Vaara viehättää

Jon Sallinen seisoo jalat tukevasti sillalla. Alla odottaa useiden metrien pudotus veteen.

Veri pakkautuu päähän, ei ainoastaan jännityksen vuoksi, vaan siksi että Sallinen on sillalla ylösalaisin. Hän roikkuu jalkateriensä varassa sillan alapalkissa. Tästä asennosta ei ole enää paluuta. Sallinen putoaa.

Sallinen harrastaa döds-hyppyjä, suomeksi kartsa, joka vaikuttaa pellehyppyjen sukulaiselta. Dödsien tehtävä ei kuitenkaan ole naurattaa.

Kaikissa lajeissa, joista tykkään, on mukana... en nyt sanoisi kuolemanpelko, mutta niissä voi käydä hassusti, jos epäonnistuu.

Jon Sallinen

Legendan mukaan hyppyjen alkuperä on Norjassa, jossa viikingit yrittivät tehdä hurjilla uimahypyillään vaikutuksen puolisoehdokkaisiin. Dödshopp kääntyykiin suoraan kuolemanhypyksi.

Erilainen nuori

Sallinen on ollut aina lahjakas urheilussa, sellainen, jota muut kuvailevat ”ärsyttäväksi”. Hän on mies, joka on yleensä hyvä kaikessa, mihin ryhtyy. Sallinen harrasti paljon myös normaaleja joukkuelajeja, mutta nopeasti hän huomasi nauttivansa vaarasta.

– Kaikissa lajeissa, joista tykkään, on mukana... en nyt sanoisi kuolemanpelko, mutta niissä voi käydä hassusti, jos epäonnistuu. Sitä etsii euforiaa ja adrenaliinipiikkiä, jonka niistä lajeista saa, kertoo Sallinen.

Sallinen on välttynyt pahemmilta vammoilta, mutta kaikki on toki suhteellista. Kipu on läsnä lähes jokaisen epäonnistuneen suorituksen jälkeen.

– Katsoin yhden videon pellehyppääjästä, joka hyppäsi 52 metristä uimahypyn. Hän sanoi, että kerran se kirpaisee, ja tuli kyljelleen alas. Se on ollut myös minun mottoni. Kerran se kirpaisee, mutta jos ei kirpaise, niin olen onnistunut.

Jon Sallinen tietää, että hän on erilainen kuin muut. Hän elää maailmassa, jossa tavallisten ihmisten pelot tuntuvat varmasti kovin triviaaleilta.

– Ehkä olen syntynyt ruuvi löysällä. Vaikea sanoa. Haluan näyttää itselleni, että pystyn tekemään pahempia ja vaarallisempia asioita, pohtii Sallinen.

Pelkällä rämäpäisyydellä ei kuitenkaan mennä niin pitkälle kuin Sallinen on päässyt.

Kultapoju

Pekingin Olympiakisat 2022. Jon Sallinen tuntee paineita ja pakka on hieman sekaisin, sillä edessä on ensiesiintyminen olympiakisoissa. Harjoitukset suksilla laskettavassa halfipipessa ovat sujuneet hyvin, mutta karsintaan iskenyt lumisade muuttaa olosuhteita.

Laskun lopussa temppu menee hieman pieleen, mutta Sallinen päättää silti yrittää viedä laskun loppuun. Seurauksen muistavat kaikki, jotka olympiakisoja seurasivat.

– Kun sanon olleeni olympialaisissa ja mainitsen lajin, kaikki muistavat, että olin se, joka tuli sen kameramiehen päälle.

Sallinen on 23-vuotiaana jo olympiaurheilija, MM-hopeamitalisti ja maailmancupin osakilpailun voittaja. Lajipiireissä häntä kutsutaan Golden boyksi, kultapojuksi.

– En oikein tiedä, miten se on minuun liitetty, mutta toivottavasti se pysyy. Ehkä he luulevat tai tietävät, että minussa on jotain erityistä, mutta en itse ota siitä paineita.

Sallinen uskoo, että hän voisi olla oman lajinsa pioneeri. Joku sellainen, joka tekee täysin uusia asioita.

– Olen jo tehnyt halfpipessa ensimmäisenä uuden tempun (vuonna 2021 switch alleyoop tuplakorkki 12).

– Sanoisin, että minulla olisi mahdollista päästä sellaiselle tasolle, mutta se vaatii resursseja. Nyt kun asun Suomessa, en pääse harjoitteleman halfpipea niin paljon kuin olisi tarve, Sallinen harmittelee.

Suksilla laskettava halfpipe, lumikouru, on jopa omassa extreme-lajien luokassaan todella vaikea laji.

Siinä tehdään käytännössä samat temput kuin muissakin suksilajien freestyle-lajeissa, mutta virhemarginaali on paljon pienempi. Jos ponnistus on hieman liian ajoissa, on vaarana pudota jäisen kourun reunalle. Jos ponnistus myöhästyy, saattaa laskija pudota kourun pohjalle.

Kun Sallinen lähtee kilpailussa ensimmäiseen temppuunsa, on lumikourun reuna seitsemässä metrissä.

Hyvillä vauhdeilla hän nousee parhaimmillaan kolme metriä reunan yläpuolelle. Kouru on pitkän matkaa 90-asteen kulmassa. Sallisen työpaikka havainnollistuu, kun katsoo ylös kohti katulamppua.

– Ei ehkä laskiessa pelota yhtä paljon kuin tätä nyt katsoessa, naurahtaa Sallinen valaisintolpan juurella.

Pelko. Halfpipe kuuluu niihin harvoihin lajeihin, jotka voivat pahimmillaan johtaa vakavaan loukkaantumiseen tai jopa kuolemaan.

Näiden lajien hurjapäät eivät perinteisesti ole pelosta liiemmin ääntä pitäneet. Se on kuin Harry Potterin ilkeä velho Voldemort, jonka nimeä ei saa mainita, mutta jonka kaikki tietävät olevan läsnä. Salliselle pelosta puhuminen ei kuitenkaan tunnu olevan ongelma.

– Valehtelisin, jos sanoisin, että minua ei pelota joka kerta, kun hyppään paippiin sisään. Tai että joka lasku ei kuumottaisi.

– Tiedostan lajien riskit. Koetan kuitenkin tehdä tarpeeksi töitä sen eteen, että tiedän, milloin kannattaa tehdä jokin juttu ja milloin ei. Vaikka kaikessa on riskinsä, minun päässäni se on turvallista. Minusta ei ole koskaan tuntunut, että nyt voi kuolla. Olen kuitenkin aina niin varma siitä, mitä teen. Vaikka temppu epäonnistuisi, olen niin hyvässä kontrollissa, että osaan myös turvallisesti kaatua.

Sallinen haluaa viedä meidät skeittipuistoon. Hän on viime aikoina harjoitellut tätäkin lajia ja miettii, josko kilpaisi siinä SM-tasolla.

Toimittaja on epäileväinen, sillä mieleen palaa lumilautailija Roope Tonterin skeittauksessa syntynyt loukkaantuminen juuri ennen Sotšin olympialaisia. Olisi karmeaa, jos tämän jutun takia Sallisen kausi kokisi kolauksen.

Nopeasti selviää, että Sallinen tietää, mitä tekee. Kehonhallinta on sitä luokkaa, ettei edes pieleen menevissä tempuissa pulssi juuri nouse.

– Kaikki lajit joita olen tehnyt tähän asti, kuten uimahypyt, auttavat tuntemaan ilma-ajan ja sen, mitä keho ehtii tehdä. Kuten tulla alas kyljelleen, eikä päälleen. Kaikki oheisharjoittelu, skeittaus liittyy myös siihen. Ne auttavat kaatumaan turvallisesti halfpipessa.

Analyyttinen rämäpää

Seisomme Talman golfkentän kahdeksannen väylän teeboksissa. Sallisen tämän hetken lajirepertuaarista on vielä yksi laji käymättä läpi.

Hän kaivaa bägistään lasermittarin. Etäisyys reikään on noin 140 metriä, mutta koska viheriö on meitä alempana, kertoo mittari todelliseksi etäisyydeksi lentorata huomioiden 132 metriä.

Sallinen on tänä kesänä alkanut tosissaan pelaamaan golfia. Tasoitus on laskenut 13:een. Mitenkäs muuten. Kaiken kaistapäisyyden ja adrenaliininmetsästyksen keskellä tulee eittämättä mieleen, mitä ihmettä Sallinen tekee golfkentällä.

Vaikka laji aiheuttaa harrastajissaan monia syviä tunteita, ei vaarantunne ole varmastikaan yksi niistä.

Vasta golfkentällä ymmärtää, miksi Sallinen on lajinsa aatelia. Golf vaatii keskittymistä, itsehillintää ja omien rajojensa jatkuvaa analysointia. Pelkällä rämäpäisyydellä ei halfpipessakaan ylletä huipulle.

– Kuvaan aina itseäni ja katson videolta, miten lyönti on mennyt. Miten voisin vielä kehittää itseäni? Samalla tavalla teen, kun lasken paippia.

– Olisi makeeta lyödä tähän paikkaan hole-in-one, tuumii Sallinen teeboksissa ja ottaa rautakasin käteensä.

Osuma ei ole puhdas, ja lyönti jää kymmenen metriä vajaaksi. Toisella lyönnillä Sallinen yrittää saada palloon takakierrettä, mutta märällä viheriöllä pallo karkaa pitkäksi. Kolmen putin jälkeen tulos on kaksi yli ihannetuloksen ja Sallinen on kuin maansa myynyt.

Mikä on kaikista hurjista lajeistasi vaikein tehdä hyvin?

– Varmaan golf, nauraa Sallinen.