Voisimme oppia lapsilta paljon kannustuskulttuurista
Opin pojaltani, että lapsi kuulee hyvin, koska on utelias ja kiinnostunut, kirjoittaa Lasten ja nuorten keskuksen toiminnanjohtaja Sami Ojala blogitekstissään.
– Isi, mitä sä rageet? Sähän huudat!
– En mitään, mä kannustan.
Voidakseen sanoa hyvin, on ensin kuultava hyvin. Ehkä kerrankin kuuntelin kunnolla, kun hoksasin mitä juuri ensimmäisen luokan päättänyt futisinnokas poikani sanoi katsoessamme Huuhkajien ratkaisevaa peliä Belgiaa vastaan.
Minä vain kannustin – omasta mielestäni – mutta poikani näkökulmasta kysymys oli huutamisesta ja möykkäämisestä. Itse tuhansia futismatseja nähneenä ajattelen huutamisen olevan kannustamista, mutta tähän kannustuskulttuuriin ensimmäistä kertaa törmänneen lapsen näkökulmasta kysymys on möykkäämisestä ja rageemisesta.
Sanotaan, että joskus täytyy nähdä kauas, nähdäkseen lähelle. Mutta toisaalta joskus on tilanne, jolloin on tärkeää nähdä lähelle, voidakseen nähdä kauas. Toisin sanoen, nähdäkseen metsän puilta, saattaa olla tarpeen nähdä ensin se yksittäinen puu sieltä metsän keskeltä.
Oman miesten jalkapallomaajoukkueen kannattaminen arvokisoissa on ollut meille suomalaisille tähän kesään saakka täysin vieras ajatus: Kokemusta arvokisoihin liittyvästä kannustuskulttuurista ei ole. Nyt sitä päästiin luomaan kotiemme olohuoneissa ja kisakatsomoissa. Oma tyylini lienee osittain kopioitu televisiosta aiemmissa kisoissa nähdyn muiden maiden kannattajien möykkäämisen ja huutamisen kultuurista. Muitakin vaihtoehtoja olisi. Voisin vaikka laulaa. Sellaistakin kulttuuria muissa maissa on.
Ehkä joskus kannattaisi tehdä kulttuurista omimista sieltä, missä kannustus- tai keskustelukulttuuri on korkeatasoista. Lapsilla tuntuu olevan. Sen voi huomata vaikka kesän futisturnauksissa, missä lapset kannustavat toisiaan mollaamatta muita ja huutamatta aggressiivisesti. Toisinkin voi näköjään kannustaa kuin mihin itse olen tottunut. Lienee paras katsoa ensiksi ihan lähelle, vaikka lapseen, ja ammentaa kannustuskulttuuriin sieltä ne isommat linjat.
Opin pojaltani, että lapsi kuulee hyvin, koska on utelias ja kiinnostunut. Hän ihan aidosti halusi tietää miksi minä möykkäsin ja huusin. Pojan ääneen ihmettely mahdollisti sen, että myös minä kuulin hänen viestinsä. Voin oppia siitä. Ehkä ensi kerralla en huuda ja ragee.
Mutta mitä sitten lopulta sanoin takaisin pojalleni?
– Mä kannustan seuraavassa tilanteessa vähän hiljempaa.
Sami Ojala
toiminnanjohtaja
Lasten ja nuorten keskus ry