Laura Frimanin kolumni: Olen kyllä yrittänyt, mutta Suomi on hirvittävä matkailumaa

Pandemia-aikana me suomalaiset olemme saaneet tutustua kotimaan matkakohteisiin. Aivan liikaakin, kirjoittaa kolumnisti Laura Friman. Suomi on onneton matkailumaa - ankeita leirintäalueita, hahmottomia kotiseutumuseoita, onnettoman makuista ruokaa. Maailmalle on päästävä ilmastoahdistuksesta huolimatta, ihan edes haistamaan ilmaa, joka tuoksuu erilaiselta ja saa aivot surahtamaan kuin pienen oikosulun verran.

En tiedä, kumpaa vihaan enemmän – ilmastokriisiä vai koronavirusta. Kumpikin on vienyt minulta suurimman rakkauteni, matkustamisen. En saanut mitään tilalle. Ei, en halua kuulla, että Suomessakin on ”yllättävän upeita kohteita”.

Nykyään, kun joku mainitseekin termin ”lähimatkailu”, koko vartaloni alkaa kehittää selittämätöntä nokkosrokko-oiretta.

On aika sanoa se ääneen: Suomi on hirvittävä matkailumaa.

Olen kyllä yrittänyt. Viime kesänä vuokrasin viikkokausiksi asuntoauton. Se oli iso virhe. Touhun piti olla nostalgista, retroa ja sympaattista.

Epäselväksi jäi, pitikö sympaattisuuden liittyä leirintäalueiden lukemattomiin Suomi suomalaisille -t-paitoihin vai siihen, kun jonkun vaunussa kuunneltiin Arttu Wiskarin Mökkitie neljäkymmentä kertaa putkeen.

Tämä toistui jokaisella camping-alueella, joka ilta. Elämänhaluni oli ennätyksellisen matala.

Suomalaisissa ravintoloissa Etelä-Helsingin ulkopuolella saa loukkaavan huonoa ruokaa.

Tänä kesänä en enää suostunut karavaanarielämään. Sen sijaan nukuin kotimaan reissulla puolisoni kanssa tila-automme takakonttiin sullotulla petauspatjalla.

Road trip olisi ollut romanttinen, jos olisimme olleet, no, jossakin muualla kuin Suomessa.

Mikäkö mättää? Vaikka tämä: suomalaisissa ravintoloissa Etelä-Helsingin ulkopuolella saa loukkaavan huonoa ruokaa. (Tämä ei tarkoita, että ruuan pitäisi olla jotenkin kummallista: lohikeitto ja lihapullat ovat ihania ruokia, kun ne tehdään hyvin.)

Suomalaisissa kahviloissa myydään hirveää leipää ja etupäässä huonoa pullaa.

Suomalaiset pikkumuseot ovat kunnianhimottomia, eikä suomalaisilta aittakirppiksiltä löydä muuta kuin likaista, rikkinäistä roskaa. Hotelleista en jaksa edes aloittaa.

Sosiaalisen kuplani lomareitit ovat koko korona-ajan mukailleet sentilleen samoja kohteita.

Tietenkin liioittelen. Ei koko Suomi ole hirveä. Suomessa on noin viisi tai kuusi kivaa paikkaa. Valitettavasti kaikki muutkin tietävät ne.

Sosiaalisen kuplani lomareitit ovat koko korona-ajan mukailleet sentilleen samoja kohteita. Instagram-kesäbingon täysi rivi kuului näin: kaljat Kahvila Sahassa Kokkolassa, festarit Hailuodossa, yö hotelli Punkaharjulla (lisäpiste yhteisselfiestä Saimi Hoyerin kanssa). Päiväretki Mathildedahliin ja se yksi pizzeria Tammisaaressa.

Koska matkailussa ihaninta on se, ettei tarvitse pelätä törmäävänsä tuttuihin, yritin itse sooloilla ja keksiä muuta.

”No, siellä Pietarsaaressa oli se puutarha, jossa oli niitä Raamatun yrttejä”, yritin puolisolleni, vaikka ehdotukseni kuulosti sekä epätoivoiselta että psydekeeliseltä. ”Jos käytäis siellä uudestaan…”

Menin siis ja tavasin tänäkin kesänä printatuilta lappusilta, miten tilli on kuin onkin mainittu Vanhassa testamentissa. Puolisoni pyysi erityislupaa jäädä parkkipaikalle autoon nukkumaan.

Somero ei ole Sorrento.

Tämä kiteyttää Suomen matkailumaana: 40-asteisessa, hapettomassa autossa nukkuminenkin on mukavampi vaihtoehto kuin mikä tahansa vasemmalla kädellä koottu kotimuseo tai ravintola, jossa tarjotaan vielä vuonna 2021 vuohenjuustobroileria paholaisenhillolla.

Olennaisinta kuitenkin on, että vaikka asuntoautoilu olisi mukavaa (ei ole), leirintäalueet siedettäviä (eivät ole) tai Rauma ihana kesäkaupunki (ei ole), kotimaanmatkailun ja ulkomaanmatkailun vertailu on hedelmätöntä.

Somero ei ole Sorrento, eikä sen kuulukaan olla.

Kun haikailen ystävieni kanssa maailmalle, hengähdämme usein abstraktisti: ”Kun se ilmakin!”

Tällä ei viitata eksoottisiin lämpötiloihin, vaan siihen tunteeseen, kun astuu lentokoneesta missä tahansa muualla kuin Suomessa ja vetää henkeä: Vietnamissa, Dublinissa, New Yorkissa. Kööpenhaminakin riittää.

En tiedä, vahvistavatko fyysikot teoriaa, mutta matkailijat tietävät, että ilma yksinkertaisesti tuoksuu ihan erilaiselta kaikkialla maailmassa.

Tuo aistimus saa aivot surahtamaan kuin pienen oikosulun verran. Polvet ovat mennä vatkuliksi. Olen jossain muualla, ja samassa sen ansiosta itsekin vähän joku muu.

Yhtäkkiä lähikaupan jogurttivalikoima on suuri seikkailu ja vieras kieli korvissa arjesta etäännyttävää, suloista puuroa. Kokeilkaa pois, tämä ei Seinäjoella toteudu. Siellä et pääse itseäsi ikinä pakoon.

Minun sukupolveni kuuluisi tavoitella ekologisempaa tapaa tutustuttaa omat lapseni maailmaan. Mutta en halua.

Tiedän, että minun sukupolveni kuuluisi tavoitella ekologisempaa tapaa tutustuttaa omat lapseni maailmaan ja erilaisiin kulttuureihin. Mutta kun en halua.

Tahdon tarjota heille tismalleen saman – sittenkin, vaikka tiedän, että tämä uppiniskainen ”mutta kun minä haluan!” -mantra on ilmastoraporttien madonluvujen juurisyy.

Jos ajattelen vain meitä hyvin toimeentulevia, voin myös toitottaa, miten lentomatkailua saa puolestani hinnoitella uusiksi.

Voin maksaa maltaita ja mille vain anterovartialle kompensaatiot päälle. Valtaosa ihmisistä ei. Juuri se on masentavinta.

Matkailun lopullinen karkaaminen ylemmän keskiluokan ja äveriäiden käsiin on ällöttävä ajatus. Melkein yhtä ällöttävä kuin loppuelämän kesät luhankalaisessa kotimuseossa.