Mitä kaikkea on Pet Shop Boys? Uskonkappale, journalistinen missio, äärimmilleen tiivistetty, nostalgian vastakohta – ja mielettömän hyviä biisejä
Mikä tekee Neil Tennantin ja Chris Lowen popduosta ainutlaatuisen? Antti Lähde kysyi sitä kuudelta Pet Shop Boys -fanilta. Jori Hulkkonen, Hanna Nikkanen, Samuli Knuuti, Anu Silfverberg, Tero Valkonen ja Malla Malmivaara kertovat näkemyksensä.
”This is my kind of music
They play it all night long
I like the singer, he's lonely and strange
Every track has a vocal, and that makes a change”Pet Shop Boys: Vocal
”Pet Shop Boys on äärimmilleen tiivistetty”
Jori Hulkkonen tunnetaan housea, teknoa ja enenevissä määrin myös elektronista poppia levyttäneenä sooloartistina ja tuottajana sekä muun muassa Sin Cos Tan -yhtyeen jäsenenä.. Turkulainen lienee ainoa suomalaismuusikko, joka on tehnyt musiikillista yhteistyötä Pet Shop Boysin jäsenen kanssa. Hulkkosen ja Alex Niemisen yhteisprojektin Stop Modernistsin vuonna 2011 julkaisemalla Subculture-singlellä kuullaan tulkinta New Orderin kappaleesta Chris Lowen laulamana.
West End Girlsin Hulkkonen on jopa levyttänyt, vieläpä suomeksi. Mies ja Elämä -nimellä julkaistu single sai nimekseen Turussa (2013). ”Ja stadin kundei harmittaa, on gimmat hottei Turussa”, kuuluu kertosäe.
Hulkkonen ei pysty määrittelemään aivan tarkkaa hetkeä, jolloin kuuli Pet Shop Boysia ensimmäisen kerran, mutta marraskuussa 1985 se joka tapauksessa oli, ”joko torstai- tai perjantaiaamuna, suunnilleen kaksikymmentä vaille kahdeksan”.
”Pakkasin koulukirjoja laukkuuni, kun West End Girls (1985) alkoi soida radiossa. Se oli juuri noussut Englannin singlelistan ykköseksi. Muistan tajunneeni heti, että nyt kuulen jotain erikoista, erityistä ja merkityksellistä. Kirjoitin esittäjän ja biisin nimen ylös – kylläkin väärin. Luulin, että biisin nimi on ’Western Girls’.
Olin aina ollut kiinnostunut elektronisesta popista ja new wavesta, mutta Pet Shop Boys oli ensimmäinen artisti tai yhtye, jossa kolahti musiikin lisäksi kaikki muukin. Se tuntui imagoa myöten kokonaisvaltaiselta paketilta ja vei jalat alta.
Pet Shop Boys on äärimmilleen tiivistetty, se keskittyy olennaiseen. Bändin musiikissa tuotanto on tavallaan aika merkityksetöntä. Elementit ovat hyvin yksinkertaisia ja niitä on vähän. Kaikki menee aina biisin, ei niinkään soundin ehdoilla. Paketista on karsittu kaikki ylimääräinen. Niin rockiin liittyvä rappioromantiikka kuin ne ylimääräiset bändin jäsenet, joita ei oikeasti tarvita ja joista aiheutuu vain hankaluuksia.
Oma musiikintekemiseni alkoi siitä teknisestä ymmärryksestä, että ei tarvitse olla studiota eikä bändiä jotta voisi tehdä musiikkia. Siinä toimivat avaintekijöinä house ja tekno mutta myös synapop, jossa pätivät käytännössä samat periaatteet. Tajusin, että kaiken voi tehdä halutessaan itse.
”Päädyin opiskelemaan filologiaa koska halusin tietää, mistä Neil Tennant laulaa, ja tunnistaa ne kirjalliset viittaukset”
Jori Hulkkonen
Ilman Pet Shop Boysia oma musiikintekemiseni olisi varmasti ollut hyvin erilaista – vai olisiko sitä ollut sitten ollenkaan. Bändi vaikutti elämääni myös muilla tavoilla. Päädyin Oulun yliopistoon opiskelemaan filologiaa osittain Pet Shop Boysin lyriikoiden takia. Halusin tietää, mistä Neil Tennant laulaa, ja tunnistaa ne kirjalliset viittaukset.
Oma suhtautumiseni Pet Shop Boysiin on ollut vaihteleva, mutta pakkomielteenomainen. Palaan aina uudestaan neljän ensimmäisen albumin (Please, 1986, Actually, 1987, Introspective, 1988, Behaviour, 1990) ja niistä koostettuun b-puolikokoelmaan (Alternative, 1994) pyörteisiin. Ne ovat niitä itselleni kaikkein merkityksellisimpiä levyjä.
Vuonna 1993 ilmestynyt Very oli itselleni aika vaikea. Se on värikäs ja kupliva albumi, jolla on kyllä hyviä biisejä, mutta soundien ja sovitusten osalta se oli suuressa ristiriidassa tuolloisen musiikillisen estetiikkani kanssa. Se kuulosti vähän halvalta ja muoviselta, mitä levyllä oli todennäköisesti haettukin.
Vuoden 2002 Release oli omassa Pet Shop Boys -suhteessani pohjakosketus, mutta sen jälkeen käyrä on osoittanut ylöspäin. Ehkä olen myös oppinut suhtautumaan bändiin eri tavalla, oppinut olemaan vertaamatta uusia levyjä liikaa niihin ensimmäisiin. Lisäksi bändi on löytänyt Stuart Pricesta itselleen täydellisen tuottajan. Stuart on onnistunut löytämään Pet Shop Boysista sen olennaisen ja updeittaamaan yhtyeen tähän päivään.”
Jori Hulkkosen valinnat
Suosikkibiisi?
Vaihtelee hirvittävän paljon. Olen monesti sanonut, että Being Boring (1990), mutta nyt vastaisin ehkä King’s Cross (1987).
Suosikkisäe?
Do I Have To -kappaleen (1987) ”It's a fatal mistake/ And you know it/ That you're dying to make/ You'll pay for it”. Sanon usein itselleni niin, kun tulee tehtyä jotain ei-niin-onnistunutta.
”Kaikki muu musiikki on käyttötavaraa”
Toimittaja ja tietokirjailija Hanna Nikkanen on Long Playn entinen päätoimittaja ja yksi verkkojulkaisun perustajista. Tällä hetkellä hän opiskelee Tukholman yliopiston kaksivuotisessa ohjelmassa yhteiskunnan ja ympäristön sietokykyä ja kestävää kehitystä.
Nikkanen kuuli Pet Shop Boysin kutsun 9-vuotiaana. Ylen listaohjelmassa soinut So Hard vaikutti voimakkaammin kuin mikään musiikki sitä ennen.
”En ollut mikään suuri musiikkikapinallinen, mutten myöskään kokenut, että joku New Kids on the Block olisi mua varten. Olin ehkä alkanut ajatella, etten vain ole sellainen tyyppi, jolle musiikista tulisi koskaan tärkeää. Mutta olinkin vain odottanut sitä oikeaa kokemusta.
On vaikea päästä jälkikäteen käsiksi siihen voimakkaan kolahduksen hetkeen. Sitä voisi verrata seksuaaliseen heräämiseen, että minussa on jotain joka elää ja hengittää mutta josta en ole aikaisemmin tiennyt.
Se musiikki joka silloin ympäröi oli rockia ja poppia, mutta ei tollasta poppia. Vaikka tyylit ja rekisterit oli tavallaan tuttuja, Pet Shop Boysin musiikissa ne tuntui näyttäytyvän käsittämättömällä tavalla erilaisina.
Pet Shop Boys on selkeästi mun elämäni ainoa yhtye. Se on ainoa josta jaksan jaaritella ja joka tuntuu muita suuremmalta, elämää muuttavalta voimalta. Jos asiat on lukossa enkä pääse kosketuksiin jonkun tunnetilan kanssa, tarvitaan Pet Shop Boysia. Sen rinnalla kaikki muu musiikki on käyttötavaraa.
Pet Shop Boysin teksteissä tunteen seurana on aina vastatunne. Kaikissa surullisissa lauluissa on läsnä myös kärsimisen nautinto. Ei ole satiirisia lauluja joissa ei olisi patetiaa, tai pateettisia lauluja joissa ei olisi satiiria.
Jopa kaikkein puhtaimman ilon ja riemun ilmentymiin, sellaisiin kuin Se A Vida E (That’s the Way Life Is), niihinkin pelkästään Neil Tennantin läsnäolo tuo etäisyyttä ja haikeutta.
Tennantin teksteissä mikään tilanne tai tunne ei ole koskaan vain yhtä asiaa kerrallaan eikä mikään todellisuus ole vapaa ristiriitaisuudesta tai sekavuudesta. Mulle itselleni se on journalistinen näkökulma. Siinä on paljon siitä miten ajattelen kirjoittamisesta ja millaiseksi kirjoittajaksi olen halunnut itseäni kehittää.
Ensimmäiset 15 vuotta Pet Shop Boys -fanius oli aika yksinäistä puuhaa
Hanna Nikkanen
Olen ollut jo melkein kolmekymppinen silloin, kun mulle on selvinnyt, että on muitakin joille on käynyt samalla tavalla, muitakin jotka ovat kuulleet tämän heimon kutsun. Ensimmäiset viisitoista vuotta Pet Shop Boys -fanius oli aika yksinäistä puuhaa.
Oli luksusta, että isäni ja veljeni olivat hirveän avoimina fanitukselleni. Sain aina puhua asiasta ilman että mulle olisi naurettu tai mun kanssa olisi lähdetty skabaamaan. Usein teinitytöt eivät saa puhua musiikistaan ilman että heitä alettaisiin haastaa.
Kesällä 1992 me lähdettiin isosedän ja veljen kanssa yhdelle ihan ensimmäisistä Karjalan ’mummomatkoista’. Muistan, kuinka istuin koko matkan bussissa, hieman tympääntyneenä Behaviouria kuulokkeista kuunnellen ja lyriikoita korvakuulolta vihkoon kirjoittaen.
En tietenkään ymmärtänyt, että samalla kun tarkkailen näiden matkalaisten hieman järkyttynyttä nostalgiaa ränsistyneiden kylien keskellä, kuuntelen biisejä jotka kertovat Neuvostoliiton romahduksesta. Se oli äärimmäiseen hyvä ympäristö kasvaa siihen levyyn.”
Hanna Nikkasen valinnat
Suosikkibiisi?
Se on King’s Cross, joka liittyy Thatcherin Englantiin ja It Couldn’t Happen Here -elokuvaan.
Suosikkisäe?
Left to My Own Devicesin ”Che Guevara and Debussy to a disco beat”. Niin klassista highbrow-Pet Shop Boysia, jossa elämän mullistava käänne esitetään tuomalla popbiisin keskelle yhtäkkiä hyvin huoleton viittaus klassiseen musiikkiin ja politiikkaan.
”Ei niinkään bändi kuin uskonkappale”
Toimittaja ja kustannustoimittaja Samuli Knuuti lienee Suomen työllistetyimpiä ellei työllistetyin Pet Shop Boys -asiantuntija. Hän laskee avautuneensa PSB-suhteestaan medialle ”ainakin puolentusinaa kertaa”. Sen lisäksi hän on kirjoittanut yhtyettä käsitteleviä artikkeleita ja arvioita muun muassa Rumbaan, Imageen ja Nuorgamiin sekä puhunut aiheesta niin Oulun juhlaviikoilla kuin Long Playn teemalähetyksessä.
Knuuti kuuli Pet Shop Boysia ensimmäisen kerran marras-joulukuussa 1985. Brittilistalle nousseen West End Girls -singlen musiikkivideo oli kiivaassa rotaatiossa nuorekkaalla Sky Channel -taivaskanavalla.
”Näki heti, että tässä on jotain poikkeuksellista. 1980-luvulla oli tottunut siihen, että poptähdet näyttävät poptähdiltä. Ja tässä oli kaksi tavallista, aika masentuneenkin näköistä kaveria: Neil Tennant poplarissa, Chris Lowe takana. Kaksikosta tuli uudenlainen fiilis; he sekä olivat että eivät olleet poptähtiä.
Kun teininä alkaa fanittaa bändiä, sitä naiivistikin ajattelee, että musiikki on artistille koko elämä samalla tavalla kuin se tuntuu olevan itselle. Mutta kun artistit ikääntyvät, ymmärtää, että samalla tavalla heilläkin on oma elämänsä taiteen ulkopuolella.
Pet Shop Boys tuntuu siinä mielessä erilaiselta. Tennantin ja Lowen kohdalla bändi tuntuu tietyllä tavalla olevan myös heidän elämänsä. He eivät ole koskaan pitäneet taukoja. He ovat aina yhdessä, tekemässä jotain uutta ja kiinnostavaa.
En ole enää pitkään aikaan ajatellut Pet Shop Boysia niinkään bändinä kuin uskonkappaleena. Todistuksena siitä, että kevyenä ja pinnallisena pidetyn formaatin puitteissa voi tehdä jotain merkityksellistä, ja että sitä voi tehdä koko elämänsä ajan ilman että taso sen suuremmin heittelee. Se on vaikeaa ja arvokasta.
Pet Shop Boysissa on erityistä, että he tekevät kaiken hyvin. Tuotanto on systemaattisesti laadukasta singlejen b-puolia ja levyjen kansitaidetta myöten. Juuri mikään bändin julkaisema ei ole tuntunut rahastukselta tai siltä, että se olisi julkaistu jotain vain koska jotain on pakko julkaista.
He voivat tehdä mitä haluavat, ja he tekevät yhä kaupallista popmusiikkia, mikä on upeaa
Samuli Knuuti
Erityistä on myös Pet Shop Boysin vilpitön rakkaus popmusiikkia kohtaan, myös sen joutavimmissa ja kevyimmissä muodoissa. Vaikka 2000-luvulla onkin ollut vastapainona balettia (The Most Incredible Thing, 2011) ja Panssarilaiva Potemkinin soundtrackia (2005), bändi jatkaa yhä sen täydellisen kolmen minuutin pophitin jahtaamista.
Pet Shop Boysin vaiheista itselleni rakkain onkin oikeastaan tämä nykyinen. Sen voi katsoa alkaneen vuonna 2013, jolloin bändi lähti EMI-levy-yhtiöltä ja alkoi julkaista musiikkiaan itse. Tennant ja Lowe eivät ole enää riippuvaisia kenestäkään muusta. He voivat tehdä täsmälleen mitä haluavat. Ja vaikka he ovat tavallaan saavuttaneet kaiken, he haluavat yhä tehdä kaupallista popmusiikkia, mikä on upeaa.
Pet Shop Boys -musiikkia on olemassa valtavasti, satoja biisejä, ja yhä edelleen sitä tulee joka vuosi lisää. Bändin fanina tuntuu siltä kuin olisi juoksulenkillä ja juossut jo sen määrän kilometrejä minkä aikoi, mutta silti juoksu tuntuu niin hyvältä, että haluaa vielä jatkaa.”
Samuli Knuutin valinnat
Suosikkibiisi?
Rent. Se on ollut aina suosikkini.
Suosikkisäe?
West End Girlsin avaussäe (”Sometimes you’re better off dead/ There's a gun in your hand and it's pointing at your head”). Se on paitsi pophistorian hienoimpia avaussäkeitä, myös Pet Shop Boysin uran aloitus.
”Nostalgian vastakohta”
Anu Silfverberg on toimittaja ja kirjailija ja työskentelee Long Play -verkkojulkaisun toimituspäällikkönä.
Mikä kuitenkin tärkeintä, Silfverberg on piinkova Pet Shop Boys -fani! Niin kova, että hän ”ei edes tohdi katsoa mitä kaikkea yhtye hänelle merkitsee, jos vaikka putoaisi rotkoon”.
Silfverberg kuuli Pet Shop Boysia ensimmäisen kerran varhaisteininä ystävän perheen auton radiosta. ”Nyt omani kutsuvat minua”, hän ajatteli.
”Rakastuin fanaattisesti. Ehkä silloin alussa tunnistin ennen kaikkea melankolian. En tietysti ymmärtänyt sanoista tai yhtyeen poliittisista ulottuvuuksista oikein mitään. Ne tulivat myöhemmin, ja Pet Shop Boysin yhteiskuntakritiikki oli ikään kuin joku satumainen bonus vielä kaiken sen tarkan tunnekuvauksen päälle.
Pet Shop Boysin sanoitukset ovat monitasoisia, niissä yhdistyvät henkilökohtainen ja poliittinen. Ja jokin tunnelma joka säilyy, ja jota ei outoa kyllä ole helppo kopioida. Se on joku ihme sekoitus ironiaa ja vilpittömyyttä. Myös jokin sellainen, että ristiriitaiset asiat yhdistyvät. Jos lauletaan iloisista asioista niin sävel on ainakin takuulla melankolinen.
Ja no, nyt on jo hyvin toisin, mutta omassa nuoruudessani popmusiikki oli aika sellaista heteromieskitaravetoista varsinkin Suomessa. Pet Shop Boysin katse maailmaan oli aivan toinen.
Suhteeni Pet Shop Boysiin on pysynyt yllättävän samanlaisena, lukuun ottamatta nyt sitä, että jossain vaiheessa aloin oikeasti ymmärtää mistä lauluissa puhutaan. Ekojen levyjen kritiikki Thatcherin Englantia tai muuta kohtaan aukesi vasta myöhemmin.
Jos he pysyvät skarppina, toivon että jatkaisivat ainakin siihen asti kun itse kuolen, se olisi kiva
Anu Silfverberg
Monille Pet Shop Boys merkitsee nostalgiaa, koska se soi omassa nuoruudessa. Itselleni se on oikeastaan nostalgian vastakohta. Nostalgia tahtoo säilöä ja pysäyttää, mutta Pet Shop Boysilla on aina semmoista eteenpäin vievää surumieltä ja vihaisuutta.
Pet Shop Boys tarjoaa minulle syvää lohtua, mutta mihin? Ehkä lohtua johonkin ulkopuolisuuden tai yksinäisyyden tunteisiin mitä kaikilla on, ja kaiken sellaisen kestämiseen mikä maailmassa on banaalia, häikäilemätöntä ja rumaa.
Toivon että voin luottaa Neilin ja Chrisin tyylitajuun siinä, että he huomaavat, jos alkaa homma väljähtää. Jos he pysyvät skarppina niin noin muuten toivon, että jatkaisivat ainakin siihen asti kun itse kuolen. Se olisi kiva.
Ja koska se ei ehkä ole fyysisesti mahdollista, he voisivat ehkä levyttää joitain levyjä etukäteen ja tallentaa keikkoja tulevaisuuteen, esimerkiksi hologrammeina tai jossain muussa nykyaikaisen teknologian mahdollistamassa muodossa.”
Anu Silfverbergin valinnat
Suosikkibiisi?
Dictator Decides on suosikki juuri tänään. Valtansa murtumisesta haaveilevan diktaattorin laulu on enteilevä, melkein uhkaava, mutta hahmossa on myös jotain hyvin samastuttavaa.
Suosikkisäe?
”Love is just a bourgeois construct/ so I’m giving up the bourgeoisie/ until you come back to me”.
”Harmonia, melodia, rakenne”
Tero Valkonen kirjoitti popmusiikista ahkerasti vuosituhannen taitteen molemmin puolin, jolloin hän avusti muun muassa Rumba-lehteä. Ammatillisen uransa hän on kuitenkin tehnyt ennen kaikkea kääntäjänä.
Viime syksynä koitti Valkosen kääntäjänuran tähänastinen huipentuma, David Foster Wallacen ”mahdottomana” pidetyn Infinite Jest -romaanin (1996) suomennos. Päättymättömän riemun käännösurakasta kirjoittivat muun muassa Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti.
Valkosen Pet Shop Boys pelasti oikeiden soittimien tyrannialta.
”Pet Shop Boys merkitsee mulle ensinnäkin mielettömän hyviä biisejä ja toisekseen silloin aikoinaan erittäin tärkeää asennekasvatuksellista pointtia. 1980-luvun puolivälissä nimittäin käytiin aivan vakavissaan keskustelua siitä, mikä on oikeaa musiikkia ja mikä ei. Ja minä olin yksi niistä, jotka ajattelivat, että oikeaa musiikkia voi tehdä vain oikeilla instrumenteilla. Ja meitä oli paljon.
West End Girlsin kohdalla kävin vielä kamppailua sen kanssa, että ei se voi olla hyvä bändi, kun ei ne soita itse. Mutta toisen levyn eli Actuallyn (1987) kohdalla antauduin. Se oli niin järjettömän hyvä, että pointti ’oikeista soittimista’ osoittautui tarpeettomaksi. Oli vain myönnettävä, että jonkun Pet Shop Boysin levyllä voi olla jopa enemmän hyviä kappaleita kuin Iron Maidenin Powerslavella!
Tykkään kyllä Neil Tennantin lyriikoista, niiden alleviivaamattomasta vähäeleisyydestä ja melkeinpä tunteettomuudesta, jossa on jotain brittiläistä. Pelataan pienillä asioilla, mutta ollaan samaan aikaan hirmu tehokkaita.
Tekstit eivät kuitenkaan ole mulle se tärkein asia Pet Shop Boysissa vaan sävellykset, se miten hienoja ne biisit ovat harmonian, melodian ja rakenteen tasolla. Niissä on aina fiksut sointumaailmat, todella hyvät c-osat ja niin edelleen.
Ainakaan Neil Tennantin äänessä ei ole mitään, mikä pakottaisi bändiä vielä lopettamaan
Tero Valkonen
Suhteeni Pet Shop Boysiin oli voimakas oikeastaan Bilingual-albumiin (1996) asti. Sitten, kun Nightlife (1999) ilmestyi, ajattelin että joko minä olen muuttunut tai bändin biisit eivät vain ole enää niin hyviä. Senkin jälkeen olen kyllä tsekannut kaikki bändin levyt, mutta yksikään niistä ei ole jäänyt jatkuvaan kuunteluun, ehkä Fundamentalia (2006) lukuun ottamatta.
Minusta on kuitenkin hienoa, että Pet Shop Boys jatkaa. Vaikkapa joku Elysium (2012) on albumina aika heikko, mutta sielläkin se viimeisen kappaleen (Requiem in Denim and Leopardskin) bassokuvio on niin hieno että pelkästään se oikeuttaa uran jatkamisen.
Ja se mitä olen kuullut, ainakaan Neil Tennantin äänessä ei ole mitään, mikä pakottaisi bändiä vielä lopettamaan. Aika on mieslaulajille yleensä julma. Useimmilla ylärekisteri häviää ja tulee raspi, joka vie vielä vireenkin, mutta sitten on näitä pepewillbergejä ja neiltennanteja, joille niin ei käy.”
Tero Valkosen valinnat
Suosikkibiisi?
Se on Being Boring.
Suosikkisäe?
Sen täytyy olla Rent-kappaleen ”I love you, you pay my rent”. Siinä kuvataan hienosti parisuhdetta, jossa on jotain kieroutunutta, mutta ei ole ihan selvää että mitä.
”Vähäeleisyys meets raakuus”
Popartisti Malla eli näyttelijänäkin tunnettu Malla Malmivaara julkaisi pari viikkoa sitten pitkään kypsytellyn, erinomaisen esikoisalbuminsa. Turkulaisen Solina Recordsin julkaisema Malla sykkii elektronista poppiaan viileän 2000-lukuisesti, mutta sen soundissa voi kuulla myös Pet Shop Boysin klubi- ja house-vaikutteisen tuotannon kaikuja.
Sovittu puhelinhaastattelu ei lopulta yrityksistä huolimatta järjestynyt. Viime tipassa Malmivaara ehti kuitenkin naputella tärkeäksi kokemastaan aiheesta lyhyen viestin, joka liitettäköön artikkelin loppuun bonusraidaksi sellaisenaan.
”Muistan, kun löysin lukion aikoihin kirjastosta West End Girls -kasettisinglen. Lainasin sen ja lopulta taisin joutua lunastamaan sen, kun en ollut kovin innokas palauttamaan sitä. Sitä biisiä on tullut kulutettua kautta aikojen aina.
Biisin synasoundit ja rytmituotanto (bassosynakuviot, padit ja rumpukoneet) kiehtoivat erityisesti, toki koko yhtyeen vähäeleisyys ja erityisesti sanoitus kiinnittivät myös huomion.
Vähäeleisyys meets herkulliset synat ja rytmit, tietyn tyyppinen raakuus tuottajan kädenjälkenä ja toisaalta myös yhtyeen visuaalinen tyyli ja pukeutuminen – joku siinä kaikessa kolahti!”
Artikkelin kirjoittaja Antti Lähde on freelancer, joka on työskennellyt muun muassa Aamulehdessä ja Rumbassa ja ollut mukana tekemässä Nuorgam- ja Kulttuuritoimitus-nimisiä verkkomedioita. Hänen oma suosikkikappaleensa Pet Shop Boysin tuotannosta on Left to My Own Devices, josta löytyy myös suosikkisäe ihan kaikesta popmusiikista, sillä kukapa meistä voisi avoimin ja rehellisin sydämin väittää, etteikö olisi heikkona hetkenään halunnut yhdistää Che Guevaraa ja Debussyä diskobiittiin.
Teemalauantai: Pet Shop Boys!
Yle Teeman vapunpäivä 1.5.2021 on omistettu Pet Shop Boysille, mikä on pelkästään oikein.
Teemalauantain harvinaisuus on Jack Bondin ohjaama surrealistinen musiikkielokuva It Couldn’t Happen Here (1988). Siinä Neil Tennant ja Chris Lowe muun muassa ruokasotivat aamiaispöydässä, juoksevat karkuun Helvetin Enkeleitä, kyyditsevät massamurhaavia peukalokyytiläisiä, joutuvat lentokoneen tulittamiksi, hengailevat seeprojen ja käärmeiden kanssa ja soittelevat verissä päin äitimuorilleen ennen kuin päätyvät vaivautuneen oloisina diskoon.
Eli viettävät suomalaista vappua hyvin tavanomaiseen tapaan.
Illan ohjelmistossa nähdään lisäksi kesällä 2018 Lontoon Gardenissa taltioitu konserttielokuva Inner Sanctum sekä musiikkivideot West End Girls (1985) ja Being Boring (1990).
Koko paketti Teemalla 1.5.2021 klo 20.00–23.20
Elokuva ja konsertti Areenassa 1.5.2021 alkaen 2 kuukautta
