– Yleensä pääsen piiloon, kun minulla on kuvissa aina maski päässä.
Niko Hovinen naurahtaa hermostuneesti. Jääkiekon maailmanmestari ja viime kevään SM-kultamitalisti ei ole tottunut tilanteeseen, jossa joutuu puhumaan henkilökohtaisista asioista kameran edessä.
Nyt hän on kuitenkin tunteidensa ja muistojensa kanssa täysin paljaana. Hän ei pääse piiloon menneisyyttään. Eikä hän haluakaan.
Mies maskin takana haluaa kertoa kivuliaan, mutta samalla toivon mukaan opettavaisen tarinansa.
– Lopulta päihteestä tulee tärkeintä koko maailmassa, ja sitä miettii koko päivän. Kaikki muu häviää.
Suuri rakkaus unohtui
Lähtö kotipihalta Turusta Helsinkiä kohti on aikainen. Niko Hovinen kaartaa Nordenskiöldinkadun jäähallin parkkipaikalle kahdeksalta, hyvissä ajoin ennen harjoitusten alkua.
Ensin ohjelmassa on lämmittely hallin viereisellä pallokentällä syyskuisessa auringonpaisteessa, sitten maalivahtien oma salisessio ja lopuksi jäätreenit.
– Onhan työmoraalini täysin erilainen kuin silloin ennen. Olen varmasti myös paljon parempi joukkuekaveri siinä mielessä, miten paljon enemmän välitän ja olen oikeasti läsnä.
Niko Hovinen teki läpimurtonsa Pelicansin riveissä kaudella 2010–11 ja juhli samana keväänä MM-kultaa Leijonien kolmosvahtina. SM-liigassa hänellä on yhteensä kasassa lähes 350 ottelua.
Hän ei usko, että päihdevuosien aikaiset joukkuekaverit tiesivät hänen tilastaan. Ainakaan kukaan ei ikinä tullut sanomaan mitään, ja itse hän piti asian parhaansa mukaan salassa.
”Ihmisellä on pakko olla kulissit kunnossa, kun on riippuvainen. Sen olen oppinut, että se mitä näkyy ulospäin, ei aina ole koko totuus.”
HIFK on seitsemäs SM-liigaseura Hovisen uralla. Ulkomailla joukkueita on kasassa kymmenen seitsemässä eri maassa. Palattuaan Pohjois-Amerikasta syksyllä 2013, hän puki neljänä seuraavana kautena päällensä yhdentoista eri seuran paidan.
Elokuussa Hovinen, 35, allekirjoitti HIFK:n kanssa yksivuotisen sopimuksen parin kuukauden koeajalla.
– Olen aina kelannut, että mieluummin menen jonnekin vaikka kahdeksi viikoksi kuin jään himaan mököttämään. Kun kesällä ei ollut seuraa, enkä tiennyt, pääsenkö enää pelaamaan, niin kyllä sieltä tuli aika nopeasti pinnalle, että hitto, tämä on parasta, mitä tiedän.
– On tämä lätkä minulle suuri rakkaus.
Kohta päivälleen seitsemän vuotta sitten, hän ei kestänyt katsoakaan kiekkokamojaan.
”Riippuvuus on yhä Suomessa aika tabu, vaikka se koskettaa montaa ihmistä, niin urheilumaailmassa kuin sen ulkopuolella. Tuolla on pilvin pimein meikäläisiä.”
Surullinen sykli
Alamäki alkoi keväällä 2014. Hovisen lonkka kaipasi leikkausta onnistuneen, mutta vamman takia kesken jääneen KHL-kauden jälkeen. Operaatio, jossa lantio käytännössä sahattiin poikki ja käännettiin uuteen asentoon, oli iso, ja toipumisen ajaksi määrätty kipulääke Oxycontin todella voimakas.
Lääkekuurin loputtua pillerien popsiminen jäi päälle.
