Hyppää pääsisältöön

Elämä

Finlandia-palkittu kirjailija Anni Kytömäki puhuu teoksissaan metsien puolesta ‒ “Toivon olevani kirjailijana myös aktivisti”

Päivitetty 16.09.2021 11:13.
Nuori nainen meloo puunrungosta koverretulla kanootilla järvellä, taustalla sekametsäinen rinne.

Ympäristöahdistusta kaksikymppisenä potenut Anni Kytömäki vietti vuoden kylmässä erakkomökissä ja suunnitteli omavaraista elämää. Nykyään pirkanmaalaiskirjailija ei tähtää asketismiin vaan kirjoittaa romaaneja, joissa karhut ja simpukat saavat oman äänen.

Kuuntele ohjelma Yle Areenasta.

Kuusi kuvaa kirjailija Anni Kytömäen elämästä

Puolen hehtaarin metsä ja kansantarinoita

Anni Kytömäki ei muista, että häntä tai hänen sisaruksiaan olisi koskaan lapsena tarvinnut pakottaa metsään. Puihin kiipeily ja luonnonvesissä uiminen on ollut kirjailijalle lähellä sydäntä lapsuudesta saakka. Kytömäen perheen kesämökki sijaitsee Sastamalassa, jossa perhe vietti kirjailijan lapsuudessa kaikki kesälomat. 1940-luvulla rakennettu kesäpaikka sijaitsee puolen hehtaarin kokoisella tontilla, jossa puillekin on annettu omat nimet: Köysipuu, Lavapuu ja Herra Marsalkka.

 ‒ Kun istun puun oksalla, se on kuin olisi ihmiskunnan alkukodissa. Tuolloin koen vahvasti, että ihminen on osa luontoa.

Myös kirjailijan vanhemmat ovat metsäihmisiä. Perheellä on muun muassa vuosikymmeniä kestänyt perinne käydä vappuisin Hämeenkyrössä sijaitsevalla Timin männyllä. Retki tehtiin tänäkin vuonna ja nykyään mukana ovat myös kirjailijan puoliso sekä sisarusten perheet. Timin mänty on Kytömäen mukaan ollut 1800-luvulle asti uhripuu, jolta ihmiset ovat esimerkiksi etsineet parannuksia sairauksiin. Satoja vuosia vanha luonnonmuistomerkki on Kytömäelle kuin vanha ystävä, mutta nykyään valitettavasti jo puoliksi keloontunut.

 ‒ Mielestäni symboloi hyvin tätä aikaa, että ikiajat paikoillaan seissyt mänty on nyt päättänyt häipyä tästä maailmasta.

Kytömäen mummulla on ollut suuri vaikutus siihen, että kirjailija on ollut koko ikänsä metsien ystävä. Mummun kirjahyllystä löytyi Pentti Linkolan teoksia, ja tämä tykkäsi keskustella lastenlastensa kanssa  ympäristöasioista.

Hymyilevä isoäiti istuu nurmikolla ja pitää käsistä pientä hyväntuulista taaperoa, taustalla puutarhan kasveja ja tuoli.
Kuvateksti Kytömäki ja Sirkka-mummu Sastamalan kesämökin pihassa vuonna 1981. Kytömäen mummo eli 96-vuotiaaksi.

‒ Mummuni katsoi metsänsuojelua oman sukupolvensa silmin. Ennen metsästä haettiin polttopuita omiin tarpeisiin. Siksi hänen näkökulmastaan esimerkiksi tehometsätalous oli ensisijaisesti tuhlaamista.

Kytömäki kuvaa mummua kauneudentajuiseksi ihmiseksi, joka saattoi liikuttua kyyneliin runon tai kauniin luonnonmaiseman äärellä. Tämän lisäksi mummo muisti ulkoa tuhansia runoja. Vaikkei Kytömäki nykyään ole kovin aktiivinen runollisuuden harrastaja, hän huomaa edelleen lukevansa juuri niitä runoja, jotka kuuluivat aikoinaan hänen mummunsa repertuaariin.

‒ Jos olisimme eläneet muutama sata vuotta sitten, mummu olisi varmasti ollut ammatiltaan runonlaulaja.

Mummu ja muut sukulaiset kertoivat Kytömäelle myös lähiseuduille sijoittuvia kansantarinoita, jotka alkoivat inspiroida Kytömäkeä kirjoittamaan tarinoita ja haikailemaan myyttiseen menneisyyteen.

‒ Lapsena ajattelin, että maailman on joskus historiassa täytynyt olla paljon ihmeellisempi. Mistä kaikki tarinat muuten olisivat saaneet alkunsa?

Perhe istuu ja poseeraa kameralle suuren männyn juurella: vasemmalla äiti sylissään vauva, keskellä kaksi kouluikäistä poikaa ja heitä nuorempi tyttö, oikealla isä.
Kuvateksti Kytömäen perhe perinteisellä vappuretkellä Hämeenkyrön Timin männyllä vuonna 1986.

Ensimmäinen tarina, jonka Kytömäki muistaa kirjoittaneensa, onkin kertomus Nokialla kummitelleesta Valkeasta rouvasta, jolle hän 12-vuotiaana kehitti kokonaisen henkilöhistorian. 

Vuosi erakkona

Vaikka monet ympäristötietoiset nuoret joutuvat usein väittelemään teini-ikäisinä vanhempiensa kanssa, Kytömäellä ja hänen perheellään ei ole koskaan ollut aatteellisia erimielisyyksä. Kun hän esimerkiksi veljensä kanssa toivoi perheensä alkavan kierrättää muovia, vanhemmat suostuivat säästämään muovijätteen ja ajamaan sen mummolamatkojen yhteydessä Hämeenlinnaan saakka, josta löytyi 90-luvun loppupuolella ainoa muovinkeräyspiste sadan kilometrin säteellä.

Kytömäen mukaan hänen teini-iän kriisinsä eivät kohdistuneet perheeseen, vaan näkyivät lähinnä kasvavana ahdistuksena maailmaa kohtaan. Uutiset mereen upotettavasta Shellin öljynporauslautasta, Ranskan Tyynenmeren ydinkokeista ja Ylöjärven metsien avohakkuista herättivät Kytömäen toimimaan luonnon puolesta.

Valmistuttuaan lukiosta Kytömäki halusi luopua kaikesta kuluttamisesta ja päätti aloittaa omavaraisen elämän. Projekti alkoi luomuviljelijän ammattiopinnoilla ja kylmiin suihkuihin totuttelulla. 23-vuotiaana Kytömäki muutti vuodeksi asumaan puiseen mökkiin ja säästi kaikessa, myös lämmityksessä. 

Projekti ei kuitenkaan ollut varsinainen menestys. Talvella 14-asteisessa mökissä Kytömäen kohmeisiin sormiin tuli niveltulehdus, ja kesän viljelykokeilujen myötä hän totesi, ettei oikeastaan edes pitänyt puutarhatöistä. Myös novellien kirjoittamisesta tuli vaikeaa, sillä Kytömäki ei olisi halunnut käyttää sähköä ja kirjoittaminen olisi pitänyt hoitaa vanhanaikaisella kirjoituskoneella.

Nuori nainen meloo puunrungosta koverretulla kanootilla järvellä, taustalla sekametsäinen rinne.
Kuvateksti 18-vuotias Kytömäki melomassa yksipuista ruuhta Saarijärven Kivikauden kylässä vuonna 1999.

Eräänä päivänä Kytömäki päätti soittaa Pentti Linkolalle. ​​He ystävystyivät, ja Kytömäki päätyi Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön hallitukseen. Ympäristöasioiden parista löytyivät ensimmäistä kertaa samanhenkiset ihmiset. Kytömäki työskentelikin tämän jälkeen miltei kymmenen vuotta eri järjestöissä tehden samalla keikkatyötä pianistina. 

Elämä muuttui helpommaksi ja samalla puritaanisuus jäi taakse: jos Linkolakin osti toisinaan kaupasta appelsiinimehua, myös Kytömäki saattoi säilyttää ympäristötietoisen ihmisen identiteettinsä, vaikka antoikin itselleen luvan nauttia kaupungin palveluista, lämpimistä suihkuista ja ulkomailta tuotujen oliivien syömisestä.

‒ Tuolloin ymmärsin, ettei minkään aatteen mukaan kannata elää oman persoonallisuutensa vastaisesti. 

Kirjallista aktivismia ja tarinoita luonnon introverteistä

Kytömäen esikoisromaani Kultarinta julkaistiin vuonna 2014. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkupuolelle, ja kirjailijan mummo toimi kirjoitusprosessin aikana konkreettisena apuna. Mummu muisti niin hyvin yksityiskohtia nuoruudestaan, ja Kytömäki pystyi kysymään häneltä esimerkiksi, millaisia lauluja hän oli laulanut koulussa, millaisia vaatteita hän oli käyttänyt tai miten 1930-luvun lama oli näkynyt Tampereella, jossa mummu oli tuolloin asunut.

‒ Mummu oli äärimmäisen onnellinen romaanin ilmestyessä. Hän eli hyvin vahvasti kaikessa mukana.

Kivitasku ilmestyi kauppoihin 2017 ja Finlandia-palkinnon saanut Margarita vuosi sitten. Kaikki kolme kirjaa sijoittuvat Suomen historiaan ja suurelta osin metsiin. Kirjoissa kuvataan ihmisen luontosuhdetta ja metsä on niissä aktiivinen toimija. Kultarinnassa yksi kirjan kertojahahmoista on karhu, Margaritassa joen pohjassa elävä jokihelmisimpukka. 

‒ Minua kiehtoo se, että kirjoissani on jokin vieras tajunta. Se tarjoaa minulle myös haasteita kirjailijana.

Harvinainen raidankeuhkojäkälä, lehtimäinen jäkäläkasvi, puun rungolla
Kuvateksti Harvinainen raidankeuhkojäkälä kuuluu Kytömäen lempilajeihin.

Puheettomille olennoille äänen antaminen on kirjailijalta myös eräänlainen manifesti sisäänpäinkääntyneisyydelle. 

‒ Nykyään sosiaalisuutta pidetään esimerkiksi työelämässä aina hyveenä. Luonnossa kuitenkin jokihelmisimpukan kaltaiset introvertit ovat usein olleet niitä, jotka selviytyvät, samalla kun monet äänekkäät lajit ovat kuolleet sukupuuttoon.

Kytömäki saattaa hioa romaaneitaan pitkään ja lopettaminen on hänelle usein vaikeaa.

‒ Kun huomasin tekeväni Margaritaan muokkauksia, joilla muutin aiemmin muokkaamiani lauserakenteita takaisin alkuperäisiksi, tajusin että kirjoittaminen täytyi lopettaa.

Kirjailija ei kuitenkaan ajattele, että yksikään hänen kolmesta romaanistaan olisi kokonaan valmis, sillä niissä esiintyvät henkilöt jatkavat yhä elämäänsä hänen päässään. 

Kirjailija Anni Kytömäki istuu tyytyväisin ilmein pöydän takana kirjoittamassa omistuskirjoitusta kirjaansa. Etualalla Kivitasku-nimisiä romaaneja pinossa ja pystyssä kansi kohti kuvaa. Kannessa kuva lehtipuun oksasta ja linnun siiven kärjestä.
Kuvateksti Kytömäki Turun kirjamessuilla vuonna 2017.

Ennen esikoisromaaninsa julkaisua Kytömäki ajatteli, ettei se aiheidensa vuoksi kiinnostaisi isoa yleisöä. Kultarinnan suosio ja Finlandia-ehdokkuus tulivatkin esiitymiskammoiselle esikoiskirjailijalle pienenä shokkina.

‒ Minua hirvitti ensin ajatus siitä, että minun täytyisi antaa haastatteluja. Tajusin kuitenkin, että omat kirjani ovat aihe, joista puhuminen onkin ihan mukavaa.

Kytömäki on kiitollinen lukijoidensa kanssa käymistään keskusteluista. Monet ihmiset ovat kertoneet hänelle alkaneensa ajatella ympäristöasioista uudella tavalla luettuaan hänen kirjojaan. Vaikka Kytömäki ei pidä paasaamisesta, hän toivoo voivansa vaikuttaa asioihin kirjoitetun sanan ja fiktion keinoin.

‒ Minusta ei olisi tulisieluiseksi aktivistiksi, joka kytkeytyisi kettingeillä työkoneisiin tai puhuisi vakuuttavasti neuvottelupöydissä. Minusta sanat ovat kuitenkin myös tekoja ja ainakin toivon olevani kirjailijana myös aktivisti.