Hyppää pääsisältöön

Hyvin sanottu

Kutsu pahantekijöiden dialogiin

Kai Alhanen.
Kuvateksti Kai Alhanen.

Mustavalkoinen jako hyviin ja pahoihin ihmisiin rapauttaa keskustelukulttuuriamme. Tarvitsemme paikkoja, joissa voimme tutkia ihmisyytemme koko kirjoa. Dialogissa on lupa puhua myös omista raadollisista puolista, kirjoittaa Kai Alhanen blogitekstissään.

Keskustelukulttuuriimme on pesiytynyt hämmentävä piirre. Kyseessä on yleistynyt tapa mieltää itsensä jonkinlaisen sorron tai vainon uhriksi. Tämä on leimallista oikeuksiaan ajaville vähemmistöille kuin uhatuksi itsensä kokevalle enemmistöllekin.

Paljon keskustelua herättänyt ”uhriutuminen” saavutti absurdin huippunsa, kun Yhdysvaltojen edellinen presidentti – todennäköisesti tuolloin maailman vaikutusvaltaisin henkilö – väitti toistuvasti olevansa noitavainojen uhri. Uhriasenne on lisääntynyt pidemmän aikaa ja elää yhä voimallisena. Mikä uhriudessa vetää meitä puoleensa? 

Ennen kuin esitän varovaisen arvauksen uhriuden dynamiikasta, on tehtävä selväksi, että on tietenkin olemassa viiltävää epäoikeudenmukaisuutta, tukahduttavaa sortoa ja todellisia uhreja.

Monet toisten julmuudesta kärsineet toivovat kuitenkin nimenomaisesti, että heitä ei kohdella ensisijaisesti uhreina. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi traumatisoitumista koskevassa psykoterapeuttisessa kirjallisuudessa puhutaan pääsääntöisesti selviytyjistä, ei uhreista.  

Jos ne, jotka voisivat oikeutetusti vaatia itselleen uhrin statusta, eivät sitä useinkaan halua, niin miksi se on meille muille niin houkuttelevaa?

Arvaukseni on tämä. Uhrin asemaan asettuminen suojaa meitä toisten kritiikiltä, mutta samalla se antaa oikeutuksen hyökätä ”sortajia” vastaan. Tämä on perin inhimillistä. Tunnistamme käyttäytymiskaavan pienten lasten vastoinkäymisistä. Pyörä kaatui, paska isi.

Jos uhriuteen turvautuminen on lapsuuden kehityspsykologinen vaihe, miksi taannumme siihen erityisesti julkisessa keskustelussa? Vaikuttaa siltä, että uhrin asema antaa aivan erityistä suojaa maailmassa, jossa melkein jokainen meistä on pakotettu rakentamaan itsestään kiillotettua ulkokuvaa toisille ihmisille. Pienikin särö tuossa ulkokuoressa voi tuottaa peruuttamatonta tuhoa. Ihmissuhteiden katkeamisen, työpaikan menetyksen, internetissä ikuisesti säilyvän mainetahran. 

Pahinta on paljastuminen oman viiteryhmän silmissä tuomittavalla tavalla puutteelliseksi ihmiseksi. Joissakin piireissä tuo puute voi liittyä heikkouden paljastumiseen, toisissa taas inhimillisen raadollisuuden näkyville tuloon. Luuseri tai foobikko, joka tapauksessa kelvoton kiillotettujen ihmisten maailmaan.

Miten voisimme peruuttaa tästä umpikujasta? Yksi keino on käynnistää dialogia ihmisyyteen liittyvästä raadollisuudesta. Dialogilla tarkoitan tässä keskustelua, joka tähtää parempaan ymmärrykseen käsitellyistä asioista, toisista ja itsestä. Uskon, että tällainen dialogi voi auttaa meitä elämään yhdessä, vaikka jatkuvasti satutammekin toisiamme. 

Hieman paradoksaalisesti ajattelen, että kaikkiin meihin liittyvän pahuuden kohtaavan dialogin tulisi alkaa yksityisistä tilanteista. Julkinen ”oman pahuuden” tunnustaminen kun muuttuu helposti vain yhdeksi käänteeksi oman kuoren kiillottamisessa. 

Ehkä seuraavaksi, kun kuulen ystäväni, työtoverini tai naapurini sanovan jotain epäsopivaa tai raadollista, välittömän tuomion sijaan pysähtyisin kuuntelemaan ja kysymään. Jos kävisimme enemmän tällaisia dialogeja, joissa annamme kiiltokuvien murentua, niin kenties meillä ei olisi niin suurta tarvetta ampua toisiamme alas myöskään julkisessa keskustelussa.

Kai Alhanen 
DialogiAkatemian johtaja
Aretai Oy