– Siitä tuli tapa. Nyt jälkeenpäin on helppo nähdä, mistä se lumipallo lähti pyörimään, kun tiedän, että jään hyvin, hyvin helposti koukkuun. Mutta ei minulle tullut ennen mieleenkään, että olisin päihderiippuvainen.
Hovisen mukaan kipulääkkeistä tuli ”ihan hemmetin hyvä olo” ja riippuvaisena hänestä tuntui lääkepöllyssä kuin olisi jouluaamu joka päivä.
Kipulääkkeiden rinnalle ja lopulta tilalle tulivat ajan myötä nukahtamislääkkeet. Käyttö muuttui päivittäiseksi ja annosmäärät kasvoivat. Kohta sekään ei riittänyt.
”Toleranssi kasvaa, ja kun lääkkeet eivät puraise tarpeeksi, tehoa yritetään nostaa kaikin keinoin. Sitten tulee alkoholi mukaan kuvioihin. Se on aika synkkä tie.”
Päivittäisestä väärinkäytöstä huolimatta hän pelasi jääkiekkoa ammattilaissarjoissa, SM-liigaa ja KHL:ää myöten, mutta lipui yhä kauemmas huipputasostaan. Hän kävi joka aamu harjoituksissa, ei ollut ikinä myöhässä ja huijasi samalla itseään uskomaan, että tilanne oli hallinnassa.
– Kun unilääkkeistä ei tule samalla tavalla krapulaa, niin ajattelin, että tämä on ihan fine, vähän nyt relaan. Mutta eihän se ollut lähellekään sitä.
Kiekkohommat hoituivat autopilotilla. Fokus oli illassa. Varsinkin ulkomailla pelatessaan hän istui illat yksin kämpässään. Kukaan ei ollut tuomitsemassa, kukaan ei ollut sättimässä.
Hovinen kertoo, että hänellä oli pitkään suojakuori päällä. Hän valehteli kaikille, myös itselleen. ”Se oli tosi synkkää ja yksinäistä aikaa.”
Erityisen rankan yön jälkeisenä aamuna hän ajatteli herätessään, että ei enää ikinä. Nyt tämä loppuu.
– Sitten menee treeneihin, käy lounaalla, tulee himaan. Sen jälkeen on unohtanut kaiken ja miettii, että no, kyllä tänään voisin vielä ottaa. Ja sitten se sama sykli jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
Lopulta Hovisen huolella rakentamat kulissit romahtivat.
Odottamaton avunhuuto
Marraskuun alku vuonna 2016. Niko Hovinen on saanut potkut KHL-joukkue Medvescak Zagrebista, koska peli ei ole kulkenut. Hän palaa Helsinkiin ja lähtee ryyppäämään.
Kakkospäivän yönä, täysin sekavassa tilassa, hän myöntää ensimmäistä kertaa tarvitsevansa apua.
– Joku sen laukaisi, en tiedä mikä. Jostain tuli, että nyt riittää. Nyt on niin paska olo ja en osaa itse lopettaa tätä.
Koko seuraavan päivän hän itki. Häntä pelotti ja hävetti. Hän ei halunnut, että kukaan saisi koskaan tietää asiasta.
Hovisen mukaan potkut Zagrebista olivat onni onnettomuudessa. Jos hän olisi ollut seurajoukkueen kirjoissa, hän ei olisi hakeutunut päihdehoitoon.
”En olisi uskaltanut siellä sanoa kellekään, että tarvitsen apua, minulla on päihdeongelma. En ikipäivänä. Se häpeän tunne olisi ollut niin kova, ja miten nolattu olo siitä tulee.”
Päihdehoidossa hän ymmärsi, kuinka hänen sairautensa toimii. Hän tajusi, mitä päässä on liikkunut ja miksi hän on käyttäytynyt tavalla, jota hän nyt kutsuu idioottimaiseksi.
– Kun minulle selitettiin, miten päihderiippuvainen toimii, rupesin poimimaan kohtia: Olen tuossa, tuossakin olen, tuo olen minä. Jotenkin tajusin saman tien, että olen tuo tyyppi. Se oli aika iso helpotus.
