Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Laura Frimanin kolumni: Jalkapallotähti Christian Eriksenin melkein-kuolemasta tuli televisiossa groteskia viihdettä

Toimittaja Laura Friman

Kuolema herättää kauhua, varsinkin suuressa viihdetapahtumassa. Melkein-kuolemakin tekee niin. Laura Friman kirjoittaa kuoleman kohtaamisesta sairaalakappelissa ja EM-futiksen kisakatsomossa.

Tässä kuussa näin ensimmäistä kertaa elämässäni kuolleen ihmisen. 

Lähdin läheiseni tueksi, kun hän kävi hyvästelemässä isovanhempansa sairaalassa. Koska kyse ei ollut omasta sukulaisestani, minun roolini oli olla rauhallinen, turvallinen ja hoivaava, eikä tehdä itsestäni numeroa. Se oli hankalaa, sillä olisin halunnut kirkua, että apua, minua pelottaa.

Reisilihakseni kramppasivat, kun hoitajat johdattivat meitä ahdistavaa käytävää pitkin sairaalakappeliin.

”Odottakaa hetki, kun valmistelemme vainajan”, he ohjeistivat.

Tiesin, mitä se tarkoitti: leukaluu esimerkiksi sidottiin harsolla napakaksi paketiksi paikoilleen, jotta se ei roikkuisi hervottomana. Se on ajattelevaista. Ihmisruumiin traagikoomiselle metamorfoosille ei ole pakko altistua muodon vuoksi. 

Kun hoitajat valmistelivat, mekin valmistelimme itseämme. Siksi vierailu ruumiin äärellä sujui hyvin. Oli omituisen rauhoittavaa nähdä, miten lakanan alta erottui enää kasa kaikesta jännityksestä rauennutta, painovoimasta pudonnutta lihaa ja luuta. Ihmisyys oli kadonnut, pim vain.

Ihmisyys oli kadonnut, pim vain.

Seuraavan kerran näin kuolleen ihmisen vain jokusta päivää myöhemmin. Tällä kertaa en ollut valmistautunut. Ei ollut kukaan muukaan.

Istun lähibaarin futiskatsomon eturivissä puolisoni kanssa. Hän on futisfanaatikko, joka on odottanut tätä ottelua 30 vuotta. Tämän on tarkoitus olla ihmeellisen ihana ilta, oli ottelun tulos mikä tahansa. Maamme-laulun aikana hän itkee liikutuksesta olkapäätäni vasten.

Alle tunnin kuluttua myös minä itken. Vielä hetkeä aiemmin kamera on kuvannut Tanskan Christian Erikseniä hölköttämässä rennosti kohti joukkuetoveriaan. Eriksen on ottanut pari epävarmempaa askelta. Sitten hän on syöksynyt päistikkaa nurmeen. Pelaajan kehonkielestä näkee heti, että jotain hirveää on tapahtunut. Keholla ei enää ole kieltä.

Koko baari on shokissa. Reteän rempseät äijätkin painavat pään käsiinsä. Minun kallossani kytee paniikkikohtaus. On pakko päästä ulos baarista.

Suuren tv-tuotannon monikameraohjaamo muistuttaa avaruusalusta. Ohjaaja näkee monesta ruudusta yhtä aikaa vaihtoehtoja sille, mitä tv-ruuduistamme tulee ulos. Tällä kertaa hänen mieleensä tuli näyttää, miten teknisesti aika lailla kuolleen ihmisen rintaan isketään sähköä, jotta sydän pakotettaisiin uudelleen käyntiin. Uumoilen, että en koskaan unohda, miten jalat säpsähtävät sähkön voimasta tahdottomina vasten stadionin nurmea. 

Yhdessä ruuduista ohjaaja näkee, että kentän laidan yli kiipeää itkevä nainen. Hetkinen, tuohan on varmaankin tajuttoman läheisiä! Vaimo olisi jättipotti. Mennäänpä neloskameraan, joka kuvaa häntä. 

En unohda, miten jalat säpsähtävät sähkön voimasta tahdottomina.

Tämä on minustakin käsittämätöntä, mutta en jaksa lähteä mukaan yksittäisen ihmisen tai edes kokonaisen tuotantotiimin kilpademonisointiin. Jokainen meistä voi toimia hassusti, hullunkurisesti tai kerta kaikkiaan järkyttävän tyhmästi yllättävässä tilanteessa. 

Sitä paitsi ohjaaja on kuvannut elämässään luultavasti satoja jalkapallotällejä. Hänet on ohjeistettu ottamaan niistä kaikki irti. Yleensä haluammekin nähdä kolhuja, koska tavallisesti sellaisen jälkeen noustaan. Draaman kaari on silloin kohdallaan: tuskaista piehtarointia, ja sitten urhea sankari on taas tolpillaan. Tapu tapu! Mutta aina ihminen ei nouse.

Kuolemasta on tapana puhua luonnollisuuden kautta. Länsimainen ihminen on vieraantunut tästä väistämättömästä osasta elämää, kuolema siivotaan katseiltamme pois, ja niin edelleen. Näin paasasivat keskustelupalstoilla alkuviikosta myös ne, joiden mielestä oli ensiarvoisen tärkeää, että koko Eriksenin elvytysprosessi näytettiin televisiossa.

En ole koskaan liikuttunut Suomen siniristilipusta enempää kuin silloin, kun se suojasi tiedottoman ihmisen hervotonta ruumista.

Sinänsä kliseet kuolemasta vieraantumisesta ovat varmasti ihan totta. Siitä kertoi kauhuni matkalla ruumishuoneelle. Mutta jos tahtoisimme ”luonnollista”, Christian Erikseniä ei oltaisi herätetty henkiin, kun sydän sanoi itsensä irti. Ei myöskään ole ”luonnollista”, että ihmisen kuolemaa, tai melkein-kuolemaa, todistetaan viihdetapahtumassa tuhansien ihmisten katsein. Määrä monistuu tv-ruudun kautta miljooniksi. Silloin intiimi, hallitsematon, dramaattinen hetki muuttuu viihteeksi ja sitä kautta suunnattoman groteskiksi. 

On arvokasta ja kaunista, että joukkuetoverit ymmärsivät tämän intuitiivisesti ja muodostivat kollegansa ympärille muurin suojaksi. Enkä ole koskaan liikuttunut Suomen siniristilipusta enempää kuin silloin, kun se suojasi tiedottoman ihmisen hervotonta ruumista.

Olemme tottuneet, että meillä on oikeus nähdä kaikki. Mutta maailmanluokan jalkapalloilijakin ansaitsee kuolla ja nousta kuolleista rauhassa.

Keskustelu