kirjasta.
– Väärä murreasu tekee teoksesta epäuskottavan. Se harmittaa teoksen ja näyttelijöiden puolesta. Näyttelijän työ on kuitenkin yksityiskohtien juhlaa, Vaarala sanoo.
Hän neuvoo helpon muistisäännön: eteläkarjalainen Hanna Pakarinen voi sanoa miun, lappilainen Antti Tuisku ei.
Kun murre menee metsään, katsoja kiskaistaan pois teoksen maailmasta. Sehän harmittaa, silloin murre tarjoaa vain hassuttelulisän. Murteeseen pitäisi aina perehtyä kunnolla.
On myös onnistumisia. Sellainen on Vaaralan mukaan Napapiirin sankarit -elokuvasarja.
– Siinä on h:n paikatkin hienosti oikein. Kolarissa, johon elokuvat sijoittuvat, h on eri paikalla kuin esimerkiksi naapurikunnassa Kittiliässä.
Puhetta, mutta myös asennetta
Miten elokuvan murteessa voi edes onnistua?
Siitä tietää porilainen käsikirjoittaja Hanna Leivonniemi, joka oli pitkään miettinyt, että olisi hauska kirjoittaa jokin teos omalla kotimurteella.
Se toive toteutui vuonna 2020, kun häntä pyydettiin käsikirjoittamaan elokuva Dingosta. Lähes kokonaan porin murteella kirjoitettu Levoton Tuhkimo -elokuva tulee ensi-iltaan ensi vuoden syksynä.
Sen jälkeen työpisteeltä kuului armoton pulina.
– Porin murteella höpöttäminen kuulosti varmaan erikoiselta, Leivonniemi myöntää.
Käsikirjoitustyön realismia on, että aina kirjoittaja ei voi valita murretta, jolla kirjoittaa.
– Silloin täytyy aika tarkkaan pohtia, kuinka keskeistä murteen puhuminen kokonaisuuden kannalta on. Jos se on keskeistä, silloin mukaan otetaan murrekonsultti.
Kun taas on kova kiire, eikä murteen harjoituttamiseen ole aikaa, saatetaan tietoisesti valita yleiskieli.
Joskus ohjaajan työtapana on improvisointi kuvauksissa. Jos näyttelijä ei itse puhu valittua murretta, replikointia on hyvin hankala lennosta muuttaa.
– Lisäksi tuotannoissa aina tapahtuu muutoksia. Kohtauksia joutuu esimerkiksi yhdistämään. Näissä tilanteissa murre voi olla hankala elementti, Leivonniemi kuvaa.
Porilainen puhetapa on muutakin kuin murre. Töksähtelevä puhe on porilaisuuden mielenmaisema ja olemisen tapa. Sitäkin kaupungin ulkopuolelta tulevat näyttelijät joutuvat opettelemaan.
Käsikirjoittaja Hanna Leivonniemi ja porilaissyntyinen ohjaaja Mari Rantasila nauhoittivat jo toukokuussa tekstin, joten näyttelijät saivat aloittaa uuden työkielensä makustelemisen.
Porilaiseen puheenparteen kuuluu, että asiat saatetaan sanoa päinvastoin kuin mitä tarkoitetaan.
Onnistuvatko nuoret näyttelijät siis murreurakassaan?
– Kyl se ny koiral kelpais, antaa Leivonniemi tyylinäytteen.
Toimittaja Pipsa Uutto kyseli näyttelijä Valtteri Lehtiseltä, miten vieraan murteen saa hallintaan.