Ei kestänyt kauaa, kunnes vastenmieliseltä tuntunut ajatus paluusta jääkiekkoon muuttui.
Sipuli kondikseen
Viides marraskuuta 2016 oli viimeinen päivä, kun Niko Hovinen joi alkoholia. Hänellä on vahva tukiverkosto ympärillään ja työkalut käsitellä vaaralliset tunteet, jos jano joskus palaisi.
Vertaistukea hän kuvailee korvaamattomaksi. Hovisen auttoi jaloilleen erityisesti muusikko Rane Raitsikka. Häntä Hovinen pitää suurimpana yksittäisenä syynä siihen, että on tänään raitis.
Tuen lisäksi häntä motivoi pelko.
– Kun olin ajanut itseni niin synkkään pisteeseen, että olen ihan masentunut, mikään ei kiinnostaa enää, aivan tunnekuollut… Se kokemus oli niin pelottava, että en enää ikinä halua tuntea samalla tavalla.
Olen oppinut, että omasta kupolista on pidettävä huolta, ettei sinne pääse liikaa demoneita, Niko Hovinen sanoo.
Yksi asia, mikä ei enää kiinnostanut, oli jääkiekko. Jos jääkiekkoa tuli telkkarista, Hovinen vaihtoi saman tien kanavaa. Varusteita hän ei halunnut vilkaistakaan. Kunnes mieli muuttui.
Neljä päivää hoitoon astumisen jälkeen hän avasi läppärin ja alkoi katsoa lätkävideoita Youtubesta.
– Joitain asioita aivoissani tapahtui hyvinkin nopeasti. Ensimmäinen oli tietenkin se, että nyt tuo vanha skeida saa riittää. Toinen oli, että ehkä tässä vielä voisi pelata. Hoidetaanpa tämä sipuli kondikseen.
Viikko hoidon aloittamisen jälkeen Hovinen sai soiton Kuopiosta: KalPa tarvitsi maalivahdin viideksi viikoksi. Matka takaisin oli alkanut.
Joku, joka kuuntelee
Takaisin nykyisessä kotikaupungissa Turussa. Niko Hovinen leikkii pihalla uusperheensä kahden tyttären kanssa, esitellen aiemmin samana päivänä oppimiaan taitojaan.
HIFK:n maalivahtivalmentaja Jan Lundellin veskarikoulussa koordinaatioharjoitteisiin kuuluu jongleeraus.
Hovinen muuttaisi valtavasti asioita menneisyydessään, jos voisi. Samalla hän tiedostaa, että päihderiippuvuus hallitsi häntä, eikä toisinpäin.
”Totta kai tajuan, että olen satuttanut monia ihmisiä. Mutta sitä en saa tekemättömäksi, enkä voinut sairaudelleni mitään. Sillä tavalla päihderiippuvaiset käyttäytyvät.”
Hän pitää itseään täysin eri ihmisenä nykyään. Huonoja päiviä tulee yhä, mutta niiden kanssa oppii elämään.
Moni vastaavassa tilanteessa oleva on jo ottanut Hoviseen yhteyttä, hänen kerrottuaan riippuvuudestaan Iltalehden haastattelussa maaliskuussa. Hän uskookin, että monen aktiivipelaajan on helpompi puhua hänelle kuin esimerkiksi omalle joukkuekaverilleen.
Sen hän tietää paremmin kuin useimmat muut.
– Riippuvaisella täytyy olla turvallinen tunne. Ei voi pelätä, että menettää duunipaikkansa sen takia, että haluaa tervehtyä ja olla parempi ihminen.
Hän sanoo, että ongelman myöntäminen jollekin toiselle ihmiselle on suurin ja tärkein askel toipumisessa. Tämä kynnys on usein valtava. Päihderiippuvainen kieltää ongelmansa viimeiseen asti.
– En sano, että pystyn auttamaan, mutta kuuntelen ainakin. Jo se on monesti aika paljon.
Lue myös Yle Urheilun muita henkilökuvia: