Laura Frimanin kolumni: En voi sietää taidetta, josta en ymmärrä mitään

Taiteen ja kulttuurin vähäinen arvostus kumpuaa tietämättömyydestämme ja sivistyksen puutteesta, kirjoittaa Laura Friman. Taide ei kuitenkaan ole kaikille katettu valmisateria, vaan asioita, joita voi oppia.

”Taidetta ei tarvitse ymmärtää.”

Jokainen on kuullut tämän lauseen joskus. Ehkä museossa, jossa on päivitelty, onko kokistölkki näyttelysalin ikkunalaudalla museovahdin välipala vai miljoonien arvoinen kulttiteos.

Ehkä kotimatkalla nykytanssiteoksesta, joka käsiohjelman mukaan kommentoi ilmastonmuutosta, vaikka näit itse lavalla vain spastista nykimistä trikooasuissa.

Silloin kiltti taiteen ammattilainen kiirehtii vakuuttamaan, että taidetta ei ole pakko ymmärtää. Tärkeintä on, että se herättää ajatuksia ja tunteita, vaikka hämmentyneitä ja ristiriitaisiakin!

Piilottelemme junttiuttamme kuin viimeistä päivää, sillä pelkäämme tunnustaa, ettemme ymmärrä.

Minulla on ihan tarpeeksi hämmentäviä ja ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita muutenkin. En voi sietää taidetta, josta en ymmärrä mitään. Ja sitä muuten riittää. Sitä riittää muillekin.

Juuri tähän tietämättömyyteen ja sivistyksen puutteeseen perustuu nolo ylenkatseemme taidetta kohtaan. Koronakriisissä se on johtanut taiteilijoiden taloudellisen ahdingon vähättelyyn.

Taidesuhteeni on kapea ja näköalaton.

Silti piilottelemme tätä junttiuttamme kuin viimeistä päivää, koska pelkäämme tunnustaa, että emme ymmärrä. Se on vähän kuin kivun vähättelyä silloin, kun kaatuu päistikkaa naamalleen kivimurskaan. ”Ei sattunut yhtään, kiitos vain!” Omia kasvoja suojellessa ei voi ottaa apua vastaan.

Elän itsekin pitkälti tässä pimeydessä. Siksi taidesuhteeni on kapea ja näköalaton.

Olen juuri se tyyppi, joka ei tajua nykytanssista yhtikäs mitään. Ja väitän kyllä julkisesti, että arvostan suomalaisen noise-musiikin cooleja pioneereja, mutta oikeasti tahtoisin mieluummin kuolla kuin kuunnella heitä.

Noise on taidemusiikkia, jossa ulvotetaan kodinkoneita, syntetisaattoreita ja ties mitä vempaimia tavoilla, jotka rääkkäävät kilvan sekä itse instrumentteja että niiden epäonnisia kuulijoita.

Epätoivoisimpina sinkkuaikoinani jouduin treffeille, joilla minulle soitettiin erilaisia noise-levyjä kokonaisen illan ajan. En palaudu kokemuksesta koskaan.

”Tästä musasta vaan saa jotenkin niin paljon!” treffikumppani huokaisi minulle. Itse sain illasta pelkän genitaaliherpeksen.

Kokeilin taas toiveikkaana oopperaa – ja vihasin sitä yhtä paljon kuin ennenkin.

Edesmennyt isoäitini oli epäonnistunut oopperalaulaja. (Hän painatti silti puhelinluetteloon polleasti vuosikymmenestä toiseen nimensä perään tittelin "diplomilaulajatar”, koska juuri sellaisia oopperalaulajat ovat – narsistisia, suhteellisuudentajuttomia diivoja.)

Samainen isoäitini kuljetti minua pienestä pitäen oopperaan, joten suhteeni taiteenlajiin luulisin olevan ihana menestystarina. Tiedäthän: jo pienenä lumouduin Taikahuilusta Kansallisoopperan parvella kiikarien katveessa ja konjakin lemussa, ja niin edelleen.

Mutta niin ei käynyt. Isoäidin korut ja parfyymi tuntuivat kyllä elämykseltä, mutta kaikki muu oli silkkaa tuskaa.

Kuulen jo kuoron korvissani: ”Voi, mutta kuuntelisit Antti Holman oopperajuhlat!” Tämän Jeesuksesta seuraavan mediapersoonan podcast käännytti viime kesänä puoli Suomea oopperan puolelle, tuosta noin vain.

Minäkin kuuntelin kuuliaisesti sen, ihastuin, kokeilin taas toiveikkaana oopperaa – ja vihasin sitä ihan yhtä paljon kuin ennenkin, koska Antti Holma ei simultaanitulkannut kappaleita supattaen korvaani.

Sen sijaan ooppera koostui taas korkeista nuoteista ja teatraalisesti levitetyistä käsistä. Jälkimmäiset saivat ainoastaan toivomaan, että olisin kotona katsomassa, miten Sami Kuronen levittää tv-ruudulla käsiään huutaessaan, että tämä on Temptation Island Suomi.

Vantaalainen veistospuisto on epäseksikkäintä, mitä olen koskaan kuullut.

Enkä voi mitään sille, että en syty veistoksista. Kun joku ystävistäni ehdottaa käyntiä mihin tahansa uuteen näyttelyyn, varmistan erikseen, että siellä ei ole ”mitään patsaita”.

Mikään ei voisi kiinnostaa minua vähempää kuin erilaiset materiaalimötikät, joista on muovailtu joko abstrakteja sörsseleitä tai antiikin ajan miesten kivespusseja.

Minulle oli valehdeltu. Taide ei ollutkaan valmisateria, joka oli katettu kaikille.

Olen täysin tietoinen, että veistosfobiani on silkkaa vierauden pelkoa. Minulla on siitä myös väkevä kokemus.

Kun kerran käyskentelin taiteilijakodin mutaisella nurmikolla ystäväni Jean Ramsayn perässä ja hän luennoi minulle lonkalta edessämme olleista äitinsä Laila Pullisen pronssireliefeistä, pääni räjähti. Tuntui kuin joku olisi kiskaissut pimennysverhon edestäni.

En unohda kokemusta koskaan. Se, mikä kuulosti helvetin esikartanolta (vantaalainen veistospuisto on epäseksikkäintä, mitä olen koskaan kuullut), olikin paratiisi. Mikä määrä merkityksiä, tasoja, tarinoita! Joutavat kullertavat kaaret heräsivät eloon silmien edessä tavalla, jota en pysty sanallistamaan. Mutta Ramsay pystyi.

Ymmärsin, että minulle oli valehdeltu. Taide ei ollutkaan valmisateria, joka oli katettu kaikille. Se oli edessäni, mutta ei kuitenkaan ollut.

Siksi lohtulause taiteen ymmärtämisestä jäi toisarvoiseksi tutun kuraattorin taannoisen rehellisen lausunnon rinnalla: ”Nykytaide on kuvallinen kieli, joka täytyy opetella.”

Tätä kielitaitoa pitäisi tuputtaa niin lapsille kuin aikuisille koko elämämme. Vaatia ja vaalia. Hommiin voi valjastaa vaikka valtiovallan. Opetussuunnitelma uusiksi ja aikuiset lakisääteisille kursseille, radikaaleinkin pakotus käy.

Silloin kulttuurialan ymmärrys syventyisi, ja meitä harmittaisi poikkeusajassa muukin kuin Sunrise Avenuen keikan peruuntuminen. Ja mikä vielä parempaa: elämämme olisi helvetisti rikkaampaa.